”KUN TAJUSIN, että haluan muuttaa maalle, mieleni teki tepposet. Aloin pohtia, viihtyisinkö oikeasti, miten lapset sopeutuisivat, osaisinko korjata kaivon ja mitä tapahtuisi, jos tulva pyyhkisi tontin alleen. Murehdin, mikä kaikki voisi mennä pieleen ja mitä muut ajattelisivat.

Lopulta suivaannuin. Ymmärsin, että uuteen hyppääminen sisältää aina riskejä, joita voin jossitella loputtomiin. Jossain vaiheessa on vain uskallettava.

Niinpä pistin kotini Helsingissä myyntiin ja muutin uuden puolisoni kanssa Vihtiin. Hän oli myös kaupungista, mutta jakoi saman unelman maalla asumisesta.

Ajattelin, että pääsemme aina takaisin, jos emme viihdy. Halusin ympärilleni tilaa, avaruutta, raitista ilmaa ja mahdollisuuden nähdä vuodenaikojen vaihtuvan.

TÄLLÄ HETKELLÄ tilallamme asuu noin 70 eläintä: hevosia, poneja, aaseja, nautoja, possuja, kanoja, kukkoja ja koiria. Muutosta on seitsemän vuotta, enkä ole katunut. Näin olisi tapahtunut, jos olisin jäänyt vanhaan.

Suurin oivallukseni elämänmuutoksen tekemiseen oli lopulta se, että tunnistin ajatukseni, jotka estivät tarttumasta unelmaan. On selvää, että jokin voi aina mennä vikaan, mutta yhtä lailla on mahdollista, että kaikki sujuu odotettua paremmin. Näin kävi meille.

Jahkailuni nostattama kiukku oli myös tarpeen. Se potkaisi liikkeelle ja vahvisti, että päätöstä oli mietitty monelta kantilta ja tarpeeksi pitkään.

Välillä kuulen jonkun sanovan, että hänkin muuttaisi maalle, jos voittaisi lotossa. Tämä huvittaa. Olen ollut koko ikäni duunari ja olen yhä. Unelmien eteen kannattaa nähdä vaivaa ja tehdä töitä. Jos kaikki tulisi eteen annettuna, ei nykytilanne tuntuisi näin hyvältä. Tekosyitä voi keksiä ikuisesti.

KAKSI VUOTTA SITTEN päätin uskaltaa vielä kerran. Irtisanouduin vakituisesta poliisin työstäni ja aloin panostaa sataprosenttisesti tilaamme. Vaikka tämäkin pelotti, halusin kokeilla. Kun käyn iltaisin nukkumaan, ajattelen, miten olen ennen edes pärjännyt kaupungissa. Onneksi tunne voitti järjen.”

Juttu on julkaistu Trendissä 09/22.