Taata. Tyttärien Antti Virmavirrasta, 62, käyttämä kutsumanimi toistuu puheissa. Kukaan kolmesta nuoresta naisesta ei vahingossakaan puhu isästä. Iitu, 18, puhuttelee tätä välillä faijaksi mutta Varpu, 19, ja Myrsky, 21, pitäytyvät Taatassa.

Antti ryhtyi kantamaan nimitystä ylpeydellä, kun Myrsky oli taaperoiässä. Tyttöjen äiti, näyttelijä Minna Suuronen puhutteli miestään Antiksi, ja Myrsky ryhtyi tavaamaan: aa-taa, taa-taa. Taata.

Vanhempia nauratti. Kirjailija F. E. Sillanpää oli sodan jälkeen lukenut radiossa tekstejään Taatana.

”Ajattelin, että kutsukoon taataksi kaikin mokomin. Minulle ei tullut mieleenkään lähteä kitkemään sitä pois”, Antti sanoo nyt kolmen aikuisen tyttärensä ympäröimänä.

Se, että kaikki ovat jo täysi-ikäisiä, tuntuu Antista uskomattomalta. Mitä sitten, kun viimeinenkin lapsi lähtee?

Ensimmäinen siivu luopumista osui Antin kohdalle jo viisi vuotta sitten. Silloin Myrsky muutti pois kotoa Vihtijärveltä 16-vuotiaana, koska aloitti opinnot Kallion ilmaisutaidon lukiossa Helsingissä.

Noin 60 kilometrin välimatka olisi ollut liian pitkä koulunkäynnille kotoa.

”Se oli meille vanhemmille jännä paikka. Myrsky oli menossa kauhealla tohinalla ulos ovesta, ja pohdin, oliko hän miettinyt kuvion loppuun asti. En estellyt, mutta jälkikäteen ajatellen olisin voinut olla kannustamassa häntä siihen voimakkaammin.”

Antti Virmavirta itse muutti parikymppisenä kotoaan Harjavallasta, kun hän lähti Rovaniemelle lukemaan maanmittaustekniikkaa. Hän asui kerrostalossa, jonka alakerrassa oli kolikkopuhelin.

”Se oli upeaa. Kukaan ei tavoittanut minua, jos en pitänyt itse yhteyttä. Soitin kotiin kahdesti lukukaudessa”, hän muistelee.

”Tuo tuntuu aika kaukaiselta. Perheryhmässämme laitellaan tiuhaan viestejä”, Myrsky sanoo.

Myrsky asui lukion ajan arkisin soluasunnossa mutta vietti viikonloput kotona Vihtijärvellä.

”Yläasteaikana kotiseutumme pienet ympyrät alkoivat tuntua ahdistavilta ja minulle tuli voimakas tarve päästä muualle. Oli tavallaan raskasta muuttaa pois kotoa niin nuorena, mutta olen onnellinen, että tein sen. Ilman sitä tuskin olisin tässä elämäntilanteessani nyt.”

Lukion jälkeen Myrsky opiskeli kahden vuoden ajan teatteria Lahden kansanopistossa. Kun opinnot päättyivät viime keväänä, hän jatkoi oppilaitoksessa tuotantoharjoittelijana ja ohjaajan assistenttina.

Vanhempien alalle hakeutuminen ei ollut itsestäänselvyys. Pitkään Myrsky ajatteli ilmaistutaidon olevan vain mukavaa ekstraa koulunkäynnin ohella.

”Jokin teatterialassa jäi kuitenkin pyörimään mieleeni ja sillä tiellä olen edelleen.”

Luovuus kulkee kenties perheessä verissä. Antin äidinäiti oli ammattinäyttelijä, Antin isä ei tosin pitänyt näyttelijän ammattia minään.

Antti Virmavirta pyrki Teatterikorkeakouluun kolmesti, kunnes pääsi sisään vuonna 1981 ja keskeytti opintonsa Rovaniemellä. Silloin isä murahti: ”Onneksi olkoon nyt, kaikesta huolimatta.”

Antti ei ole tyrkyttänyt jälkikasvulleen uraa näyttämötaiteen parissa. Hänen esikoisensa, avioliitosta oopperalaulaja Maaria Virmavirran kanssa syntynyt Jaakko Virmavirta, 32, työskentelee suunnittelevana äänimestarina Helsingin Kaupunginteatterissa.

