Pikkusisko kirjoitti ensimmäisellä luokalla aineen itsestään. Hän kuvaili itseään iloiseksi ja kertoi kissastamme Nappi Nepparista ja muista tärkeistä asioista. Näitä en enää muista, sillä aineesta jäi mieleeni oikeastaan vain yksi lause.

Minä olen sopiva, sisko kirjoitti. Kotona äiti kehui ainetta, mutta minä ajattelin tyrmistyneenä, että eihän noin voi sanoa! Niin nololta tuntui itseensä tyytyväisen lapsen ajatus. Olin muutaman vuoden siskoa vanhempana ehtinyt jo sisäistää, että omaan itseen kuuluu olla aina vähän tyytymätön.

Tyttö tai nainen saa hyvin harvoin tuntea olevansa sopiva. Jos nainen on puhelias ja kovaääninen, hän on ärsyttävä. Jos nainen puolustaa oikeuksiaan, hän on ärsyttävä. Syynä on kulttuuri, joka edelleen asettaa tiukat rajat sille, millainen naisen sopii olla.

Ja kyllä, tasa-arvon edelläkävijämaassakin riittää vielä työtä. Muutos yhteiskunnassa ja oman pään sisällä on hidas ja raskas mutta ehdottomasti taistelun arvoinen.

Huijarisyndrooma, ulkonäköpaineet, burnoutit ja mielialaongelmat ovat kaikki yleisempiä naisilla kuin miehillä. Nämä ongelmat kertovat odotuksista, joita monen naisen ja tytön on vaikea täyttää.

Ajattelenko vielä nelikymppisenäkään olevani sopiva? Ainakin yritän.

Paras ase ahtaita rooleja vastaan on se, että pitää itsestä ja muista. Pitkään luulin, että haluan olla paras versio itsestäni, joten puskin itseäni töissä, kotona ja lenkkipolulla. Nyt ajattelen, että tärkeintä on olla oma itsensä, ylpeä ja nöyrä samaan aikaan.

Opin nöyryyttä äitinä. Teinini kasvavat kovaa vauhtia ohi pituudessa ja muutenkin. Kun kerran nuoret pystyvät siihen, ehkä myös boomerilla on toivoa.

Pääkirjoitus on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 6/22.