Elina, 58, eläkkeellä oleva opettaja ja sosiaalityöntekijä, Helsinki:

”En ole tuntenut surua äitini kuolemasta. Hän kuoli paksusuolensyövän kuihduttamana vuonna 2014. Kaikki tapahtui melko nopeasti. Diagnoosi tuli toukokuussa ja marraskuussa hän oli poissa.

Hoidin äitiä hänen kotonaan viimeiset kuukaudet. Käytin sädehoidoissa, vaihdoin avannepussit ja neuvottelin hoidosta terveydenhuollon kanssa.

Näin läheltä hänen raastavat viimeiset hetkensä. Äiti oli langanlaiha ja toivoi kuolevansa. Ajattelin, että hänelle olisi helpotus lähteä täältä. Hän pystyi vain makaamaan kivuissaan sänkynsä pohjalla.

Se ei ollut ainut syy, miksi en surrut äidin poismenoa. Olen kasvanut siihen, ettei surua näytetä. Pusketaan vain eteenpäin.

Äiti-tytär-suhteemme oli aina ollut hyvin kimurantti. Meistä ei koskaan tullut läheisiä. En muista, että äiti olisi koskaan pitänyt minua sylissä. Tunsin lapsena vahvaa erillisyyttä häneen. Tunsin, että olin lähinnä taakka, eikä tämä tunne päästänyt otteesta aikuisenakaan.

Biologinen isäni kuoli auto-onnettomuudessa 1960-luvulla. Se oli iso isku, koska olin isän tyttö. Kun pian sen jälkeen leikkasin tietämättömyyttäni äidin pitsiliinasta pitsit irti, äiti vihastui ja sanoi, että olisin joutanut mennä isän mukana.

Lause jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Todellako hän toivoi niin?

Muutin pois kotoa 17-vuotiaana. Menin naimisiin, saimme kaksi lasta ja opiskelin. Elin vihdoin omannäköistä elämääni. Irtautuminen lapsuudenkodista oli todella vapauttavaa.

Miksi sitten hoidin äitiäni? Ehkä odotin viimeiseen hengenvetoon asti häneltä jonkinlaista kiitosta. En suinkaan siitä, että hoidin, siivosin ja nukuin huonoissa asennoissa hänen sohvallaan, vaan siitä, että olin hänen tyttärensä.

Hoidin äitiä puhtaan ammattimaisesti. Olin ollut aiemmin töissä kehitysvammalaitoksessa, joten osasin hommani. Äiti haukkui ja valitti, mutta pysyin roolissani ja tein mitä piti. En päästänyt sairautta iholleni.

Juttelimme noina viikkoina enemmän kuin koko elämämme aikana. Näin pieniä vilauksia äitini inhimillisestä puolesta. Hän oli usein hiljaa ja levollinen. Ajattelin, että ehkä hän oli sinut valintojensa kanssa.

Kiitosta ei kuitenkaan tullut.

Äiti oli sairaalassa viimeiset viikkonsa. Viimeisellä kävelyllämme äiti vannotti minua pitämään huolen siitä, että vain läheisimmät ihmiset tulisivat hänen hautajaisiinsa. Ihmettelin toivetta, mutta lupasin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä tärkeä luottamustehtävä oli hänen tapansa jakaa kiitosta. Hän tiesi, että voisi uskoa asian minulle.

Marraskuussa olin matkalla sairaalaan. Kuulin, että puhelimeni piippasi, mutta jostain syystä en halunnut lukea viestiä. Vasta sairaalan hississä kaivoin puhelimeni esiin. ”Enää ei ole kiire”, sisko viestitti.

Avasin äitini huoneen oven. Beesinvärinen verho lennähti ulos avoimesta ikkunasta. Se oli kuin symboli hänen irtautumiselleen tästä maailmasta. Tuli huojentunut olo.

Pidin lupaukseni. Äitini hautajaisissa olimme läsnä vain me lähimmät.

Kirkossa istuin nuorimman tyttäreni vieressä. Yllättäen hän painoi käteni vatsalleen. Hän oli raskaana! Elämän jatkuvuus oli siinä hetkessä vahvasti läsnä.

Lue myös: Surututkija: Suru opettaa hyväksymään muiden rikkinäisyyttä

Hautajaisten jälkeen tartuin viimeiseen oljenkorteen. Tilasin maistraatista syntymätodistukseni.

Olihan aina olemassa pienen pieni mahdollisuus, etten sittenkään ollut äitini tytär. Todistuksesta löytyi kuitenkin äitini nimi.

Sen jälkeen päätin käsitellä ja paketoida asian. Olisi vain hyväksyttävä, ettei mennyttä muuttaisi enää mikään.

Itken helpommin ilosta ja liikutuksesta kuin surusta. Äidin kuoleman jälkeen ensimmäiset kyyneleet tulivat tyttäreni vauvan ristiäisissä.

Perheessämme kiertävään kastemekkoon oli kirjailtu uuden lapsenlapseni nimi. Tyttäreni oli miehensä kanssa valinnut vauvan toiseksi nimeksi Eveliinan. Se oli äitini toinen nimi.

Liikutus kumpusi syvältä eikä itkusta meinannut tulla loppua. Ymmärsin, että äiti kulkisi mukanamme vielä pitkään.

En käy äitini haudalla tavan vuoksi. Minulle kuollut ihminen on luuta ja nahkaa. Sielu on jättänyt maallisen tomumajansa.

Olenko huono surija, kun koen oman äitini kuoleman tällä tavalla? Uskon, että surulla on aina oma sanomansa. Kasvamme sen kautta ihmisinä, jotta ymmärtäisimme paremmin toinen toisiamme. Minulla on oikeus tuntea näin. Ei ole oikeaa tapaa surra.

Olen purkanut äitiini liittyviä tunteita kirjoittamalla. Kirjoitin paljon pöytälaatikkoon myös silloin, kun hoidin äitiäni. Se auttoi jäsentämään ja ymmärtämään lapsuuttani ja vaikeaa suhdetta häneen.

Olen nyt sinut menneiden kanssa. Se, että äiti ei lopulta koskaan kiittänyt, oli oikeastaan pirun hyvä asia. Se pakotti pohtimaan, elänkö kiitoksella. Määrittävätkö muiden toiveet omaa arkeani? Riitänkö tällaisena?

En saanut koskaan osakseni äidin ihailevaa katsetta ja syliä. Äitinä, isoäitinä ja opettajana olen pitänyt huolen, että kiitän, huomioin ja ihailen lapsia ääneen. Nämä tärkeät sanat kantavat pitkälle."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/2018.

Juttua on muokattu 1.11.2023: Haastateltavan nimi on muutettu läheisten yksityisyyden suojaamiseksi. Haasteltavan kuva on poistettu.