Hengenahdistusta. Vatsan turvotusta. Jatkuvaa palan tunnetta kurkussa. Kun jokapäiväistä elämää alkaa häiritä jokin hankala, epämääräinen oire, ratkaisu on yleensä tämä: lääkäri, diagnoosi ja hoito. Aina näin ei kuitenkaan käy.

Kun kyseessä on toiminnallinen vaiva, diagnoosia tai helppoa lääkehoitoa ei löydy. Oireet voivat olla missä tahansa kehossa, mutta niille on yhteistä yksi asia: ne tuottaa keskushermosto.

– Vastaanotolla saatetaan tähystää ja ultrata, mutta mitään ei löydy, koska syy on aivoissa, ylilääkäri Risto Vataja kuvaa.

Hän työskentelee Helsingin seudun yliopistollisen keskussairaalan gero-, neuro- ja riippuvuuspsykiatrian linjajohtajana.

Aivot on elin, jonka yksi keskeisimpiä tehtäviä on suojella ihmistä. Keho tuottaa jatkuvasti erilaisia tuntemuksia. Jos on stressaantunut tai kehon tuntemuksen kokee pelottavana, aivot ryhtyvät tehtäväänsä.

Ne alkavat tuottaa oireita, esimerkiksi kipua tai huimausta, joiden tarkoitus on muuttaa ihmisen käytöstä suuntaan, jonka aivot arvelevat suojaavan kehoa.

Ihmisen toimintakyvyn kannalta arvio on kuitenkin virheellinen. Tästä toiminnallisissa vaivoissa on kyse.

– Pelkästään Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä on 40–50 potilasta, jotka ovat toiminnallisten oireiden vuoksi lähes liikuntakyvyttömiä. Oireet ovat taatusti todellisia, jos ei kykene liikkumaan kuin lyhyitä matkoja tai viettää aikansa pimeässä huoneessa, koska ei siedä ääniä. Oireita ei voi poistaa tahdonvoimalla.

Häpeä ja syyllisyys ovat tuttuja tunteita toiminnallisista oireista kärsille. Häpeän tunne on silti turha, tuhoisakin. Noin joka neljäs lääkärin vastaanotolle tuleva jää ilman diagnoosia.

– Potilas voi jättää kertomatta oireesta, jonka kokee häpeällisenä. Hän voi pelätä, että lääkäri pitää häntä hulluna tai hysteerisenä. Se vaikeuttaa häiriöiden hoitoa, mikä lisää oireilua.

Joskus myös lääkäri voi suhtautua toiminnallisiin oireisiin ylimalkaisesti. Vataja toivookin, että niiden vähättely olisi tulevaisuudessa historiaa ja toiminnallisille häiriöille löytyisi selkeät diagnoosit.

Epätietoisuus aiheuttaa huolta, mikä voi pahentaa toiminnallisia oireita. Ymmärrys mahdollistaa toipumisen ja tuntemusten lievenemisen. Siksi on tärkeää, että potilas kokee tulevansa vastaanotolla kuulluksi.

Myös potilaan asenteella on merkitystä toipumisessa. Jos hankalan oireen hyväksyy toiminnalliseksi häiriöksi, sen kanssa voi oppia elämään.

– Osa potilaista kokee loukkauksena, jos diagnoosia ei tule. Lääkärin sanaan ja tutkimustuloksiin ei haluta uskoa. Vastarinta voi johtaa oireiden pahenemiseen.

Naisia toiminnallisista oireista kärsivistä on 60-80 prosenttia.

– Ei tiedetä, miksi näin on. Ehkä naiset hakeutuvat aktiivisemmin hoitoon kuin miehet tai naisille annetaan sukupuoliroolien vuoksi herkemmin toiminnallisen oireen diagnoosi. Myös hormonaaliset seikat ja stressinsäätelymekanismien erilaisuus voivat vaikuttaa asiaan.

Stressin osuus toiminnallisissa häiriöissä on keskeinen. Henkinen uupuminen ja masennus voivat aiheuttaa kipuoireita, joille ei löydy selitystä. Toiminnallisia häiriöitä hoidetaan esimerkiksi kognitiivisilla ryhmähoidoilla, joissa opitaan pois oireilua ylläpitävistä haitallisista ajatusmalleista.

– Potilasta auttaa parhaiten se, että hän ymmärtää, mistä on kyse, ja stressi lievenee.

Ensimmäinen toiminnallisten häiriöiden yksikkö aloitti Suomessa HUS:ssa vuosi sitten.

– Koska töissä on vain yksi lääkäri, hyvin pieni osa potilaista pääsee yksikön hoitoon, mutta erikoistunutta hoitoa on tulossa myös eri keskussairaaloihin.

Toiminnallisten häiriöiden hoito on Suomessa aluillaan. Toistaiseksi oireiden selvitys lähtee terveyskeskuskäynnistä, josta ohjataan eteenpäin.