Heti tapaamisen aluksi käy selväksi, ettei kyseessä ole ihan tavanomainen haastattelu. Jo ennen kuin olemme istuneet alas kahvilan terassille, Ana-Libia Eerikäinen heittää kysymyksen ilmoille espanjaksi ja silmäilee uteliaasti sormiani. Häntä kiinnostaa, onko jutun kirjoittaja naimisissa vai ei.

”Äitini on hyvin suorapuheinen ihminen. Jos äidillä on jotain mielessä, hän ei jätä sitä sanomatta. Sellaisesta tavasta on vaikea opetella eroon”, Ana-Libian poika Esko Eerikäinen selittää.

Tapaamme helteisenä kesäpäivänä Espoossa, missä sekä Esko että hänen äitinsä nykyään asuvat. Paikalla on yllättäen myös kolmas sukupolvi, Eskon ja tämän entisen vaimon Martina Aitolehden tytär Victoria Eerikäinen, 12. Hän käy espanjankielistä koulua ja on mukana, jotta voi tarvittaessa tulkata isoäitinsä puheita.

Vaikka Ana-Libia on asunut Suomessa jo yli kolme vuosikymmentä ja ymmärtää suomea hyvin, hän puhuu vain espanjaa.

Ana-Libia, 77, valitsee paikan varjosta. Hän on varautunut paahteeseen suurella valkoisella lierihatulla, mustilla aurinkolaseilla ja viuhkalla, johon on painettu Kanariansaarten kartta.

Lämpötila on melkein tuskallinen, mutta niin on myös keskustelun aihe.

Vuonna 1984 Ana-Libia joutui hyväksymään sen, että hänen kymmenvuotias poikansa lähetettiin yksin kotoa Kolumbiasta Suomeen. Esko ei puhunut sanaakaan suomea ja joutui eroon perheestään toiselle puolelle maailmaa. Se pakotti pojan itsenäistymään varhain, liiankin.

Käy ilmi, ettei perheessä ole oikeastaan koskaan aiemmin puhuttu tästä asiasta saman pöydän ääressä. Ei siis ole ihme, jos tunteet nousevat pintaan.

Esko Eerikäinen, 48, tunnetaan Radio Novan juontajana ja nyt jo lopetetun Scandinavian Hunks -tanssiryhmän entisenä tanssijana. Lisäksi hän on esiintynyt monissa tosi-tv-ohjelmissa.

Vasta muutama vuosi sitten Esko kertoi julkisesti, ettei hän päätynyt alakouluikäisenä isänsä kotimaahan ihan tavanomaisella tavalla.

Esko syntyi Kolumbian pääkaupungissa Bogotássa suomalaisen konsultin Esko Eerikäisen ja kolumbialaisen Ana-Libia Eerikäisen perheeseen lokakuussa 1973. Neljä vuotta myöhemmin syntyi sisar Ritva.

Perheen hulppea koti sijaitsi hyvällä alueella. Isä Eerikäinen oli aikaansaava liikemies.

”Asuimme penthousessa, ja katossa roikkui kristallikruunuja. Pihassa oli hienoja autoja”, Ana-Libia kuvailee.

Tilanne perheen kotikaupungissa yltyi 1980-luvulla hyvin rauhattomaksi, jopa hengenvaaralliseksi.

Huumeparoni Pablo Escobar ei kylvänyt kauhua vain pimeillä sivukaduilla, vaan hänen valtansa ulottui koko yhteiskuntaan. Huumekartelli murhasi viranomaisia ja poliitikkoja ja kylvi kauhua joka puolella. Siksi Eskon isä päätti lähettää poikansa turvaan sukulaisten luo Suomeen.

”Missä tahansa saattoi koska tahansa räjähtää autopommi. Escobar oli härski ja hävytön. Isäni oli peloissaan tilanteesta ja halusi perheensä turvaan. Äiti ei halunnut päästää molempia lapsiaan, joten minut lähettiin matkaan yksin”, Esko kertoo.

