Kahdeksan vuotta sitten Eppu ja Kurt ”Kurre” Nuotio saapuivat ensimmäistä kertaa yhdessä Berliiniin. Illalla lähdettiin kävelylle ja Kurre kertoi vaimolleen, että oli aina haaveillut Berliinissä asumisesta.
Mies oli käynyt kaupungissa useita kertoja jo nuoresta saakka, sillä Berliini oli teatteri-ihmisten mekka. Erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla sieltä käytiin ahkerasti hakemassa oppia alan uusista virtauksista.
Eppu hämmästyi. Yhdessä oli eletty jo neljännesvuosisata, eikä hän ollut koskaan kuullutkaan miehensä haaveesta.
”Ajattelin, että selvä homma. Jos on aina halunnut asua Berliinissä ja ikää on yli seitsemänkymmentä, niin kannattaa pikkuhiljaa ruveta toteuttamaan haavettaan. Eivät unelmat toteudu itsestään, ne on toteutettava”, Eppu sanoo.
Puolen vuoden päästä Nuotioilla oli pieni asunto Berliinissä.
Rakkautta ensi silmäyksellä
Eppu, 56, ja Kurt, 78, tapasivat Kouvolassa 1980-luvun puolessavälissä. Kurt toimi freelance-
ohjaajana teatterissa, johon Eppu sai kiinnityksen näyttelijänä.
”Minun edellinen elämänvaiheeni oli ollut hyvin sekava ja kipeä”, Kurt kertoo.
Kurre oli teatterin katonrajassa tikkailla suuntaamassa valonheittäjää, kun ovi katsomon takaosassa avautui ja teatterinjohtajan kanssa saliin astui Eija-Riitta Silvennoinen eli Eppu. Valo osui nuoreen naiseen.
”Sillä hetkellä tuntui, kuin olisi metrin halolla lyöty ja viulut alkoivat soida päässäni. Hän oli viattomuuden ruumiillistuma. Jos olisin uskovainen, ajattelisin, että enkelit ovat sen näköisiä.”
Eppu on Kurrea 22 vuotta nuorempi, mutta ikäero ihmetytti enemmän muita kuin heitä itseään.
”Rakastuin Kurren hulvattomuuteen. Hänessä oli maailmoja syleilevää iloa, nopeutta ja elämisen vimmaa. Hänessä oli erilainen energia kuin mitä olin nähnyt kenessäkään toisessa”, Eppu kertoo.
Vuosien saatossa ikäero tuntuu vain tasoittuneen, eikä kukaan pariskunnan uusista, saksalaisista ystävistä ole edes arvannut heidän ikäeroaan.
”Kurre pysyy aina samana, mutta minä vanhenen”, Eppu sanoo ja nauraa.
Asiat on sanottava suoraan
Alussa erilaiset luonteet aiheuttivat törmäyksiä. Eppu ei ollut tottunut riitelemään, mutta Kurrea ei pidätellyt mikään.
”Kurre huusi niin, että kitarisat olivat lentää seinille. Minä itkeä tillitin ja luulin heti, että nyt tulee ero. Vuosien aikana tilanne on muuttunut niin, että en enää hätkähdä. Saatan jopa korottaa ääntäni silloin harvoin, kun nykyään riidellään”, Eppu kertoo.
Eppu myöntää oppineensa mieheltään, että on parempi sanoa asiat suoraan kuin niellä ja hautoa pahaa mieltä. Riita ei tarkoita eroa, vaan sitä, että on huono hetki.
Luonteiden erilaisuus tuli näkyväksi myös suhteessa muihin ihmisiin. Epulle ystävät ja sukulaiset ovat aina olleet yksi elämän kantavista voimista, ja hän rakastaa illanistujaisten järjestämistä.
Kurre taas ei ollut tottunut pitämään säännöllisesti yhteyttä kehenkään. Mies ei pitänyt tärkeänä sitä, että ihmisiä kutsuttiin kylään. Eppu sanoo huvittuneena, että se häiritsi neron työtä.
”Minä menin pihalle tekemään venettä. Ajattelin, että menee elämä hukkaan, kun vain lörpötellään”, Kurt sanoo.
Vuosien myötä asenne on muuttunut. Nyt molemmat nauttivat pöydän ääreen kokoontumisesta ystävien ja sukulaisten kanssa.
”Eppu on opettanut minulle, että ystävistä pitää huolehtia.”
