”MINULLA ON VAIN yksi kysymys: missä kaikki naiset ovat?”

Annette Gothóni antoi katseensa kiertää kuumassa, kenialaisessa kokoushuoneessa. Paikallinen, tusinapäinen komitea esitteli hänelle monivuotisen vesiprojektin kiistämättömiä saavutuksia: kymmeniä kilometrejä putkea ja käyttövettä koteihin.

Annette kiitti aktiivisesta yhteistyöstä, mutta muistutti, että projektin alussa toimikuntaan kuului myös monta naista. Missä he ovat nyt?

”Ja jos vastaatte, että hoitamassa lapsia ja tekemässä kotitöitä, niin minullakin on lapsia ja kotitöitä. Minun mieheni pitää niistä huolta, kun olen täällä luonanne”, Annette jatkoi jämäkästi mutta lempeästi.

”Parisuhteet ja perheet ovat tasa-arvoisia.”

Miehet huoneessa kuuntelivat herkeämättä ja näyttivät hetken nolostuneilta. Heräsi ajatus: Miten rohkeaa!

Suomen World Vision -järjestön toiminnanjohtaja Annette Gothóni kuulee usein olevansa rohkea. Hän reissaa työkseen kriisialueilla ja kehitysyhteistyökohteissa ja puhuu kovaan ääneen esimerkiksi tyttöjen silpomista vastaan yhteisöissä, joissa perinne on kukoistanut ikiajat. Silti adjektiivi ”rohkea” särähtää hänen korvaansa.

”Enhän minä se rohkea ole! Minähän vain puhun niiden ihmisten rinnalla, joilla on oikeasti vaikeaa ja jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Heiltä vaaditaan ihan toisenlaista rohkeutta.”

OIKEUDENMUKAISUUDEN jano ja halu auttaa ovat ohjanneet Annetten työuraa.

Hänen uransa olisi voinut näyttää ihan toisenlaiseltakin. Hän opiskeli oikeustiedettä Åbo Akademissa ja suunnitteli uraa juristina, kunnes kesäharjoittelujakso Raaseporin käräjäoikeudessa herätti.

Käännekohta oli tapaus, jossa mies tuomittiin kaverinsa puukottamisesta pitkän ryyppyputken seurauksena. Syytetty kertoi oikeudessa, että tuomion pituus ei häntä hetkauttanut: hän oli kuulemma saanut jo pahimman tuomion. Hänen ainoa sydän­ystävänsä ei enää puhunut hänelle.

Silloin Annetten rintaa alkoi puristaa. Hän huomasi ajattelevansa, ettei tuomio tekisi tälle ihmiselle hyvää. Ennemmin hän tarvitsi apua.

”Sillä hetkellä tajusin, että enhän minä halua tuomita työkseni ihmisiä. Minussa heräsivät aivan toisenlaiset tunteet. Sen sijaan haluan auttaa ihmisiä löytämään mahdollisuuksia. Uskon afrikkalaiseen sanontaan, jonka mukaan se, mistä tulet, ei saa määrittää sitä, mihin menet. Sen soisin kaikille.”

Tyttöjen silpomisen kieltäminen on Annettelle sydämenasia.

”Silpominen on väärin, mutta sen kauhistelu on turhaa. Vanhemmat kaikkialla maailmassa tahtovat lapsilleen parasta ja toivovat, että nämä saavat kuulua yhteisöön. Jossain se tarkoittaa silpomisperinteen myötäilyä, ja meillä vaikkapa naurettavan hintaisten merkkiverkkarien ostamista, jotta lapsella on samanlaiset vaatteet kuin koulukavereilla. Vertaus voi kuulostaa kummalta, mutta mekanismi on sama: tiedämme järjellä, että touhu on turhaa, mutta tahdomme, että lapsi kuuluu joukkoon. Se on inhimillistä.”

SAAKO KOLMEN PIENEN POJAN ÄITI lähteä taas Irakiin tai Ukrainan rajalle? Rohkeutta vaatii myös uraäitiys, joka kuljettaa Annetten säännöllisesti maailmalle. Hänen reissutyötään on paheksuttu koko hänen äitiytensä ajan – sekä suoraan että epäsuorasti.

”Kommentit vain kiihtyivät, kun erosin lasteni isästä ja jäin poikieni kanssa nelisin. Silloin moni kysyi suoraan, mitä aion jatkossa tehdä työkseni. Matkatyöstäni luopuminen tuntui niin monelle ulkopuoliselle itsestäänselvyydeltä, että harkitsin sitä hetken itsekin.”

Silloin apuna toimivat Annetten äidin sanat.