Perheenisä oli Eskon mukaan nopea liikkeissään, joten tämänkään päätöksen toteuttamisessa ei aikailtu. Pikku Eskolle lähinnä ilmoitettiin asiasta ja sitten varattiinkin jo lentoja. Muun perheen oli tarkoitus tulla Suomeen Eskon perässä heti, kun isä saisi bisneksensä myytyä.

”Jos isä halusi jotain, hän hoiti asian nopeasti. Asiasta kerrottiin minulle aika lailla pum, yllättäen. Isä vakuutteli kyllä, ettei minulla ole hätää. Matka lentoineen tuntui siinä vaiheessa minusta ihan kivaltakin, seikkailulta”, Esko muistelee.

Esko matkusti Helsinkiin yhdessä isänsä liiketuttavien kanssa, jotka olivat sopivasti vierailemassa Bogotássa jonkinlaisessa maailmannäyttelyssä. Helsinki-Vantaan lentoasemalla olivat vastassa isän sukulaiset.

Kesän hän vietti sukulaisten kanssa Vehmersalmella Savossa ja asettui syksyllä asumaan serkkujensa perheeseen Espoon Leppävaaraan, jossa aloitti suomalaisen koulun.

Kun Esko lähti, äiti Ana-Libian ei oikeastaan auttanut kuin hyväksyä tilanne, vaikka se oli erittäin raskas.

”Sydämeni itki. Itkin Eskon lähdön jälkeen joka päivä suruani. Yritin tukeutua ajatukseen, että hänen on Suomessa parempi olla ja lähdemme pian kaikki Eskiton perään”, Ana-Libia sanoo.

Hänen on selvästi yhä vaikea puhua aiheesta. Tuon hetkistä tuskaa kuvaavia sanoja ei tahdo löytyä edes espanjaksi, ja tunteet ottavat vallan. Luopuihan Ana-Libia tuolloin tavallaan jo toisesta pojastaan. Hänen ja hänen miehensä esikoinen, Eskon isoveli menehtyi tapaturmaisesti jo ennen Eskon syntymää vain vuoden ikäisenä.

”Minun lähettämiseni matkaan yksin oli varmasti äidilleni aika kauhea päätös”, Esko sanoo vakavana.

Yhteydenpito toiselle mantereelle ei ollut 1980-luvulla kovinkaan yksinkertaista, nopeaa eikä halpaa. Elettiin lankapuhelimien, faksien ja C-kasettien aikaa.

”Muistelen, että soittaminen Suomesta Kolumbiaan maksoi 25 markkaa minuutilta, joten saatoin puhua perheeni kanssa puhelimessa muutaman minuutin kerran kuukaudessa. Kirjoitimme puolin ja toisin kirjeitä viikoittain. Isäni tapasi myös puhua minulle C-kasetille ja lähettää nauhoja postitse”, Esko kertoo.

Alussa piti vain pärjätä.

Sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut Esko sopeutuikin Suomeen nopeasti ja alkoi suomalaistua.

Suomen kielen hän oppi serkuiltaan jo ensimmäisen kesän aikana.

Kului kaksi vuotta, mutta 12-vuotiaan Eskon lapsuudenperhettä ei kuulunut Suomeen. Tilanne Kolumbiassa oli kaoottinen, joten Eskon isän ei ollut helppo irtautua liiketoimistaan.

Sitten C-kasettien tulo loppui. Eräänä tammikuisena aamuna vuonna 1986 Esko kutsuttiin sukulaisperheen työhuoneeseen ja hänelle kerrottiin, että hänen isänsä oli kuollut. Isä Eerikäinen oli tuolloin 59-vuotias.

”Isän sydän pysähtyi. Uskon, että kaikki se stressi oli hänelle ylivoimaista”, Esko sanoo hiljaa.

Eskon ja isän viimeiseksi kohtaamiseksi jäi se hetki lentokentällä, kun isä lähetti poikansa Suomeen. Esko ei päässyt isänsä hautajaisiin mutta matkusti samana kesänä käymään äitinsä ja sisarensa luona.

Lyhyen vierailun jälkeen hän palasi Suomeen ja jatkoi arkea, johon kuului muun muassa jääkiekkoharrastus. Äiti Ana-Libia ja pikkusisko Ritva muuttivat vihdoin Suomeen puolitoista vuotta isän kuoleman jälkeen.