”Emme ole koskaan kasvattaneet lapsistamme näyttelijöitä, ennemmin olemme ehkä yrittäneet tehdä selväksi, että on muitakin vaihtoehtoja”, Antti sanoo.

Viime keväänä ylioppilaaksi kirjoittanut Varpu työskentelee huoltoasemalla samalla, kun pohdiskelee suuntaa tulevalle.

”Minulla on monta suunnitelmaa ja eri kouluja, joihin aion hakea. Visuaaliset jutut ja kamera kiinnostavat. Jollakin tavalla luovalle alalle päädyn varmasti.”

Iitu on valinnut toisen suunnan: hän opiskelee ammattikoulu Luksiassa Nummelassa talonrakennusta. Ehkä valintaan on vaikuttanut se, että hän on seurannut koko ikänsä isänsä remonttihommia ja vuonna 1931 rakennetun kotitalon kunnostusta.

”Teatteri ei kiinnosta minua millään tavalla. Olen yrittänyt käydä katsomassa esityksiä, mutta se ei ole minun juttuni.”

Erilaisuus on rikkaus, siitä kaikki ovat samaa mieltä. Myrsky arvelee, että heidän saamansa kasvatus on ollut arvoiltaan vapaampi kuin monella muulla paikkakuntalaisella nuorella.

Lähes kaikki muut kuuluvat kirkkoon, he eivät. Vanhemmat ovat antaneet vapauden valita.

”Kotoa on opittu, että jokaisen täytyy antaa olla sellainen kuin on”, Varpu summaa.

Kolme pientä vannaa nököttää rivissä keittiön puuhellan edessä kernimaton päällä. Pikkuiset tytöt polskivat. Se on yksi rakkaimmista mielikuvista, jonka Antti muistaa perheen ruuhkavuosilta.

Antti Virmavirta ja Minna Suuronen ostivat vanhan hirsitalon, kun Myrsky oli muutaman kuukauden ikäinen. Aluksi taloon ei tullut kuin vähän lämmintä vettä. Kylpyvettä lämmitettiin lisää keittiön puuhellalla. Myöhemmin asennettiin lämminvesivaraaja.

Kun Myrsky syntyi, Antti ja Minna asuivat alivuokralaisina omakotitalossa Helsingin Marjaniemessä. Kymmenen vuotta aiemmin Antti ja hänen entinen vaimonsa olivat rakennuttaneet omakotitalon Espooseen. Tontin toinen rakennuspaikka oli ollut tarkoitus myydä, mutta tuli lama ja niskaan rysähtivät valtavat velat.

”Alkoi raataminen ja loputtomilta tuntuvien velkojen maksaminen. Se teki selvää avioliitostamme. Olin koko ajan töissä, kuljin ympäri Suomea. Kävin kassini kanssa kotona pesemässä pyykit ja taas lähdin.”

Vuonna 1997 pariskunta erosi. Maaria ja alakouluikäinen Jaakko jäivät asumaan taloon.

Kun Antti ja Minna löysivät toisensa, he etsivät kotia Kehä III:n sisäpuolelta mutta varat eivät riittäneet. Vihtijärven talossa oli jotain, joka sykähdytti molempia.

Ensimmäisen syksyn Antti remontoi omin käsin ja ”apinanraivolla” edellisellä omistajalla kesäkäytössä ollutta taloa.

”Sitähän tyttöjen elämä on ollut, että minulla on koko ajan ollut jokin remontti kesken. Olen tehnyt kaiken itse. Ehkä se ei ole ollut ihan järkevää ja olen jäänyt siinä vähän yksin”, Antti pohtii.

”Et osaa ehkä ihan maailman helpoiten pyytää apua. Ajattelet, että kaikesta täytyy selvitä itse”, Myrsky napauttaa.

Puuhella on käytössä edelleen. Mikroaaltouunia ei ole. Antin mielestä ruokaa ei voi laittaa ilman elävää tulta, puuliesi, leivinuuni ja kaasuliesi riittävät.

