Eteisestä avautuu näkymä olohuoneeseen ja tiibetiläistyyliseen, värikkäillä Thangka- maalauksilla, liinoilla ja matoilla sisustettuun tilaan.

”Tämän kuuluisi kai olla ruokailuhuone”, talousvaikuttaja Anne Brunila esittelee kotiaan Helsingin Töölössä.

Kun hän joitakin vuosia sitten etsi uutta asuntoa, hän vaistosi, että juuri tämä olisi hänen tuleva kotinsa. Tiibetiläisen henkisen tien opiskelijana hän oivalsi, että ruokailuhuone sopii tilaksi, jossa voi hiljentyä ja meditoida yhdessä ystävien kanssa.

”Olen nopea tekemään päätöksiä ja uskon intuitioon. Kaikki tapahtuu ajallaan, juuri niin kuin on tarkoitettu.”

Anne Brunilalta on hiljattain ilmestynyt yhdessä Johanna Venhon kanssa kirja Kuka olisi uskonut – Muistikuvia. Anne on 63-vuotias mutta korostaa, että kirja ei ole elämäkerta.

”Siinä on otsikon mukaisesti muistikuvia elämästäni. Moni kannusti minua jakamaan kokemuksiani, koska niistä voisi olla apua samassa tilanteessa oleville.”

Kirja kertoo, kuinka yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi mainittu, muun muassa Metsäteollisuuden toimitusjohtajaksi edennyt talousosaaja ponnisti vaatimattomista oloista ja kärsi huonosta itsetunnosta. Hän koki parisuhdeväkivaltaa ja jäi nuorena leskeksi ja kehitysvammaisen lapsen yksinhuoltajaksi.

Anne Brunila on pukeutunut väljään mekkoon. Hän istuu rennosti jalkojensa päällä, hiukset laskeutuvat vapaasti hartioille.

”En suunnitellut uraani lainkaan enkä todellakaan tavoitellut valtaa. Olen nauttinut työstäni, enkä ole koskaan ajatellut seuraavaa työpaikkaa. Kunnianhimoni on ollut sitä, että teen kulloisenkin työni hyvin, hallitsen asiat ja olen luotettava.”

Hän myöntää olevansa onnekas, koska on menestynyt ulkoisilla mittapuilla hyvin.

”Silti itsetuntoni oli nuorena horjuva. En uskonut olevani kyllin pätevä tärkeisiin tehtäviini, ja odotin vain, milloin muutkin huomaavat sen. Siihen aikaan näin myös usein unia, joissa paljastuin huijariksi.”

Huijarisyndroomaksi kutsuttua ilmiötä esiintyy juuri monilahjakkailla ihmisillä, eikä sitä paranna kiitos tai menestys.

”En osannut pitää saavutuksiani minään. Kun valmistuin tohtoriksi, unohdin kauppakorkeakoulun järjestämän juhlatilaisuuden. Todistus tuli myöhemmin postitse kotiin.”

Taustalla voi olla myös suomalaista anteeksipyytelevää käytösmallia. Omasta osaamisesta ei ole sopinut tehdä numeroa.

”Olemme pieni kansa, ja organisaatiomme ovat pieniä. Monet virkamiehet ja asian- tuntijat joutuvat hallitsemaan isoja kokonaisuuksia toisin kuin suurissa maissa, joissa on moninkertainen määrä virkamiehiä”, Anne selittää, ja jatkaa:

”Siitä voi tulla tunne, että laajoja kokonaisuuksiaymmärtävä ei tunne mitään yksittäistä asiaa kyllin syvästi.”

Anne Brunila sanoo olleensa myös taipuvainen jännittämään ja huolehtimaan liikaa.

”Varmistin kaiken viimeisen päälle. Kun olin lähdössä työmatkalle, olin ajoissa paikalla. Tarkistin, että passi oli mukana, ovet lukossa ja esitykseni valmistelut tarkasti tehty.”

