Aivan ikäloppuja. Niin Annika Metsäketo ajatteli parikymppisenä viisikymppisistä. Hän oli silloin aloitteleva malli ja Spede Pasasen televisio-ohjelman Speden Spelien arpatyttö.
Nykyisin muisto huvittaa häntä. Annika täytti helmikuussa 50 vuotta.
”Numero tuntuu suurelta, enkä tunne itseäni viisikymppiseksi. Mutta en silti pode ikäkriisiä tai murehdi vanhenemista”, Annika Metsäketo sanoo.
Hänellä on tapana haastaa ikääntymistä surevat ystävänsä ajatusleikkiin: jos saisit sormia napsauttamalla palata kymmenen tai parikymmentä vuotta taaksepäin, tarttuisitko mahdollisuuteen, jos samalla menettäisit kaiken vuosien aikana tapahtuneen?
Omasta puolestaan Annikalla on vastaus kysymykseen.
”En haluaisi pyyhkiä pois elämästäni yhtään vuotta, mitään kokemaani tai näkemääni, en edes kaikkein vaikeimpia hetkiä.”
”Ruuhkavuoteni tulivat myöhäisellä iällä ja olivat kaikin tavoin poikkeukselliset”
Viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet Annikan elämässä muutoksia täynnä. Hän meni naimisiin turkkilaisen Baris Kirkgözin kanssa syyskuussa 2013.
Kahden vuoden päästä siitä hänen isänsä, muusikko Martti Metsäketo kuoli syöpään. Sen jälkeen radiotoimittajana työskennellyt Annika vaihtoi alaa ja alkoi työskennellä televisiotuotantojen taustalla.
Samoihin aikoihin hänestä tuli äitipuoli Barisin tyttärelle Azralle, joka muutti Turkista isänsä ja Annikan luokse Helsinkiin yhdeksänvuotiaana talvella 2018.
”Minun ruuhkavuoteni tulivat myöhäisellä iällä ja olivat kaikin tavoin poikkeukselliset. Isoja asioita on tapahtunut lyhyessä ajassa.”
Annika tapasi Bariksen ensimmäisen kerran jo vuonna 1995 lomamatkallaan Turkin Alanyassa. Seuraavan kerran he kohtasivat sattumalta Istanbulissa seisemäntoista vuotta myöhemmin. Pari rakastui ja meni pian naimisiin.
Baris muutti Suomeen neljä vuotta sitten. Sitä ennen pari eli pitkään etäsuhteessa molempien työtilanteen takia.
”Pitkien videopuheluiden aikana opimme tuntemaan toisemme läpikotaisin. Harvat tapaamiset olivat yhtä juhlaa, eikä niihin kuulunut laskujen makselua tai pyykinpesua. Sittemmin suhde on arkistunut.”
Yhteinen elämä tuntuu hyvältä. Baris on löytänyt töitä rakennusalalta ja viihtyy uudessa kotimaassaan.
Aluksi Baris ihmetteli suomalaisia, jotka kirmaavat ulos pienestäkin auringonsäteestä ja puhuvat jatkuvasti tulevista lomareissuistaan sekä kesämökeistään. Pimeät vuodenajat ja kylmyys saivat hänet tekemään pian samaa. Annikasta mies on suomalaistunut huvittavan nopeasti.
”Lapsettomuus oli minulle kipeä asia”
Annika Metsäketo tiesi jo suhteen alussa, ettei voisi enää saada biologisia lapsia. Nuoruudessaan hän oli kerran raskaana mutta myöntyi aborttiin silloisen kumppaninsa suostuttelemana.
Kolmikymppisenä sinkkuna Annika haaveili hetken menevänsä ulkomaisen hedelmöitysklinikan asiakkaaksi. Sitten ajatus alkoi tuntua hänestä itsekkäältä ja hän luopui siitä. Ehkä lapsi haluaisi elämäänsä myös toisen vanhemman.
”Aikaisemmin lapsettomuus oli minulle kipeä asia. Minua loukkasi, kun ihmiset olettivat, että uran luominen on minulle perheen perustamista tärkeämpää.”
Silloin Annika pohti, onko hän kokonainen nainen ilman äitiyttä ja lapsia. Nyt ajatus tuntuu hänestä älyttömältä, sillä hän on ymmärtänyt, ettei lapsen saaminen määritä naisena olemista.
”Nykyisin olen sinut lapsettomuuteni kanssa. Käsittelin asian mielessäni jo vuosia sitten ja hyväksyin, että näin on tarkoitettu, syystä tai toisesta.”
”Äitipuolen rooliin tottuminen on ollut iso muutos”
Rakastuminen Barikseen ratkaisi myös Annikan lapsihaaveen.
Suhteen alusta asti oli selvää, että miehen tytär Azra muuttaisi isänsä perässä Suomeen. Tyttären vuoksi Annika ja Baris muuttivat Helsingin keskustasta Latokartanon lähiöön asuntoon, jossa on kaikille tilaa ja luontoa lähellä.