Lämmintä vettä toki tulee, mutta suihku ja sauna ovat erillisessä rakennuksessa. Astianpesukonettakaan ei perheessä ole.

Tytöt suhtautuvat rakkaaseen kotitaloonsa ristiriitaisesti.

”Kaikki on kaukana ja liikkuminen on vaikeaa. Oma paikkamme on silti hyvin rakas”, Varpu sanoo.

”En voisi kuvitella kotia minnekään muualle, vaikka murrosiässä syrjäinen sijainti harmitti. Sitähän teini-ikä on: Kaikki on huonosti, mutta mikään ei saisi muuttua”, Myrsky jatkaa.

Antti kuljetti tyttöjä harrastuksiin ja kavereiden luokse. Kotoa on bussipysäkille kuusi kilometriä, ala-asteelle oli kahdeksan kilometriä ja yläasteelle kolmekymmentä.

Mopot ja skootterit olivat tiiviissä käytössä, kun lain vaatimat ikärajat täyttyivät. Varpu sai 17-vuotiaana poikkeusluvalla ajokortin pitkän koulumatkan vuoksi.

Antti on opettanut Varpun ja Iitun ajamaan, Myrsky kävi Helsingissä autokoulun.

”Se oli kyllä aikamoinen koettelemus hermoille”, Varpu muistelee ja Antti tyrskähtää.

Kun tytöt olivat pieniä, Antti oli arjessa paljon läsnä. Minna oli vakinaistettu Ryhmäteatteriin, kun taas Antti työskenteli freelancerina. Vuosi 2006 oli poikkeava, kun molemmat työskentelivät tiiviisti teatterissa. Sellaista tilannetta oli yritetty välttää, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja. Molemmilla oli paljon harjoituksia ja esityksiä samaan aikaan.

”Se oli virhe. Vieraat ihmiset pistivät tytöt nukkumaan joka ilta ja tulimme kotiin vasta iltakymmenen aikaan”, Antti sanoo.

”No eivät he vieraita olleet, hoitajista tuli meille todella läheisiä. Turvaverkkomme oli hyvä”, Varpu sanoo.

Kiipeilyjä puihin, metsäretkiä. Lettujen paistamista nuotiolla. Rakkaimmat lapsuudenmuistot isän kanssa liittyvät vahvasti luontoon ja yhdessä tekemiseen.

”Olemme saaneet kokeilla paljon ja tehdä asioita itse, jopa veistellä puukolla. Taata opetti, että ei haittaa, jos joskus vähän sattuu”, Myrsky muistelee.

Iitu muistaa erityisen lämpimästi hänen ja Antin kahdenkeskiset mökkireissut. Isä ja kuopus ovat perheen innokkaimmat kalastajat.

Perheellä oli Tampereen seudulla vuokramökki saaressa, jonne mentiin soutuveneellä.

”Kerran faija yritti opettaa minulle hyppäämistä laiturilta takaperin puolivolttia, mutta hän löi nenänsä järvenpohjaan. Nenänpäästä lähti nahka, ja sitten nauroimme ja sanoimme häntä Nasse-sedäksi”, Iitu muistelee.

”Taata osasi heittäytyä. Hän on tehnyt meille merirosvomaalauksia kasvoihin ja maskeerannut naamiaisiin. Meidän perheen lapset loistivat koulun naamiaisissa”, Varpu jatkaa.

Tytöt ovat kiitollisia siitä, että Antti osasi auttaa heitä aina läksyissä, oli kyse matematiikasta tai käsitöistä. Hän muun muassa opetti lapsensa neulomaan.

”Olen myös hyvä letittämään, teen erinomaisia ranskanlettejä”, Antti kehaisee.

Perheen albumeista löytyy päiväkoti- ja koulukuvia, joista on helposti pääteltävissä, kumpi vanhemmista on ollut aamulla pukemassa lapsia.

”Joissakin kuvissa tukkani on käsittämättömän hassusti ja vaatteet kummalliset. Epäilen, että se on ollut oma tahtoni eikä Taata ole vastustellut”, Varpu sanoo ja nauraa.

Värikäs, luotettava ja läsnä oleva. Sellaiseksi isäksi tyttäret kuvailevat Anttia.

