I

kkunalaudalla olevien kukkien mullat pitäisi vaihtaa. Se on ensimmäinen asia, johon toimittaja Bettina Sågbom-Ek, 57, kiinnittää huomionsa poikansa Lee Wassellin, 28, vuokrakaksiossa Etelä-Haagassa.

”Saatko vaihdettua mullat itse, jos käyn hakemassa multaa kaupasta ja tuon säkit sinulle?”

Äidin hössötys naurattaa Leetä. Hän nyökkää ja tuo äidilleen aamupalaksi laittamansa ruisleivät juustolla. Leen mielestä Bettina on aina huolehtinut ja hoivannut. Piirre ei ole karissut edes hänen ja 30-vuotiaan isoveljen Davyn aikuistuttua.

”Soitan ehdottomasti ensimmäisenä äidille, jos tarvitsen apua. Myös Tomas oli samanlainen – saatoin turvautua häneen koska tahansa.”

Bettinan puoliso Tomas Ek menehtyi syöpään kolme vuotta sitten toukokuussa.

”Haluan, että Leellä on turvaverkko, mutta totta kai lasten täytyy selvitä itsekseen, jos minulle tapahtuu jotain. Aion kuitenkin roikkua tässä niin kauan, että tiedän heidän pärjäävän varmasti”, Bettina sanoo.

Tärkeä taloudellinen tuki – sellainenkin Bettina on viime vuosina ollut kuopukselleen. Kilpasoutua aktiivisesti harrastava Lee suhtautuu urheiluun intohimoisesti ja tavoittelee menestystä niin olympia- kuin coastal-soudussakin. Lajin ammattimainen harjoittelu ulkomaan leireineen on kallista.

Välillä Lee on tehnyt samanaikaisesti kolmea työtä voidakseen rahoittaa harrastustaan. Nyt hän työskentelee koulun iltapäiväkerhon ohjaajana ja enonsa asunto­autoalan yrityksessä.

”Tiedän, että voin kysyä äidiltä taloudellista apua, jos minulla on tiukka paikka. Hän taikuroi rahat kasaan jollakin keinolla. Jos äiti ei pysty auttamaan, hän ainakin yrittää löytää keinon.”

”Tiukan paikan tullen keksin jonkin tavaran tai esineen, jonka voin myydä”, Bettina sanoo ja nauraa.

Bettina haluaa auttaa sen minkä pystyy. Sen seurauksena yhteiset laskettelureissut Alpeille ovat jääneet parina vuonna tekemättä. Leen pyrkimys pärjätä soudussa on tärkeämpää kuin matkustelu. Bettina iloitsee myös siitä, että hänen hiilijalanjälkensä on matkustelun vähentymisen myötä pienentynyt.

”Lee on juuri nyt sen ikäinen, että hänen on laitettava kaikki peliin, jos haluaa menestyä soutajana. Joidenkin vuosien päästä voi olla liian myöhäistä.”

Myös Bettinalla oli aikoinaan samanlainen suhde omiin, nyt jo edesmenneisiin vanhempiinsa.

”Jo pelkästään tieto siitä, että vanhempi on olemassa ja tukena tarvittaessa, on todella tärkeää. Haluan molempieni poikieni tietävän, ettei koskaan saa olla liian ylpeä pyytääkseen minulta apua.”

Supistukset alkoivat yhtäkkiä ja valtavalla voimalla. Oli 9. joulukuuta 1994 ja perhe asui Porvoonkadulla Helsingissä. Bettinan ja hänen brittimiehensä esikoinen Davy oli juuri täyttänyt kaksi vuotta.

Leen syntymän laskettuun aikaan oli vielä kolme viikkoa. Silti Bettina ymmärsi, että vauva tulisi maailmaan nyt ja kovalla vauhdilla.

Hän tilasi taksin ja lähti synnyttämään Kätilöopiston sairaalaan. Pikkuinen Lee syntyi miltei heti, kun Bettina oli päässyt perille.

Raskauteen oli liittynyt dramatiikkaa jo aiemmin. Bettina oli hyvin lähellä saada keskenmenon raskauden alkuvaiheessa, noin neljännellä kuukaudella. Voimakas verenvuoto sai hänet hakeutumaan sairaalaan.

Lääkäri totesi kohdunsuun olevan auki ja määräsi Bettinan sairauslomalle ja vuode­lepoon. Bettina noudatti ohjeita ja palasi viikkoa myöhemmin vastaanotolle. Kohdunsuu oli sulkeutunut ja vauva voi hyvin. Sekä Bettina että lääkäri olivat ihmeissään harvinaisesta käänteestä.

