”Vuoden 2000 syksy muutti elämäni. Aviopuolisoni menehtyi silloin yllättäen liikenneonnettomuudessa, ja jäin yksin kahden pienen poikamme kanssa.

En saanut unta, säpsähtelin jatkuvasti enkä uskaltanut sammuttaa valoja yöksi. Kriisityöntekijä ohjasi minut lääkäriin, ja tämä määräsi minulle nukahtamislääkettä ja sen jälkeen unilääkettä.

Otin lääkkeen joka ilta. Yritin selviytyä arjesta ja ajattelin, että minun on pakko nukkua, jotta se onnistuu. Nyt ymmärrän, että minun olisi pitänyt lopettaa lääkkeiden käyttö akuutin kriisin jälkeen. Uusin reseptin aina sähköisesti, eikä yksikään lääkäri puuttunut asiaan.

Lääkitykseeni havahduttiin terveydenhuollossa vasta kun olin käyttänyt sitä 12 vuotta. En silloin pystynyt nukkumaan kunnolla enää edes lääkkeiden avulla ja menin työterveyslääkärille.

Verenpaineeni oli niin korkea, että tilanteeni oli hengenvaarallinen. Sain seitsemän viikon sairausloman, jonka aikana minut vieroitettiin unilääkkeistä pikkuhiljaa annosta pienentämällä. Se oli kamalaa, sillä en pystynyt nukkumaan ilman pilleriä. Kerran valvoin kolme yötä nukkumatta silmäystäkään.

Vieroituksen aikana kokeilin monia eri mielialalääkkeitä, jotka auttavat nukkumaan. Lopulta sopiva valmiste löytyi. Otan sitä edelleen pienen annoksen joka ilta. Se auttaa nukahtamaan, mutta heräilen silti usein.

Minulle on tehty unitutkimus, ja sen mukaan herään pahimmillaan 30–40 kertaa yössä. Hyvänä yönä nukahdan heräilyjen jälkeen uudestaan. Huonona yönä saan unta vain pari tuntia. Uskon, että kauan kestänyt unilääkkeiden käyttö vaikeuttaa nukkumista edelleen.

Kaksi vuotta sitten sain lähetteen HUSin Unihäiriöpoliklinikalle, jotta saisin unettomuuteeni lisää hoitoa. Lähete tuli bumerangina takaisin. Minua turhautti, etten saanut apua, vaikka yritin sitä hakea.

Kaikki pehmeät keinot olen jo kokeillut unettomuuden hoidossa. Sammutan valot aikaisin, nukun villasukat jalassa, en käytä puhelinta illalla enkä käy myöhään lenkillä.

Olen tehnyt rentoutumisharjoituksia ja nettiuniterapiaa. Yritän myös pitää elämäni seesteisenä. Näistä keinoista ei ole ollut minulle suurta hyötyä.

Olen oppinut hyväksymään sen, että unettomuus on osa elämääni, enkä enää stressaa siitä. En ole nukkunut kunnolla 22 vuoteen. Siinä ajassa univajeeseen tottuu.

Olen iloinen ja sitkeä luonne ja pystyn tsemppaamaan. Haluan myös näyttää huolitellulta. Siksi kaikki eivät usko, että nukun huonosti.

Suurimman osan ajasta olen kuitenkin väsynyt, ja se on toki raskasta. Välillä töissä pitää skarpata tavallista enemmän, sillä huonosti nukutun yön jälkeen saatan esimerkiksi unohdella sanoja.

Onneksi voin vaikuttaa vuorokausirytmiini itse. Olen yrittäjä, enkä yleensä tee töitä aikaisin aamulla. Ystävien tapaamiset sovin alustavasti. Saatan perua ne, jos olen valvonut yön.

Pyrin pitämään huolta itsestäni muutenkin. Syön terveellisesti ja lenkkeilen Rodi-koirani kanssa. Saan koirastani valtavasti voimaa ja käyn sen kanssa kävelyllä, vaikka yö olisi ollut surkea.

Olen kiitollinen ihanasta perheestäni, johon kuuluvat lapseni, uusi puolisoni, äitini ja siskoni. He ovat antaneet minulle valtavasti ymmärrystä ja tukea.

Vaikka olen oppinut tulemaan toimeen unettomuuden kanssa, se ei silti tarkoita, että en toivoisi hyviä unia ja parannusta tilanteeseeni. Pelkään terveyteni puolestani, sillä unettomuus aiheuttaa minulle rytmihäiriöitä.

Siksi toimin aktiivisesti sen eteen, että nukun vielä joskus paremmin kuin nyt. Menin uudelle lääkärille ja pyysin uutta lähetettä Unihäiriöpoliklinikalle. Pääsen tutkimuksiin alkuvuodesta. Minulla on vielä paljon nähtävää, koettavaa ja annettavaa, kunhan voimani vain riittävät.”