Varhaisteini-ikäinen Esko Eerikäinen ei pystynyt käsittelemään sen enempää omaa äkillistä muuttoaan Kolumbiasta Suomeen kuin isänsä kuolemaakaan.

”Ei lapsena ja nuorena tajunnut sitä traumaa. Olen käsittelyt näitä asioita vasta aikuisena terapiassa. Romantisoin pitkään minun lähettämiseni Suomeen ajattelemalla, että isäni halusi pelastaa minut”, Esko sanoo.

”Aikuisena olen miettinyt, lisäsikö Suomeen tuloni lopulta turvallisuuttani vai turvattomuuttani. Mutta olen opetellut päästämään irti enkä halua syyllistää ketään. Tilanne oli kauhea kaikille, eikä siihen voi enää vaikuttaa.”

Lapsuudessa koettu turvattomuuden tunne on vaikuttanut Eskon koko elämään – ja vaikuttaa yhä. Nuorena se näkyi Eskon mukaan kapinointina kaikkea vastaan. Toisaalta hän on aina ollut herkkä ja jäänyt helposti itkemään toisen perään ihmissuhteissa.

Aikuisiällä isäksi tulo ja avioero lapsensa äidistä nostivat menneisyyden vaikeat tunteet uudella tavalla pintaan. Menettämisen pelko korostui.

”Olen ymmärtänyt olevani läheisriippuvainen.”

Pysyvän suhteen luominen on Eskolle vaikeaa. Hän sanoo olevansa varuillaan ja pelkäävänsä hylätyksi tulemista.

”Se juontaa varmasti taustastani. Ainoa luotettava, terve ihmissuhde elämässäni minulla on ollut ja on oman tyttäreni kanssa.”

Seitsemäsluokkalainen tytär Victoria on Eskolle kaikki kaikessa, ja hän ammentaa voimaa heidän läheisestä suhteestaan. Isä ja tytär muun muassa matkustelevat yhdessä ja keskustelevat paljon kaikesta. Siihen Eskolla ei samanikäisenä ollut koskaan mahdollisuutta omien vanhempiensa kanssa.

”Ilman tytärtäni en tiedä, missä olisin. Päihteet tai muuten huonot piirit olisivat varmasti vieneet minut.”

Victoria asuu isällään ja äidillään vuoroviikoin, mutta vuoron vaihdosta ei olla turha tarkkoja. Tärkeintä on tyttären hyvinvointi.

”Olen todella kiitollinen Martinalle siitä, että eron jälkeen olemme pystyneet jakamaan huoltajuuden joustavasti. Tyttärellämme on kaksi turvallista kotia, joiden väliä hän saa kulkea.”

1980-luvun lopulla Suomi ei ollut vielä kovinkaan kansainvälinen maa. Kun Eskon äiti Ana-Libia saapui tyttärineen Suomeen, alku oli kaikkea muuta kuin helppo.

”Itkin ensimmäisenä vuonna joka päivä.”

Ana-Libian miehen kuoltua tämän liiketoimet ajautuivat pitkälti konkurssiin. Kaikki mitä jäi jäljelle, jäi käytännössä sukulaisille Kolumbiaan.

Niinpä Ana-Libian elämäntyyli muuttui Suomessa täysin, ja pudotus oli kova. Kolumbiassa hän eli ylellistä elämää kotiäitinä, Suomessa hän alkoi siivota laitoshuoltajana espoolaista koulua ja kirjastoa. Perhe asettui pieneen kaksioon Espoon Matinkylässä.

Sopeutuminen oli vaikeaa ja myös työpaikalla oli haasteita. Varsinkin alussa Ana- Libia koki joutuvansa rasismin ja kiusaamisen kohteeksi.

”Kukaan ei auttanut äitiäni, eikä hän osannut sanaakaan suomea. Täytyy nostaa hattua äidille siitä, miten hän sopeutui pimeään talveen sekä uuteen kieleen, kulttuuriin ja työntekoon. Hän oli sitkeä ja kesti sen, kun ei ollut vaihtoehtoja”, Esko sanoo.