Talous tiukoilla
Yhdessä Eppu ja Kurt saivat kolme lasta, jotka kaikki ovat jo aikuisia. Kurtilla on edellisestä liitosta myös kaksi poikaa. Yhteisiin vuosiin mahtuu monia vaiheita. Yksi tiukimmista oli 1990-luvun lama. Se vei kaiken omaisuuden.
”Meille kävi niin kuin sadoilletuhansille muille suomalaisille, vain hirveät lainat jäivät”, Eppu sanoo.
Lainan korot olivat korkeat, eikä perheellä ollut varaa muuttaa edes vuokra-asuntoon Helsinkiin. Tuttavan kautta löytyi Kirkkonummelta kartano, johon kaivattiin apumiestä. Kurre sai pestin, ja perhe muutti maaseudulle.
Eppu ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoittikin vimmatusti.
”Aloitimme uudestaan aivan nollasta. Olen kirjoittanut paljon siksi, että ei ollut vaihtoehtoa. Jokainen työ oli pakko ottaa vastaan”, Eppu sanoo.
Myös parisuhde on ollut vaakalaudalla pariin otteeseen. Ensimmäistä kertaa eroa pohdittiin, kun lapset olivat pieniä.
”Meillä ei ollut yhtään yhteistä aikaa, ja se on rankkaa. Kaikkien pienten lasten vanhemmat tarvitsisivat tukea”, Eppu sanoo.
Talous oli tiukoilla, ja Kurrella oli paljon työkeikkoja.
”Eppu joutui kantamaan paljon yksin. Teatteri on sellainen työpaikka, että kun istuu harjoitusten jälkeen viinilasillisella, se tuntuu aika mukavalta elämältä. Silloin jättää huolehtimatta asioista”, Kurt kertoo.
Hän kiittää vaimoaan sitkeydestä ja jaksamisesta pienten lasten kanssa.
Pahasta olosta eroon perkaamalla
Toinen vakava pohdinnan aika tuli, kun Epun äiti sairastui syöpään ja lapset olivat teini-ikäisiä. Kuten moni keski-ikäinen nainen, Eppukin eli ruuhkavuosia kahden sukupolven välissä. Hän matkusti viikoittain useaksi päiväksi Kirkkonummelta Iisalmeen ja hoiti äitiään yhdessä isänsä ja siskonsa kanssa tämän elämän loppuun saakka.
”Kun lapset olivat samaan aikaan murrosiässä, yhtälö ei ollut helppo. Oli raskasta sekä äitinä että tyttärenä. Siskosta tuli minulle korvaamaton tuki, ja meistä tuli entistä läheisempiä.”
Haasteiden edessä Eppu kehitteli menetelmän, jolla parisuhteen ongelmiin tartuttiin: Molemmat listasivat asiat, jotka ovat huonosti ja asiat, jotka ovat hyvin. Tämän jälkeen mietittiin, kuinka asioita voisi korjata.
Näin molempien on ollut pakko myöntää, jos on mennyt huonosti. Ratkaisukeskeisenä ihmisenä Eppu haluaa perata, mistä paha olo johtuu. Usein paljastuu, että kaikki ei olekaan vialla, vaan jokin yksittäinen asia heijastuu kaikkeen muuhunkin.
”Kurre on valtavan valoisa ja iloinen, mutta sitten kun yksi asia on huonosti, hänestä kaikki on pilalla.”
Kurre sanoo, että hän on yrittänyt oppia vaimoltaan positiivisuutta. Asennetta, että kaikesta selvitään.
”Epussa hienoa on taistelija-asenne. Sellainen, että ’perkele, minua parempaa naista sinä et mistään saa’!”
Eppua hymyilyttää. Niin hän on tosiaan usein sanonut.
”Olen aina tiennyt, että sinä olet elämäni suuri rakkaus. Se on ollut minulle täysin selvää”, hän sanoo.
Kauniiden sanojen sanominen on Nuotioiden parisuhteessa jokapäiväistä. Kurre laulaa aamuisin peilin edessä: I love myself so much that it hurts, jonka jälkeen hän kertoo Epulle rakastavansa häntä. Useita kertoja päivässä.
”Se on kivaa, siitä tulee hyvä fiilis”, Kurre perustelee.
”Hyvän sanominen lisää hyvää oloa. Se on helppo resepti, eikä maksa mitään”, Eppu jatkaa.
