"Tässäkö elämäni on? Kuusi­toista vuotta sitten istuin sijoituspankissa työpöytäni ääressä ja katselin ulos. Minua ahdisti.

Olin aloittanut sijoitusneuvojana viisi kuukautta aiemmin, vaikka opiskelin vielä. Työ oli haaveideni täyttymys. Siitä maksettiin hyvin ja uranäkymät olivat loistavat. Jo lapsuuden leikeissä kaikki barbieni olivat bisnesnaisia salkkuineen. Hyvä palkka tuli myös tarpeeseen, koska olin juuri eronnut ja minulla oli kahdeksanvuotias poika elätettävänä.

Olin kuitenkin aivan väärässä paikassa. Minua häiritsi, että raha oli työn ainoa sisältö. Oma arvomaailmani oli jatkuvassa ristiriidassa sijoitusmaailman arvojen kanssa, ja joskus tuntui, että huijaan asiakkaita. Raha kyllä kiinnosti minua, mutta lähinnä siksi, mitä hyvää sillä voisi tehdä.

Sinä päivänä sinistä taivasta katsellessani ajatus kirkastui: haluan auttaa ihmisiä.

Oletko hullu, ystäväni kauhistelivat, kun kuulivat, että olin irtisanoutunut niin hyvästä työstä. He sanoivat, että olihan sijoitusneuvojen antaminenkin auttamista.

Lähihoitajia tarvittiin kipeästi, joten aloin opiskella ammattiin. Vuoden kuluttua hoidin jo vanhuksia.

Palkka putosi kolmanneksen aiemmasta. Tein lisäksi käännöksiä ja tulkkauksia, ja silti jouduin jatkuvasti miettimään, riittävätkö rahat. Se oli raskasta. Oli kuukausia, jolloin maksoin asuntolainan lyhennykset luottokortilla.

Kun rahaa ei ollut, minua auttoi se, että kaikki, mitä opin, oli kiinnostavaa. Tunsin heti, että olen oikealla alalla.

Hoidin vanhuksia kymmenen vuotta. Työ oli jatkuvan resurssipulan takia rankkaa ja työpäivät kiireisiä. Omaisten toiveet ja työnantajan ohjeet olivat usein risti­riidassa. Vaikka tein työni hyvin, se ei ollut omaisten mielestä tarpeeksi. Se lisäsi henkistä kuormitusta.

Parhaita hetkiä olivat, kun sain muistisairaaseen yhteyden ensimmäistä kertaa. Tai kun passivoitunut vanhus piristyi hoivakodissa ja alkoi taas seurustella ja liikkua.

Jokainen päivä tuntui merkitykselliseltä ja erilaiselta. Ajattelen edelleen, että on etuoikeus tehdä tätä työtä. Kukaan ei voi väittää, että työlläni ei olisi merkitystä.

Olin niin puhki lähihoitajaksi opiskelun jälkeen, että vasta kymmenen vuotta myöhemmin uskalsin jatkaa opintoja. Valmistun pian sairaanhoitajaksi.

Nykyinen bruttopalkkani on 2 900 euroa, ja yksityisellä puolella minulle on tarjottu jo 4 600 euron palkkaa.

En edelleenkään vastusta rahaa, vaan on kiva, kun sitä on. Myös osakkeet ja varallisuuden kasvattaminen kiinnostavat minua. Ilman säästöjä ja sijoituksia en olisi voinut opiskella sairaanhoitajaksi.

En silti halua vaihtaa työtä rahan takia. Se, että uskalsin lähteä pankista ja valita niin kuin sydämeni sanoi, on antanut minulle valtavasti itsevarmuutta kaikkeen tekemiseen.

Kun sota Ukrainassa syttyi ja Suomeen alkoi tulla pakolaisia, minun oli pakko tehdä jotain.

Olen kotoisin Bosniasta. Kun olin kuusitoista, saavuin Suomeen pakolaisena äitini ja veljeni kanssa. Isä oli tullut tänne jo aiemmin, suoraan keskitysleiriltä. Olen itsekin nähnyt sodan ja elänyt keskitysleirillä.

Viime talvena minulle tarjottiin töitä vastaanottokeskuksesta. Mietin, pystynkö kohtaamaan sodan keskeltä tulevia ihmisiä. Miten se vaikuttaisi minuun?

Työskentelen nyt kolmensadan Ukrainan-pakolaisen terveydenhoitajana Maahanmuuttovirastossa. Yllättäen venäjäntaidosta on ollut hyötyä. Jugoslaviassa oli kouluaikanani pakkovenäjä, jota pidin täysin hyödyttömänä.

Uskon, että ukrainalaisten voi olla taustani takia helpompaa kertoa kokemuksistaan minulle. Oma mieleni rauhoittuu, kun saan auttaa.

Pieni ukrainalaistyttö tuli vastaanotolleni. Tunnistin tyhjyyden tytön katseessa, hän oli oppinut sodassa pelkäämään ihmisiä. Annoin tytölle lelun ja tutkin hänet. Kun olin valmis, tyttö halasi minua ja sanoi mamma. Minäkin olin samanlainen rikkinäinen lapsi.

Vaikka suru ei ole sairaus, se voi tehdä pahoja asioita, niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. En vieläkään pidä kellareista. Minäkin join pattereista vettä, niin kuin ukrainalaiset kertovat nyt minulle tehneensä.

Palaan yhä joskus mielessäni keskitysleirille ja ajattelen sitä hentoa vaaleatukkaista tyttöä, joka olin. En voinut uskoa, että pääsen sieltä elävänä pois. Unelmoin, että saisin nukkua puhtaissa lakanoissa eikä minua kidutettaisi.

Halaan mielessäni tyttöä ja sanon, sinä selviät.”

Lähihoitaja Edina Bilajac, 46, asuu miesystävänsä kanssa Helsingissä. Hänellä on 24-vuotias poika.

Juttu on julkaistu alun perin Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/22.