Arja Tiaisen, 70, ensimmäinen runokirja Nukun silmät auki ilmestyi vuonna 1971. Parhaiten hänet muistetaan tekstistä, jonka Rauli Badding Somerjoki muokkasi Paratiisi-lauluksi.
Tiainen on tullut tunnetuksi myös poliittisesti aktiivisena poleemikkona. Hänet palkittiin Valtion kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1983 ja Pro Finlandia -mitalilla vuonna 2011.
Millainen lapsuutesi oli? Entä nuoruutesi 1960-luvun Helsingissä?
”Synnyin Seinäjoella kotirouvan ja veturinkuljettajan lapseksi. Asuimme monella eri paikkakunnalla, muun muassa Järvenpäässä lähellä Ainolaa. Näin joskus keittiön ikkunasta, kun Jean Sibelius käveli tiellä knalli päässä ja keppi kädessä.
Sitten muutimme Helsingin Pasilaan Valtion Rautateiden asuntoon. Työskentelin koulun jälkeen lähettinä pankissa ja somistajana Stockmannilla.
Kävin nuoruudessa usein tanssimassa. Olin opetellut tanssimaan kahdessa eri tanssikoulussa. Pukeuduin aina kauniisti ja laitoin hiukseni hienosti. Se oli ihanaa aikaa. Kun runous vei mukanaan, muutuin köyhäksi.”
Sinulla on takanasi pitkä kirjailijanura, mutta sinulla on myös lukihäiriö. Miten se on vaikuttanut työhösi?
”Lukihäiriö ei ole häirinnyt kirjoittamistani, mutta koulunkäyntiä se haittasi. Siihen aikaan opettajat eivät tunteneet asiaa, minua vain pidettiin aina huonoimpana. Koulukaverit kuitenkin pitivät minusta, sillä olin suulas ja iloinen tyttö.
Minut aiottiin laittaa apukouluun, mutta sain viimein suorittaa kansalaiskoulun loppuun rimaa hipoen. Koulunkäyntini päättyi siihen.
Äitini oli käynyt vain kiertokoulun eikä arvostanut koulunkäyntiä. Se oli hänen mielestään lasten kiusaamista. Kun kerroin, miten opettajat huusivat minulle, hän kehotti jäämään kotiin. Jos isä sai tietää pinnaamisesta, remmiä tuli. Kun aloin ikävöidä kavereita, palasin vapaaehtoisesti kouluun.”
Olet ollut kahdesti naimisissa. Minkälaisia liittosi olivat?
”Tapasin ensimmäisen mieheni Kulttuuritalon tansseissa. Hän tunsi kirjallisuutta ja tiesi, keitä olivat Lorca ja Dostojevski. Yleensä muut pojat juttelivat viinasta, jääkiekosta ja autoista. Menimme naimisiin, ja minusta tuli runoilija ja hänestä elokuvakriitikko. Saimme pojan. Lapsenlapsia minulla ei ole, mutta se ei suuremmin harmita. Sain jo lapsena tarpeekseni sisarusteni metelistä.
Minut vihittiin kirjailija, sananvapausaktivisti Kalevi Haikaran kanssa heinäkuussa 2001. Olimme jo keski-ikäisiä ja hyvin rakastuneita. Kalevi kirjoitti asunnon yläkerrassa ja minä alakerrassa. Liittomme oli hyvä. Viimeisinä vuosinaan Kalevi sai kaksi aivoinfarktia. Toivuttuaan ensimmäisestä hän lähti ostamaan minulle lahjaa mutta lyyhistyi kauppaan ja joutui teho-osastolle. Oli vuosi 2007. Sen jälkeen hän ei enää palannut kotiin.”
Millaista elämäsi on ollut puolison poismenon jälkeen?
”Aluksi tuntui oudolta asua yksin. Aikoinaan meidän luonamme asui myös äitini, ja Kalevilla ja minulla oli aina kolme koiraa kerrallaan. Käytimme niitä näyttelyissä.
Kotona riitti tohinaa. Leipätaikina kohosi, soppa kiehui, joku koirista synnytti ja minä yritin kirjoittaa siinä ohessa. Koirat kuolivat, kun menettivät isäntänsä. Nyt minulla on rauha kirjoittaa.”
Olet edelleen melko hyväkuntoinen. Miltä vanheneminen tuntuu?
”Minua ei vaivaa muu kuin verenpaine ja satunnainen iskias. Tupakoin edelleen, mutta alkoholia käytän kurinalaisesti, jotta se ei haittaisi työntekoa. Haluan nauttia elämästä niin paljon kuin kykenen. En tunne itseäni vanhaksi. Minua ärsyttää, että etenkin ikäihmisiltä vaaditaan tiettyjen sääntöjen mukaan elämistä. Itsepäiset ihmiset halutaan lannistaa. Se ei onnistu minun kohdallani, elän ja olen kuten haluan.”
Olet kirjoittanut 1970-luvun alusta lähtien. Onko sinulta tulossa uusia teoksia?
”Olen jo vuosia kirjoittanut omaelämäkertaa, jonka on tarkoitus valmistua vuoden kuluttua. En omista matkapuhelinta enkä tietokonetta, vaan kirjoitan kirjani edelleen vanhanaikaisella sähkökirjoituskoneella.”
Mitä yksityiselämääsi kuuluu?
”Tapasin pari vuotta sitten Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä miehen, jonka kanssa lempi leiskahti heti. Olemme nyt kihloissa, mutta emme asu saman katon alla. Hän on valmistanut minulle rummun, ja olemme kiertäneet festivaaleilla musisoimassa. Minä en ala viettää mummoelämää!”
Miten runoilijan ammatti on vaikuttanut elämääsi?
”Olen aina ollut köyhä. Lapsuudenkodissani meitä oli kahdeksan sisarusta, ja ensimmäisen avioliittoni aikana elimme monta vuotta ilman suihkua ja omaa vessaa. Söimme kuoriperunoita jauhokastikkeen kanssa. Nykyinen vuokra-asuntoni Vantaalla on siihen nähden ylellinen.
Olen kuitenkin aina säilyttänyt kirkkaana mielessäni sen, että olen runoilija. Elän säännöllistä elämää ja kirjoitan tarkalla aikataululla. Aivoni raksuttavat koko ajan, niin bussissa kuin kaupan kassajonossakin.” ●