”Äitipuolen rooliin tottuminen on ollut iso muutos, mutta olen sopeutunut siihen hyvin. Se päätti itsekkään elämänvaiheeni. Asuin 47 vuotta ilman lasta ja yhtäkkiä arkeni lakkasi pyörimästä omien tarpeideni, aikataulujeni ja töideni mukaan. Nyt tärkeintä on pieni tyttömme.”
Aluksi Azra puhui pelkästään turkkia. Kolmessa vuodessa hän on oppinut erinomaisesti suomea sekä englantia, ja nyt hän opettelee ruotsin alkeita.
Annika huolehtii tytön koulunkäyntiin liittyvistä asioista, sillä Baris ei puhu suomea kovin sujuvasti.
”Se on oma mokani, koska puhumme kotona turkkia, suomea ja englantia sekaisin.”
Alkuun yhteisen kielen puuttuminen hankaloitti Annikan ja Azran keskusteluyhteyttä, mutta nykyisin he voivat jutella mistä vain.
”Olen valtavan onnellinen, että sain bonustyttären ja että hän on tuonut elämääni lisää rakkautta. Azra on ihana juuri sellaisena kuin on. Meistä on tullut toisillemme tärkeitä. Azra on halunnut kutsua minua alusta asti äidiksi, vaikka olen sanonut, että pelkkä Annikakin on hyvä.”
Turkkilainen kasvatus eroaa suomalaisesta
Kaksitoistavuotias Azra viihtyy hyvin uudessa kodissaan, ja perhe on luonut hiljalleen omia rutiineja sääntöineen. Annika on huomannut, että vanhemman on jaksettava toistaa asioita lukemattomia kertoja, ennen kuin ne menevät lapsen selkäytimeen.
”Minulla ei ole ollut koskaan pitkä pinna, ja sen venyttäminen tuntuu välillä haastavalta. Aikuisena yritän pitää pään kylmänä, vaikka se ei ole aina helppoa.”
Turkkilainen kasvatus on Annikan mielestä suomalaista rennompaa.
”Haluan olla johdonmukainen ja pitää sovituista asioista kiinni. Ei tarkoittaa ei ja kyllä tarkoittaa kyllä. Meidän on pitänyt opetella yhdessä pelisääntöjä.”
Azra viihtyy iltaisin ulkona kavereidensa kanssa. Tytön kotiintuloaika on seitsemältä, ja turkkilaiseen tapaan perheessä nautitaan illallinen yhdessä seitsemän kahdeksan aikaan.
Baris kokkaa mielellään ja on taitava ruuanlaittaja. Uunissa valmistuu usein haudutettuja liharuokia. Annikan mielestä mies saa jauhelihankin maistumaan taivaalliselta. Viikonloppuisin he valmistavat yhdessä runsaan turkkilaisen aamupalan, johon kuuluu pöydän täydeltä erilaisia pikkupaloja, mezejä.
”Yhteisen ruokahetken valmisteluun menee aikaa, mutta se on ihana yhteinen traditio. Kodissamme tuoksuu silloin samanlaiselta kuin Istanbulissa.”
”Potkut tulivat minulle täysin puun takaa”
Perheen lisäksi Annikan arjen täyttää työ freelancerina. Hän on työskennellyt neljän vuoden ajan taustatoimittajana useissa suosituissa televisio-ohjelmissa. Laulu rakkaudelle – Secret Song Suomi, Farmi Suomi ja Selviytyjät Suomi ovat tuotantoja, joissa Annika Metsäketo on ollut mukana. Hän on tehnyt useisiin tuotantoihin myös castingia eli etsinyt sekä valinnut ohjelmiin osallistujia.
”Työni on vaihtelevaa, antoisaa ja haasteellista. Parasta on se, että saan olla ihmisten kanssa tekemisissä. Saan usein palautetta, että kanssani on mukava työskennellä, koska intohimoinen suhteeni työhön välittyy myös muille.”
Ennen televisiouraansa Annika oli reilun vuoden ajan työttömänä ja hukassa tulevaisuuden suunnitelmiensa kanssa. Hänen yli kaksikymmentä vuotta kestänyt uransa radiotoimittajana katkesi irtisanomiseen Radio Novalta helmikuussa 2015.
Kanava ilmoitti uudistuvansa, ja samalla se lopetti Annikan ja kaksi vuotta sitten tammikuussa syöpään menehtyneen Sari Seppälän yhdessä juontaman iltapäiväohjelman Konttorin.
Annikasta päätös tuntui pöyristyttävältä, sillä ohjelma oli pidetty ja sillä oli paljon kuuntelijoita. Myöhemmin Annikaa pyydettiin takaisin radiotyöhön monta kertaa, mutta hän kieltäytyi. Irtisanominen herätti kipinän etsiä uutta urasuuntaa.
”Potkut tulivat minulle täysin puun takaa, ja minusta tuntuu, että ne johtuivat henkilökemioista. Uskon, että kaikella on tarkoitus ja että minua tarvittiin muualla. Vaikka potkut kirpaisivat, ne tulivat oikeaan aikaan. Minulla oli mahdollisuus osallistua isäni saattohoitoon.”