”Äiti sanoi minulle jämäkästi, että minulla oli eron myötä jo tarpeeksi surutyötä tehtävänä. Miksi ihmeessä luopuisin samaan aikaan vapaaehtoisesti myös kutsumus­ammatista? Se ei olisi hyväksi kenellekään – ei itselleni, eikä lapsilleni. Sen sijaan vanhempani astuivat apuun ja asuivat meillä lapsiani hoitamassa aina, kun minä lähdin työmatkalle.”

Annettea on myöhemminkin kritisoitu itsekkääksi.

”Olen siitä eri mieltä. Mielestäni työstäni on ollut pojilleni ennemmin hyötyä kuin haittaa. Lapsillani on paljon turvallisia aikuisia elämässään ja läheisemmät suhteet isovanhempiinsa kuin monella muulla.”

Malli toimi vuosia. Sitten Annette noteerasi eräänä unisena sunnuntaiaamuna lasten jalkapallokentän laidalla erään yksinhuoltajaisän tavallista pidemmän katseen. Sitä seurasi treffipyyntö.

”Olin yllättävän avioeroni jälkeen pitkään rikki ja jouduin rakentamaan itseni uudelleen. Itse asiassa vannoin, etten enää koskaan rakastu eikä mitään ’oikeaa’ ole olemassakaan. Seitsemän sinkkuvuoden aikana minusta ja pojistani hitsaantui tiimi, jonka kokoonpanon muuttaminen tuntui älyttömän pelottavalta. Jos jokin, niin uuteen parisuhteeseen ryhtyminen vaati rohkeutta.”

Lue myös: Nina Tapio on eronsa jälkeen kokeillut nettideittailua: ”Yksin eläminen on tehnyt minusta entistä itsevarmemman”

Annette mietti maailmalla kohtaamiaan ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Jos he uskalsivat vaikka mitä haastavissa oloissa, miksi hän olisi nyt mamis? Hän sanoi treffipyynnölle kyllä, vaikka hirvitti.

Riskin otto kannatti: nyt Tomi jalkapallokentän laidalta pyörittää huushollia, kun Annette lähtee Ruandaan tai Somaliaan. Samalla tavoin kuin Annette pyörittää huushollia Tomin työpäivien venyessä tai hänen ollessaan matkoilla.

”Eikä siinä ole kyse mistään ihmeellisestä superisyydestä. Arvostan kyllä, että kumppanini on bonusisänä ottanut vastuuta perheestämme, mutten ymmärrä, miksi hänen pärjäämistään lasten kanssa pitäisi ihmetellä. Se on miesten ja isien aliarvioimista ja kaukana tasa-arvosta. Naiset eivät ole vanhemmuudessa myötäsyntyisesti yhtään lahjakkaampia. Perheeseen ja parisuhteeseen kuuluvat toisen arvostaminen ja tukeminen.”

JOS TREFFIT sydänsurun jälkeen vaativat uskallusta, sitä vaatii tällä hetkellä myös työ kehitysyhteistyön parissa. Alaa on kritisoitu viime vuosina joka suunnasta – niin muukalaispelkoisten maahanmuuttokriitikoiden kuin someaktivistien keskuudessa.

Yhden mukaan suomalaisten tulee auttaa vain suomalaisia, toisen mielestä valkoisten vetämä kehitysyhteistyö pönkittää historiallisia, rasistisia valtarakenteita. Annette uskaltaa puolustaa toimialaansa ja kutsumustaan kritiikistä huolimatta.

”Vallitseva poliittinen ilmapiiri antaa minulle vain lisää pontta auttaa ihmisiä maailmalla ja nostaa epäkohtia esiin. On tärkeä keskustella siitä, miten kehitysyhteistyötä tehdään ja miten kriiseihin reagoidaan.”

Aiheeseen liittyy myös väärinymmärryksiä.

”Mielikuvat kannattaa päivittää, sillä kehitysyhteistyö ei ole samanlaista kuin neljä vuosikymmentä sitten. Sitä esimerkiksi tehdään ainoastaan tiiviissä yhteistyössä yhteisöjen kanssa ja työntekijät ovat paikallisia asiantuntijoita. Myös heimopäälliköiden taskuihin valuvat rahat ovat myytti. Tämä on ala, jota säädellään ja valvotaan tarkasti.”

Annette ei väitä, että kehitysyhteistyön kentällä ei koskaan mokattaisi. Silloin on opittava – ja jatkettava.

”Kaikki tekevät työssään virheitä – myös me. Keskitytään olennaiseen. Se, että emme rakentaisi demokratiaa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia kaikille, ei ole vaihtoehto.”

Juttu on julkaistu Trendissä 6/2023.