”Taata lauloi meille paljon. Välillä se venyi konsertiksi ja hän kävi laulukirjoja läpi, kun äiti tuli sanomaan, että lasten pitäisi jo päästä nukkumaan”, Varpu muistelee.

Lapsina tytöt olivat usein Minnan mukana Ryhmäteatterilla. Myrsky on esiintynytkin vauvana yhdessä isänsä tähdittämän televisiosarja Pulkkisen sketsissä. Välillä tyttöjen kaverit kaivavat Youtubesta sarjan vanhoja jaksoja.

”Jotkut jutut ovat ihan hauskoja, mutta kaikki vitsit eivät ole ihan kestäneet aikaa. Silti minulla kavereita, jotka katsovat niitä edelleen”, Myrsky kertoo.

Seuraavaksi Antti nähdään suomalais-tanskalaisessa Jälkeläiset-draamasarjassa, joka alkaa Elisa Viihteellä tammikuun lopussa. Antin tähdittämä jännitysdraamasarja Transport tulee maaliskuussa Yleltä.

Antin on vaikea katsoa omaa näyttelijäsuoritustaan jälkikäteen. Tyttäret odottavat kuitenkin innolla kevään uutuuksia.

Taas jokin vaihe. Niin Antti Virmavirta on ajatellut, kun tyttöjen murrosiät ovat seuranneet toisiaan. Välillä ovia on paiskottu samaan aikaan, joskus kuohahduskaudet ovat menneet lomittain.

Erityisesti Myrskyn teini-iässä kipinät sinkoilivat.

”Meitä yhdistää taipumus syyllistyä herkästi ja siksi varmaan otimme paljon yhteen, kun olin teini-ikäinen. Tulkitsemme liian herkästi toisen ajatuksia ja eleitä”, Myrsky pohtii.

Hän venytti Antin mukaan vanhempiensa pinnaa siinä missä ikinä pystyi. Erityisesti joka-aamuiset vitkuttelut ennen bussipysäkille lähtöä repivät isän hermoja.

Iitu puolestaan on osoittanut tunteensa aina hyvin avoimesti.

”Ihan pienenä hän teki suuttuessaan voltin eteisen lattialla. Mitä semmoisen ihmisen kanssa voi tehdä? Välillä hänet oli pakko taluttaa pihalle, vaikka ei varmaan olisi saanut”, Antti tunnustaa.

Nyttemmin erimielisyyksiä tulee lähinnä arjen asioissa, kuten millainen auto olisi hyvä – etuvetoinen, takavetoinen, korkea vai matala. Suurista linjoista voidaan olla eri mieltä, eikä toista yritetä kallistaa omalle kannalle.

”Se on mielestäni syvempää kommunikaatiota, jollaista minulla ei ollut oman isäni kanssa. Voimme lasteni kanssa olla rehellisesti eri mieltä asioista ja hyväksyä tilanteen ilman riitaa tai sanaharkkaa”, Antti tuumaa.

”Suhteeni omiin lapsiini on paljon vapaampi kuin omien vanhempieni kanssa.”

Toisaalta Antti kuvailee itseään isänä helposti periksi antavaksi.

”Minä suostun kaikkeen, mitä tytöt pyytävät.”

Myrsky on huomannut, ettei kaikilla hänen ikätovereillaan ole yhtä läheinen isä-tytär-suhde kuin heillä.

”Olen kiitollinen, että Taatan kanssa voi keskustella ja jakaa asioita. Lapsuuden- kodissamme on aina läsnä lämpö.”

Luonteiltaan tytöt ovat erilaisia. Myrsky on porukan rauhallisin, Iitu tulisin. Myrsky ottaa usein vanhimpana vastuun yhteisten lahjojen hankinnoista ja huolehtii muista.

Varpulla ja Iitulla oli nuorempana yhteinen ratsastusharrastus ja monta yhteistä kaveria. Yläasteella alkoi luontainen eriytyminen eri kaveriporukoihin.

Kun Myrsky muutti Helsinkiin, hän tuntui pikkusiskoista lähes aikuiselta. Varpua ja Iitua isosiskon varhainen itsenäistyminen ärsytti, mutta toisaalta muutto oli tervetullut, koska he saivat lisää tilaa kotona. Nyt tilanne on tasaantunut.