Ikä ja elämänkokemus ovat antaneet varmuutta.

”Hyvä valmistautuminen ja rento keskittyminen auttavat. Esimerkiksi esiintymisessä yleisö näkee vain suorituksen, ei sitä tunnekaaosta, mikä on puhujan päässä.”

Hän on myös tietoisesti tavoitellut huolista vapaata mieltä. Siinä kilvoittelussa ovat auttaneet buddhalaiset opit ja meditaatio.

”Tiedän, että asiat voivat mennä pieleen. Koneesta voi myöhästyä, kännykkä voi hajota ja paperit saattavat kadota. Mutta olen aiempaa rennompi, koska tiedän myös, että asiat vain pahenevat hermostumalla ja suremalla. Tiukassa paikassa pitää hengittää syvään, rauhoittua ja ratkaista yksi ongelma kerrallaan.”

Anne ymmärsi myös jo varhain, että ihmistä ei määritä asema tai omaisuus eikä edes se, hyväksyykö joku hänet vai ei.

”Minulla ei ole pakonomaista tarvetta olla mitään. Jos joku ei tykkää minusta, se ei tee minusta huonoa ihmistä.”

Huonosta itsetunnosta huolimatta Anne on aina ollut rohkea ja ottanut vaativatkin tehtävät empimättä vastaan. Monen mielestä hän on edistänyt tasa-arvoa ja rikkonut lasikattoja. Hän itse ei tunnista sitä.

”Minut kasvatettiin kotona ihmiseksi, ei mieheksi tai naiseksi, ja olen aina yrittänyt toimia ihmisenä. Mielestäni en ole rikkonut lasikattoja, mutta olen kyllä rohkaissut naisia ottamaan vastuuta.”

Jos joku – mies tai nainen – käyttäytyy typerästi, Anne ei näe sitä ensisijaisesti syrjintänä tai sukupuolikysymyksenä, vaan henkilön omana tyhmyytenä.

Nuorena Anne koki vaikean, lyhyeksi jääneen parisuhteen. Se alkoi lähes kohtalonomaisesti: oli selvää, että nämä kaksi rakastunutta kuuluivat yhteen.

Mies oli kuitenkin mustasukkainen ja mieleltään epätasapainoinen, pahimmillaan jopa aggressiivinen.

”Se oli suurta rakkautta. Sikäli voin hyvin ymmärtää silloista itseäni. Uskoin voivani auttaa häntä, ja ajoittain pystyinkin tukemaan ja rohkaisemaan häntä. Ei mies ollut koko ajan väkivaltainen, meillä oli paljon myös ihania hetkiä.”

Mies oli lahjakas, ja hänellä olisi ollut paljon mahdollisuuksia elämässä.

”Uskoin häneen, ja me yritimme myös yhdessä. Mutta ei toista voi auttaa, jos hän ei tahdo ottaa apua vastaan. Tutustuin hänen kanssaan elämän nurjaan puoleen ja opin ymmärtämään ihmismieltä. Opin, kuinka herkästi mieli voi murtua.”

Anne sanoo, ettei hän nykyiselläkään kokemuksella osaisi neuvoa silloista nuorta itseään toimimaan toisin.

”Yritin parhaani. En ole mistään katkera enkä pahoillani.”

Mies kuoli, kun pariskunnan poika oli kaksivuotias.

Lapsen syntymä on ihaninta, mitä Anne Brunilan elämässä on tapahtunut. Suru oli valtava, kun vauva sairastui alle kuukauden ikäisenä aivokuumeeseen.

Poika taisteli elämästään, ja jäi henkiin. Anne ajattelee Oskaria lahjana.

”Minun tehtäväni on ollut tarjota hänelle niin hyvä elämä kuin mahdollista. Hän on elämäni rakkain ja tärkein henkilö.”