Ana-Libia selviytyi vaikeista vuosista hammasta purren ja työskenteli lopulta laitoshuoltajana Espoon kaupungilla samassa koulussa yli 30 vuotta, aina eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Erilainen, raskaskin arki Suomessa kirkasti lopulta Ana-Libian elämänarvoja.

”Olen ymmärtänyt, ettei raha tuo onnea. Rikas ja köyhä ihminen ovat samanarvoisia. Onhan Ruotsin kuningasperheessäkin ollut vaikka mitä ongelmia”, Ana-Libia sanoo ja käy espanjaksi läpi niin kruununprinsessa Victorian anoreksian kuin prinssi Danielin munuaissairaudenkin.

Perikatolilaiseen tapaan Ana-Libia ei leskeksi jäätyään mennyt koskaan uusiin naimisiin. Hänellä on Suomessa miesystävä, mutta he eivät asu yhdessä.

Sitten Ana-Libia yllättäen nousee pöydästä ja pahoittelee ystävällisesti espanjaksi, ettei oikein osaa suomea riittävästi.

Hän ja pojantytär Victoria suuntaavat läheiseen kauppakeskukseen, tukalasta helteestä viileään ilmastoituun tilaan.

Ihmissuhteissa kaikkea ei välttämättä voi korjata, jos jokin menee kerran rikki. Esko toteaa, että hänen juurensa riuhtaistiin irti varhain ja sittemmin hän on yrittänyt juurruttaa niitä uudelleen.

Kun äiti ja sisar muuttivat Suomeen, Esko asui hetken saman katon alla mutta muutti heti yhdeksännen luokan jälkeen omilleen.

”Olin jo 15-vuotias ja ehtinyt itsenäistyä. Asuminen yhdessä äidin kanssa ei tuntunut enää luontevalta. Lapsuus oli yksi aikakausi, ja äidin saavuttua elin jo jotain toista.”

Millainen Eskon ja äidin suhde on nykyään?

”Rauhallinen. Ei hirvittävän läheinen muttei kaukainenkaan. Meillä on asiallisen lämpimät tai viileähköt välit”, Esko kuvailee.

Eskon mukaan hän on jäänyt äitinsä silmissä lapsen tasolle ja saa tältä yhä vinkkejä, joita äidit yleensä antavat pienemmille lapsille. Ohjeet liittyvät esimerkiksi pukeutumiseen ja syömiseen.

Sitä vastoin Esko ei ole saanut äidiltään tukea esimerkiksi parisuhde- tai työasioissa. Äidin mukaan Esko on aina valinnut vääriä naisia.

”En käänny äidin puoleen sellaisissa asioissa. Hyvät ystävät ovat korvanneet minulle perhettä. Heille voin uskoutua.”

Menneisyydestään huolimatta Esko Eerikäinen haluaa opettaa tyttärelleen perhekeskeisyyttä, vaalia suhdettaan äitiinsä ja Victorian suhdetta isoäitiin eli abuelaan. Yhteyttä pidetään etenkin puhelimitse.

Kun he tapaavat, abuela letittää Victorian hiuksia ja varmistaa, että tyttö on syönyt.

Esko sanoo, ettei hän ylläpidä suhdetta velvollisuudentunnosta vaan aidosta halusta.

”Äiti on kuitenkin aina äiti. Rakkauteni äitiin ei ole kadonnut. Ajattelen, ettei hän ole koskaan hylännyt minua. Se, että erkanimme, oli pakon sanelema asia.”

Esko uskoo, että äiti on kärsinyt tapahtumista vielä enemmän kuin hän itse.

”On harmi, että katkennutta sidettä on hankala ommella täysin kiinni. En kuitenkaan jaksa jossitella. Elämämme nyt on mennyt näin.”

Puhumme siitä, miten elämässä tulee hetkiä, jolloin vanhemman merkitys erityisesti korostuu. Juuri silloin Eskon puhelin soi. Victoria soittaa läheisestä urheiluliikkeestä. Hän on löytänyt mieluiset verkkarit, mutta epäilee niitä liian kalliiksi.

”Vie ne kassalle ja sano, että mun iskä tulee kohta maksamaan”, Esko neuvoo.

Tämäkin on yksi niistä hetkistä.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 10/2022.