”On ihanaa, että minulla on kaksi siskoa. Se on voimavara elämässäni. Olen molemmista kiitollinen ja ylpeä”, Myrsky sanoo.

Monen vuoden ajan he ottivat keskinäisen suhteensa itsestäänselvyytenä. Vasta viime aikoina kaikki ovat heränneet ajatukseen, että näin tiivis sisaruussuhde pienillä ikäeroilla on harvinaisuus.

”Kaikilla pitäisi olla sisaruksia, siinä oppii samalla olemaan. Vaikeita aikoja on koko ajan, mutta se kuuluu asiaan”, Varpu sanoo ja nauraa.

Riidat ja väittelyt ovat syntyneet pienistä arkisista asioista – tavasta jolla toinen sanoo jotain tai elehtii. Eripuraa ei synny syvemmistä teemoista tai arvojen ristiriidoista.

”Vaikka jännitteitä on ollut, päällimmäisenä ajattelen aina kivoja muistoja. Jos vanhemmat ovat olleet reissussa ja olemme olleet kolmisin, aina on riidelty mutta pidetty hauskaakin ja tehty yhdessä asioita”, Myrsky kertoo.

Siskosten ja Jaakon välit ovat myös lähentyneet viime vuosina. Myrskyllä ja Jaakolla on ikäeroa runsaat kymmenen vuotta.

”Ikäero alkaa nyt menettää merkitystään. Kun me olimme pieniä, Jaakko tuntui isolta”, Varpu muistelee.

Myrsky ja Jaakko asuvat Helsingissä hyvin lähellä toisiaan ja kyläilevät mieluusti toistensa luona.

”Lapsena Jaakko oli etäisempi veli, joka kävi silloin tällöin kylässä, mutta nyt tuntuu erityisen ihanalta sanoa, että meitä on neljä sisarusta”, Myrsky jatkaa.

Olisiko lapsia pitänyt tukea enemmän, kun he toteuttivat omia intohimojaan? Ajatus vaivaa Anttia. Hän pohtii, onko ehkä jotenkin hankaloittanut heidän tavoitteitaan tai unelmiaan.

”Enkö ole tajunnut kannustaa ja potkia eteenpäin silloin, kun olisi pitänyt? Sanonut tarpeeksi painokkaasti, että anna mennä? Pelkään, että olen tietämättäni antanut sellaisen kuvan, että meitä vanhempia ei saisi jättää ja lähteä maailmalle.”

Tyttäriä isän ajatukset ihmetyttävät. Heidän silmissään Taata on aina jaksanut innostua heidän suunnitelmistaan.

Kun Iitu nuorempana harrasti voimistelua, Antti harjoitteli hänen kanssaan voltteja pihalla ja opetti seisomaan käsillään. Ja kun Varpu kiinnostui lentämisestä, Antti vei hänet purjelentokurssille ja auttoi saamaan lentolupakirjan. Antti itse on harrastanut pitkään ilmailua.

Sen sijaan että Antti olisi sanonut ”ei”, hän on ilmoittanut: ”totta kai se on mahdollista”.

”Taata etsii hyvin herkästi itsestään vikoja ja analysoi asioita vähän liian pitkälle”, Myrsky sanoo.

Varpun tavoitteena on muuttaa omilleen ensi syksyyn mennessä. Iitu menee armeijaan vuoden päästä tammikuussa ja toivoo myös muuttavansa omaan kotiin ennen sitä. Vanhemmat ovat luvanneet, että koska tahansa saa tulla takaisin, jos siltä tuntuu.

”Tuntuu erikoiselta, että tytöt ovat jo niin isoja. Tietysti olen tiennyt tämän aikakauden koittavan, mutta en olekaan varautunut siihen. Kohta olemme kahdestaan Minnan kanssa. Edessä on uusi elämänvaihe.”

Vaikka lapset ovat jo vauhdilla aloittamassa omaa elämämäänsä, perheside on tiivis.

”Olemme kaikki hyvin erilaisia, mutta silti todella läheisiä. Tuntuu hienolta, että nämä ovat minun tyyppejäni – ja pysymme aina toistemme vierellä”, Myrsky sanoo.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 2/2022.