”Minulla on tapana sanoa, että Lee on ihmelapsi, sillä on suuri ihme, että hän on edes olemassa. Luulen, että hän kävi vain tarkistamassa, miten kovasti häntä toivoimme maailmaan – ja niin me todella teimme.”

Kun Lee ja Davy olivat pieniä, Suomessa elettiin lama-aikaa. Poikien isä oli jäänyt työttömäksi ja Bettina palasi radiotoimittajan töihinsä Svenska Ylelle heti äitiysloman päätyttyä, kun pojat olivat noin kahdeksan kuukauden ikäisiä. Alkuun isä oli lasten kanssa kotona, mutta sittemmin pojat kävivät samaa päiväkotia.

Siellä Lee valmisti äitienpäivälahjaksi Bettinalle avaimenperän, jossa oli hänen kuvansa ja teksti: Mammas lilla Hangökex eli äidin pieni hangonkeksi.

Lee oli jo pienenä poikana niin iloinen ja aurinkoinen, että päiväkodissa hoitajat kutsuivat häntä tällä termillä. Bettinan mukaan hän on yhä samanlainen.

Poikiensa yksinhuoltaja Bettinasta tuli, kun Lee oli viiden ja Dave seitsenvuotias. Avioeropäätöksen jälkeen Bettinan ex-mies palasi kotimaahansa Isoon-Britanniaan. Liitto oli ollut vaikeuksissa jo sitä ennen, ja isä ollut poissa pitkiä aikoja.

”Muistan, kun isä lähti ensimmäisen kerran. Se oli dramaattinen hetki. Se taitaa olla ainoa muistikuvani vanhempieni erosta”, Lee sanoo.

Pojat kävivät toisinaan isänsä ja isoäitinsä luona Wolverhamptonissa Keski-Englannissa. Erään kerran isä oli ostanut Davylle syntymäpäivälahjaksi naaraspuolisen lemmikkirotan nimeltä Billie. Se odotti laatikossaan kotimatkaa, kun Bettina saapui hakemaan poikia Suomeen.

Isä ei ollut kuitenkaan selvittänyt lupia ja karanteenisäädöksiä eläimen kuljettamiseksi pois maasta. Se jäi tuohtuneen Bettinan kontolle, joka ei voinut ymmärtää ex-miehensä ajattelemattomuutta.

”Pojat itkivät haluavansa rotan kotiin. Tein kaikkeni ja soitin jopa metsä- ja maatalousministeriöön eläinlääkärijaostolle asti. Lopulta sain luvan tuoda rotan Suomeen.”

Pian Bettina löysi uuden onnen toimittajakollegastaan Tomaksesta. Syksyllä 1999 Bettina, pojat ja rakkaaksi perheenjäseneksi kasvanut Billie muuttivat Tomaksen vaaleankeltaiseen puutaloon Espoon Bodomiin. Siellä Bettina asuu edelleen.

”Minulle tuli Tomaksen kanssa heti todella hyvä ja läheinen fiilis. Viihdyin uudessa kodissa ja hänen kanssaan alusta lähtien”, Lee muistelee.

Tomaksesta tuli arjessa pojille nopeasti isähahmo. Tomaksella ja Davylla kipinöi herkemmin, mutta Leen ja Tomaksen välille ei tullut juuri koskaan eripuraa.

Veljeksistä Davy onkin aina ollut temperamenttisempi. Poikien lapsuudessa Bettinaa ärsytti ihmisten tapa ihmetellä poikien erilaisia luonteita.

”Brittiläinen anoppini ihmetteli poikien kuullen ääneen, miten toinen heistä oli iloinen ja toinen murjotti. En pitänyt siitä lainkaan, ja olen itse yrittänyt vältellä heidän vertaamistaan.”

Myös Bettina on luonteeltaan tulinen, mutta Tomas oli rauhallinen.

”Yritin olla tiukka kasvattaja, mutta annoin herkästi periksi. Olen äkkipikainen ja saatoin laatia suutuspäissäni sääntöjä, mutta en jaksanutkaan pitää niistä kiinni enää sitten, kun mieleni oli parempi”, Bettina muistelee.

Leen silmissä Bettina ja Tomas tasapainottivat toisiaan perheen arjessa. Kun äiti turhautui Leen taistellessa matematiikan läksyjen äärellä, Tomas istui hänen vierellään kärsivällisesti pitkiäkin aikoja ja jaksoi opettaa asioita lehmänhermoisesti.

”Erään kerran Tomas pänttäsi kanssani kemiallisten alkuaineiden lyhenteitä kolmen tunnin ajan. Sain lopulta kokeesta lähes täydet pisteet.”