Muusikko Martti Metsäketo oli sairastunut hieman aikaisemmin imusolmukesyöpään.
Mitään ei jäänyt sanomatta
Paksu lumihanki peittää hautausmaan käytäviä ja ulottuu Annikaa polveen asti. Perillä isänsä haudalla hän sytyttää kynttilän ja piirtää lumeen sydämen. Talvinen hautausmaa rauhoittaa Annikan mielen aina. Se on kauneimpia paikkoja, mitä hän tietää.
Annikan isän kuolemasta tuli syyskuussa kuluneeksi viisi vuotta. Siitä lähtien tämän haudalla on palanut elävä kynttilä. Led-kynttilä olisi toki aitoa helpompi, sillä se ei vaatisi sytyttämistä ja tiuhaa vaihtoväliä, mutta sellaista Annika ei suostu haudalle viemään. Isä ei pitänyt niistä.
Annika on ollut aina läheinen pikkuveljensä, tenori Tomi Metsäkedon ja molempien vanhempiensa kanssa. Hän asui lapsuudenkodissaan isänsä viimeiset kuukaudet.
Annika, äiti ja isä katsoivat televisiosta lähes jokaisen uutislähetyksen ja vanhempien lempiohjelmia kuten Doc Martinia. He elivät tavallista arkea ja olivat toisilleen läsnä.
”Tiiviit yhteiset viimeiset kuukaudet helpottivat suruani, kun isäni kuoli. Mitään ei jäänyt sanomatta eikä yhtään halausta antamatta. Ikävä ja suru ovat aika ajoin edelleen valtavia, mutta huonoa omaatuntoa en ole potenut kertaakaan.”
Suru on muuttanut muotoaan
Suru on muuttanut muotoaan raastavasta ikävästä haikeaksi kaipaukseksi. Se nousee pintaan etenkin Kymenlaaksossa perheen kesämökillä, joka oli Martin lapsuudenkoti. Siellä isä touhusi jatkuvasti, naputteli ja rakenteli. Nykyään Annikan aviopuoliso tekee samaa.
”On surullista, etteivät isäni ja Baris ehtineet puuhastella siellä yhdessä. Se olisi tehnyt isäni onnelliseksi.”
Kun Martti tapasi tulevan vävynsä ensimmäisen kerran, hän piti miehelle tiukan haastattelun ja selvitti tämän aikeet sekä taustat.
Sulhaskokelas oli tikahtua teehensä, kun Martti muun muassa tivasi syytä Bariksen ja tämän ensimmäisen vaimon avioeroon. Jälkikäteen ensikohtaamiselle on naurettu. Sen jälkeen miehillä oli hyvät ja lämpimät välit.
Kun perhe sai tiedon, ettei Martti paranisi, Turkissa vielä silloin asunut Baris lensi välittömästi Suomeen Annikan tueksi.
”Olin isäntyttö. Hän opetti olemaan reilu. Sitä isä oli itsekin, aina tekemässä muille palveluksia ja auttamassa. Hän kannusti minua pitämään leuan pystyssä ja olemaan oma rehti itseni.”
Annika ja Baris ovat edelleen vahvasti läsnä Annikan äidin arjessa; tukevat ja pitävät seuraa. Vanhempien perheenjäsenten auttaminen on kunnia-asia erityisesti Barikselle.
Kohtuuttomuus ja kiitollisuus: ”Minulla on maailman paras aviomies”
Isän ja muiden läheisten menetykset ovat tuntuneet Annikasta kohtuuttomilta ja vääriltä. Mutta hän tietää myös, että poisnukkuneet haluaisivat rakkaidensa jatkavan elämäänsä.
Kaikkein vaikeimpina hetkinä Annika on kuvitellut vierelleen isänsä, joka sanoisi niin kuin ennen: ”Annipanni, nyt loppuu märehtiminen.”
Elämässä on myös monia kiitollisuudenaiheita, kuten se, ettei koronapandemia ole vaikuttanut perheen töihin.
Annika ja Baris sopivat ensimmäisen virusaallon aikana viime keväänä, että he listaavat joka päivä seitsemän asiaa, jotka ovat elämässä hyvin. Se auttoi, kun rajoitukset ahdistivat mieltä ja tulevaisuus tuntui epämääräiseltä. He noudattavat tapaa edelleen.
”Olen kiitollinen ja onnellinen monesta asiasta, esimerkiksi siitä, että minulla on maailman paras aviomies, joka on aina rinnallani.”
Annika arvostaa miehensä huolenpitoa ja tämän sydämellistä sekä auttavaista luonnetta. Kiitollinen hän on myös Azrasta, vanhemmuudesta ja vastuusta, jonka he saavat Bariksen kanssa jakaa yhdessä.
”Miehelläni on hieno vertaus: olemme kuin kaksi vierekkäin kulkevaa trapetsitaiteilijaa. Kuljemme omilla naruillamme mutta pidämme toisiamme kädestä kiinni. Huolehdimme, ettei toinen milloinkaan putoa.” ●
Artikkeli on julkaistu Eevassa 3/2021.
