”Aikuisiän parisuhdeongelmiin etsitään usein syitä lapsuudesta, kuten lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. Sen sijaan nuoruuden ihastuksilla ei ole katsottu olevan samanlaista painoarvoa. Ensirakkauksista saatetaan puhua vähätellen ’ekoina kertoina’ – jonain kevyenä ja vähän lapsellisena.

Ensirakkaudet eivät kuitenkaan ole vain kepeitä kokemuksia, jotka haihtuvat yhtä matkaa nuoruuden kanssa. Se, ettei koulun diskossa tai lavatansseissa tullut haetuksi tanssiin tai jos poikaystävä petti, on kokemus, johon palataan monta kertaa läpi elämän.

Kun aloin tutkia ensirakkautta, luulin, että 12–83-vuotiaiden vastaajien kokemukset olisivat hyvin erilaisia. Olivathan he eläneet eri aikakausilla. Olin väärässä.

Länsimaisessa kulttuurissa seurustelu ja romanttinen ihmissuhde ovat antaneet tietyn statuksen. Kuvasto on tuttu elokuvista ja kaunokirjallisuudesta. On suuri tragedia, jos tällaisia kokemuksia ei tule. Se, että 15-vuotias suree yksinäisyyttään, ei yllätä ketään, mutta aineistostani nousi esiin se, että varhaiset kokemukset tuntuivat kipeinä vielä 60- ja 70-vuotiaana.

Sekin oli suuri juttu, kun sai poikaystävän tai tyttöystävän. Ihastuksen persoonalla ei niinkään ollut merkitystä, vaan sillä, että ylipäätään onnistui rakkaudessa. Saavutti tietyn statuksen.

Nuoruusvuosien kokemuksista tulee linssejä, joiden kautta tulkitaan ja rakennetaan myöhempiä ihmissuhteita ja omaa identiteettiä.

Kun tulee torjutuksi ensirakkaudessa, voi olla myöhemmin epävarmempi muodostamaan terveitä ja omien rajojen mukaisia ihmissuhteita.

Myönteinen ensirakastumiskokemus näyttää vahvistavan itsetuntoa. Näin tulevienkin suhteiden vastoinkäymiset osaa ottaa vastaan kompasteluineen, eikä usko uuden rakkauden löytymiseen katoa.

Ensirakkaus on siten perusta – vankka tai hatara – jolle seuraavat suhteet rakennetaan. On elämä ennen ensirakkautta ja elämä sen jälkeen.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.