Tomas oli intohimoinen purjehtija ja tartutti rakkautensa lajiin myös Bettinaan ja poikiin. Tosin ensimmäisellä purjehduskerralla Leetä pelotti, kun purjevene kallistui.

Poika istui pöydän alla pelastusliivit yllään, rutisti pöydänjalkaa ja hoki: ”Se kaatuu, se kaatuu!”

Hetken päästä hän vastasi vakuuttavalla, aikuista imitoivalla äänellä itselleen: ”Ei, ei, purjevene ei koskaan kippaa vaan pysyy pystyssä.”

Samoihin aikoihin Bettina opetti Leen soutamaan. Hän souti läheisen Bodomjärven keskelle ja pyysi Leetä soutamaan heidät takaisin. Kun se ei heti onnistunut, poika kiukustui ja sanoi, ettei yrittäisi enää koskaan. Bettina asettautui penkille ottamaan aurinkoa ja ilmoitti, että he jäisivät sinne siihen asti, kunnes Lee soutaisi heidät rantaan.

Lee katsoi äitiään epäilevästi ja hetken mökötyksen jälkeen tarttui airoihin. Sen jälkeen järvellä soutelusta koiran kanssa tuli osa hänen vapaa-aikaansa.

Äiti ja poika jakavat edelleen rakkauden veden äärellä olemiseen.

”Soutaessani pääsen sellaiseen flow-tilaan, jota en muuten saavuta. Parhaita hetkiä ovat ne, kun saan olla rauhassa ja kuunnella, kun vene liukuu eteenpäin”, Lee sanoo.

”Se on ihana ääni. Voisin nukahtaa siihen suhinaan, kun vene liikkuu veden läpi”, Bettina myötäilee.

Oli kuitenkin lähellä, että Lee olisi joutunut luopumaan intohimostaan: hän sairastui 24-vuotiaana epilepsiaan. Luovuttamisen sijaan hänessä heräsi voimakas tahto yrittää entistä kovemmin.

”Halusin näyttää itselleni, että pystyn tavoittelemaan menestystä sairaudestani huolimatta.”

Lee heräsi makuuhuoneen lattialta. Myös sylissä ollut kannettava tietokone oli pudonnut lattialle hänen mukanaan. Paikalle tulleet Tomas ja Davy yrittivät kysyä tokkuraiselta pojalta, mitä oli tapahtunut. Tomas arveli Leen nukahtaneen ja siksi tipahtaneen sängyltä.

Todellisuudessa Lee oli mitä ilmeisimmin saanut ensimmäinen epileptisen kohtauksensa. Oli loppuvuosi 2017, ja Bettina oli purjehtimassa ystäviensä kanssa Välimerellä. Tietoa kummallisesta sattumuksesta ei ilmoitettu äidille, ettei tämä olisi huolestunut turhaan.

Pari viikkoa myöhemmin kohtaus uusiutui kahdesti, ja Lee vietiin molemmilla kerroilla ambulanssilla sairaalaan. Kahden viikon ajan perhe odotti tietoa, olisiko Leellä aivokasvain. Alkuvuodesta 2018 kävi ilmi, että kyseessä oli epilepsia.

”Diagnoosi oli aikamoinen sokki, vaikka alkuun yritin työntää sitä pois mielestäni”, Lee tunnustaa.

”Minä toisaalta ajattelin, että epilepsia oli valtava helpotus aivokasvaimeen verrattuna”, Bettina jatkaa.

Diagnoosin jälkeen oli hetken aikaa epäselvää, voisiko Lee jatkaa soutuharrastusta. Neurologi ilmoitti, ettei Lee saisi mennä uimaan yksin. Lääkäri kuitenkin ymmärsi harrastuksen merkityksen ja kehotti Leetä miettimään keinoja, joiden avulla vesillä olisi turvallista. Bettina pyysi poikaansa olemaan luovuttamatta.

”Ajattelin, että jos ruotsalainen Jan Boklöv saattoi epilepsiastaan huolimatta kilpailla mäkihypyssä, kyllä Leekin löytää turvallisen keinon jatkaa soutamista.”

Lee kertoi diagnoosistaan joukkueelleen ja valmentajalleen. Pian hänen joukkuekaverinsa järjesti Leelle soutajille tarkoitettuja paukkuliivejä Saksasta. Niissä on l­aukaisin, joka täyttää liivin automaattisesti ilmalla, jos liivin kantaja joutuu veden varaan.

Onneksi löytyi lääkitys, joka piti kohtaukset poissa. Alkuun ensimmäinen lääke aiheutti Leelle huimausta ja huonovointisuutta. Kävi ilmi, että lääkkeen sivuvaikutuksena Leen kehon natriumtasot olivat laskeneet vaarallisen alhaisiksi.