Suomen talvet olivat raskaita
Tie Berliinin nykyiseen kotiin on kulkenut monen etapin kautta. Lamasta selviydyttyään Nuotiot ostivat talon saaresta, Hiittisistä. Sitä asuttiin ja remontoitiin reilut kymmenen vuotta.
Lapset kasvoivat aikuisiksi maaseudulla. Eppu oli kotona koko ajan, mutta teki myös jatkuvasti televisio- ja kirjoitustöitä.
”Olin todella nuori, 24-vuotias, kun ensimmäinen lapsemme syntyi. Kasvoin oikeastaan aikuiseksi vasta lasten kanssa. Se on ollut pitkä matka.”
Eppu on antanut ison osan elämästään lapsille, mutta hän ei haikaile menneiden perään. Lasten on aika kasvaa aikuisiksi ja muuttaa pois kotoa.
Nuotiot eivät tunnu haikailevan myöskään Suomeen. Molemmat ovat pitkään hiljaa, kun heiltä kysyy, mitä he kaipaavat Suomesta. Eivätpä oikeastaan mitään.
”Maaseudun rauha oli tehnyt tehtävänsä. Saimme sen, mitä sieltä lähdimme hakemaan”, Eppu sanoo.
”Hiittinen on ihana paikka, mutta siellä asuminen oli fyysisesti aika rasittavaa. Kun tulin keikalta kotiin, piti heti mennä kaatamaan puita tai sahaamaan lautoja. Aina oli jotain, mitä piti korjata”, Kurt sanoo.
Ajan myötä käytännön asiat muuttuivat saaressa hankaliksi. Läheltä katosivat pankki ja posti. Bussi lakkasi kulkemasta.
Ja talvi ja liukkaus. Niitä ei ole ikävä.
Epun toinen jalka on vanhan onnettomuuden jäljiltä vahvasti raudoitettu, ja liukkaalla kelillä on pakko olla varovainen. Talvet Suomessa alkoivat käydä raskaiksi.
”Huomasin, että siirryn keski-ikäisestä suoraan vanhukseksi, joka linnoittautuu sisälle taloon. Se vaikutti mielentilaani, ja tulin ahdistuneeksi”, Eppu kertoo.
Nyt hän osaa nauttia uuden kotikaupunkinsa ilmastosta. Ulos voi mennä ympäri vuoden ilman pelkoa liukastumisesta.
”Se, että pystyn kävelemään joka päivä, on muuttanut minua. Kävelemisen määrä on ihan toinen ja voin paljon paremmin.”
Hiittisistä on jäänyt kuitenkin kauniit muistot: Jäiden lähtö keväällä, oma salainen sieniapaja. Vuodenkierron ihmetteleminen.
”Ne vuodet on säilötty, eikä kukaan ota niitä pois. Ne ovat olleet oleellisen tärkeitä vuosia, mutta minulla ei ole ikävä takaisin”, Eppu sanoo.
”Isävainaani sanoi aina, että jos ihmisen pitäisi katsoa taaksepäin, niin silmät olisivat selässä. Se on hyvin sanottu”, hän lisää.
Kolmen asunnon loukko
Berliinissä Nuotiot asuivat ensin pienessä kaksiossa, kunnes nykyinen asunto löytyi. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.
Hetken aikaa Nuotiot omistivat kolme asuntoa, ja reilun puolen vuoden ajan taakkana olivat hurjat lainat. Molemmat kuitenkin luottivat, että vanhat asunnot, Hiittisten-talo ja Berliinin-kaksio, saadaan myytyä. Niin kuin kävikin.
Nykyisessä asunnossa on teetetty paljon remonttia. Seinillä on taidetta, ja hyllyt notkuvat kirjoja.
Kummallakaan ei ollut sopeutumisvaikeuksia suurkaupunkiin. Nuotiot ovat aina viihtyneet siellä, missä ovat olleet, 1970-luvun betonilähiöstä lähtien.
”Me olemme ilmeisesti sen tyyppisiä ihmisiä, että sopeudumme välittömästi.”
Kummankaan saksan kielen taito ei ollut huippuluokkaa, kun maahan muutettiin. Kurre alkoi heti puhua, vaikka kielioppi meni päin seiniä. Eppu taas oli jonkin aikaa hiljaa ja kuunteli. Hän oli lukenut saksaa lukiossa, mutta ei ollut käyttänyt kieltä vuosiin.