Lee ei kuitenkaan ollut halukas vaihtamaan lääkettä, sillä se esti tehokkaasti varsinaiset kohtaukset ja mahdollisti soutuharrastuksen jatkumisen. Lee päätti vähentää lääkeannostaan omin päin. Sen seurauksena hän sai uuden kohtauksen Bettinan kotona, ja taas tarvittiin ambulanssia.

Lee tunnusti syyn tapahtumaan vasta hieman myöhemmin.

”Suutuin niin paljon, että olisin voinut räjähtää. Miten hän saattoi tehdä jotain niin typerää? Mitä jos kohtaus olisi sattunut vesillä? Oli kuitenkin helpotus huomata, ettei kyse ollut lääkkeen toimimattomuudesta vaan käyttäjästä”, Bettina sanoo.

Nyt lääkitystä on muokattu ja se toimii erinomaisesti. Muokkauksen jälkeen Leellä ei ole ollut ainuttakaan kohtausta.

Muutoin äidin ja pojan välille tulee kärhämää harvoin.

”Leellä on todella optimistinen aikakäsitys. Kun aikataulut pettävät ja suunnitelmat kaatuvat, minä hermostun, mäkätän ja mökötän.”

Leetä puolestaan jurppii toisinaan se, että leijonaemomainen Bettina touhuaa paljon ja soittelee hänen puolestaan käytännön asioiden perään, kuten lääkäreille ja autokorjaamoon.

”Äiti yrittää hoitaa liikaa minun asioitani. Tiedän kyllä, että hän tekee sen, koska välittää niin paljon. Ärsytykseni menee aika nopeasti ohi.”

Sitkeä poika. Sellaiseksi Bettina kuvaile Leetä. Samanlainen sisukkuus on myös osa Bettinan luonnetta.

”Äidiltä saamani tärkein oppi on, ettei koskaan saa antaa periksi. Kaikesta voi selvitä.”

”Ihanaa, että sanot noin. Tuon ajatuksen iskostaminen on ollut suurin tavoitteeni”, Bettina sanoo.

Periaatteen vaaliminen tuli surullisen tärkeäksi keväällä 2020, kun Tomas kuoli syöpään vain muutama kuukausi diagnoosin jälkeen. Kolmea viikkoa aiemmin syöpään oli menehtynyt Bettinan 81-vuotias äiti, jonka kanssa Lee oli ollut erittäin läheinen. Samaan aikaan Suomi sulkeutui koronapandemian vuoksi.

Koko Tomaksen sairastamisen ajan Lee asui äitinsä ja isäpuolensa apuna. Vuorotellen hän, Davy ja Bettina heräsivät yöllä antamaan Tomakselle lääkkeitä. Kun Tomas kuoli, Lee jäi äitinsä seuraksi kesän yli, vaikka Bettina ei sitä pyytänyt.

”Tuntui, että minun olisi hyvä jäädä. Halusin olla läsnä äidille”, Lee sanoo hiljaa.

Suru oli yhteinen. Myös Lee oli ollut hyvin kiintynyt Tomakseen.

”Ihmiset kysyvät usein, miten selvisimme tuosta ajasta. Meillä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin hoitaa hautajaisia, järjestellä paperiasioita ja jatkaa elämää”, Bettina sanoo.

Bettina uskoo, että häntä auttoi eniten toimeliaisuus: arkiset kotiaskareet, pihan laittaminen ja koirien kanssa lenkkeily metsässä. Lee purki pahaa oloaan urheiluun.

”Vatvominen ei ole kummallekaan meistä ominaista. Olemme puhuneet kokemastamme paljon keskenämme. Se on tuntunut parhaalta tavalla käsitellä menetystä”, Bettina sanoo.

Tomaksella oli tapana puuttua äidin ja poikien välisiin sanaharkkoihin kysymällä ensin, mikä oli hätänä. Sitten hän muistutti asioiden tärkeysjärjestyksestä toteamalla: ”Kukaan ei ole sentään kuollut.”

Tätä oppia Bettina ja Lee yrittävät muistuttaa toisilleen vaikeuksia kohdatessaan. Se toimii, vaikka elämän rajallisuus onkin nyt entistä näkyvämpi osa heidän elämäänsä.

”Tomaksen kuoleman jälkeen meidän molempien prioriteetit ovat muuttuneet. Raha-asiat voivat stressata paljonkin, mutta ne eivät ole koskaan maailmanloppu. Elämässä on paljon tärkeämpiä asioita”, Lee sanoo.

Juttu on julkaistu Eevassa 6/2023.