”Muistin vain outoja litanioita: durch, für, gegen, ohne, um. Mutta minulla ei ollut hajuakaan, mihin ne liittyvät ja mitä niillä pitäisi tehdä”, Eppu kertoo.
Perheen koira Isla auttoi alkuun. Ihmiset tulevat aina juttelemaan, kun kulkee koiran kanssa ulkona. Niin Eppukin alkoi puhua saksaa. Nykyisin hänkään ei välitä, meneekö kaikki aivan oikein.
”Vieras kieli tekee hyvää aivoille. Se on jokapäiväinen kamppailu, ja siinä joutuu potkimaan dementiaa kauemmaksi.”
Erilaiset tavat työskennellä
Arki Berliinissä sujuu tietyn kaavan mukaan. Eppu herää aikaisin, kuuden seitsemän aikoihin aamulla. Hän alkaa heti kirjoittaa ja ehtii tehdä töitä kolmisen tuntia, ennen kuin Kurre herää. Sitten syödään yhteinen aamiainen ja käydään koiran kanssa tunnin lenkillä.
Eppu jatkaa kirjoittamista, tekee välissä lounaan ja jatkaa taas kirjoittamista. Yhteensä työtunteja kertyy päivässä seitsemästä yhdeksään.
”Eppu on hirveän hyvä keskittymään. Hän voi kirjoittaa ihan missä vain ja vaikka millaisessa metelissä. Se ei onnistu minulta”, Kurre sanoo.
Eppu kirjoittaa myös kaikki matkat, lentokoneessa, bussissa ja junassa. Työn alla saattaa olla useampi kirja samanaikaisesti.
Aviomiehen työskentelytapa on täysin erilainen.
”Minulla ei ole kirjoittamisessa rutiinia. Kirjoitan silloin, kun henki on päällä, enkä tiedä, milloin se tulee, se on herrassaan.”
Sitten kun se hetki tulee, Kurt kirjoittaa yhtä mittaa tunti- ja päiväkausia.
Ensi keväänä ilmestyy hänen neljäs omaelämäkerrallinen teoksensa. Siinä tarinassa on mukana myös Eppu. Aiemmat osat ovat käsitelleet Kurtin lapsuutta, nuoruutta ja levotonta aikaa ennen Eppua.
Kurre tarvitsee lähdemateriaalia käynnistämään kirjoitusprosessinsa. Omien vanhojen kalentereiden tutkiminen tuo muistot elävinä mieleen.
Mies on säästänyt myös kaiken muun: vanhat kirjeet, rokotustodistukset ja paperit rippilahjaruusujen korteista lähtien. Kurtilla on tallella jopa jäljennökset itse lähettämistään kirjeistä.
Käsi kädellä iltalenkille
Nuotiot ovat järjestäneet elämänsä kadehdittavalla tavalla. Berliinin lisäksi heillä on pieni asunto Andalusiassa, Espanjassa. Se hankittiin vahingossa.
Pariskunta oli ystävän luona kylässä Espanjassa ja ajeli autolla maaseudulla. Huvin vuoksi poikettiin katsomaan erästä asuntoa.
”Sanoin Epulle, että muista, että mitä tahansa ihanaa me näemmekään, niin vuokrasopimusta emme tee. Emmekä missään nimessä osta mitään. Sitten kävelin kaksi askelta asunnossa ja sanoin taloa esittelevälle kaverille, että me otamme tämän”, Kurt kertoo ja nauraa.
Eppu yritti toppuutella, mutta se oli myöhäistä. Kaupat oli tehty.
Nyt he viettävät Berliinin talven kylmimmän ja kosteimman ajan Andalusian länsiosassa, Arcos de la Fronterassa. Kirjoitustyöt kulkevat mukana.
Mutta nyt ollaan kesäisessä Berliinissä. Kurt on ostanut uuden polkupyörän ja puhkuu intoa päästä testaamaan sitä. Eppu on jättänyt uusimman dekkarinsa vedokset kustantajalle ja jatkaa muita kirjoitustöitään.
Illan päättää yhteinen rutiini, tismalleen samana toistuva lenkki Isla-koiran kanssa. Isla tuntee reitin ja kulkee sen ilman hihnaa.
”Yhdessäolon ja rakkauden kannalta on tärkeää, että me kävelemme iltaisin käsi kädessä”, Kurt sanoo. ●