Aivokuume vaurioitti Oskarin aivoja, eikä hän ole kehittynyt normaalisti. Annea lohdutti suuresti, kun neurologi sanoi hänelle aikoinaan, että lapsi on kehittynyt paljon paremmin kuin aluksi oli arvioitu. Suurin selitys siihen on äidinrakkaus.

”Kehitysvammaisen lapsen äitinä olen joutunut luopumaan monista tavallisista unelmista. Oskari ei ole voinut opiskella hyvää ammattia eikä mennä naimisiin tai saada lapsia. Onneksi ymmärsin, että tärkeintä on se, että hän on iloinen ja onnellinen ja nauttii elämästään.”

Anne miettii myös, että toisaalta hän on säästynyt monilta terveiden lasten vanhempien huolilta.

”Voisihan olla, että poika olisi terve, mutta äärimmäisen onneton. Oskari on aidosti onnellinen ihminen, hyväsydäminen ja ystävällinen. Hän osaa iloita pienistä asioista, ja se on suuri taito.”

Oskari on opettanut äidilleen enemmän kuin mitkään henkiset opit tai kirjat.

”Onnellisuus ei riipu varakkuudesta, ammatista tai asemasta, ei rahasta, hienosta autosta eikä asunnosta. Tärkeintä on läsnäolo ja ilo kaikesta siitä, mitä on juuri tällä hetkellä”, Anne sanoo.

Yksinhuoltajuus oli välillä raskasta. Ajoittain Annen elämässä oli vain työ ja lapsi.

”Ainakin opin tehokkuutta. Oli pakko tehdä työt rivakasti työajalla, ei voinut lorvailla tai venyttää päivää. Toisaalta lapsen vammaisuus ei tee ketään enkeliksi. Toki hermostuin ja suutuin välillä kuten muutkin vanhemmat, mutta päällimmäisenä tunteena on koko ajan ollut rakkaus.”

Vain yhdestä työpaikasta Anne Brunila joutui kieltäytymään. Hänelle tarjottiin kiinnostavaa tehtävää Kansainvälisessä valuuttarahastossa Washingtonissa.

”En voinut viedä pientä lastani vieraaseen kieliympäristöön, koska hänen oli vaikea ilmaista itseään suomeksikin.”

Anne Brunila on oppinut, mitä tarkoittaa sanonta, että kukaan ei saa raskaampaa taakkaa kuin jaksaa kantaa.

”Negatiivisiin asioihin ja valittamiseen ei saa jumittua. Ajattelen, että tämä lapsi on ollut minulla sen takia, että teen meidän elämästämme parhaan mahdollisen.”

Oskari on nyt 35-vuotias. Hän asuu Tapolan kyläyhteisössä Etelä-Suomessa, mutta viettää paljon aikaa myös äitinsä luona.

Äiti ja poika viihtyvät yhdessä. He ovat matkustelleet, pyöräilleet ja hiihtäneet sekä käyneet konserteissa, elokuvissa ja teatterissa. Haastattelun aikana Oskari katselee viereisessä huoneessa videota. Pian he lähtevät yhdessä ulkoilemaan Seurasaareen.

Anne kertoo oppineensa hyvää elämää myös tiibetiläisiltä opettajiltaan. Hän on lukenut henkisestä kasvusta nuoresta asti, mutta varsinaiset meditaatioharjoitukset hän aloitti 1980-luvun lopulla.

”Minulla oli jo lapsena tunne, että olen väärässä paikassa. Elämässäni on ollut useita vaiheita, jolloin en ole ollut oikein oma itseni. Olen etsinyt itseäni.”

Suurimman päätöksensä Anne Brunila teki kahdeksan vuotta sitten, kun hän ilmoitti jättävänsä johtajan tehtävät Fortumissa.

Anne oli tehnyt pitkään uutterasti töitä ja viimeisimpinä vuosina auttanut myös vanhaa isäänsä, joka oli jäänyt leskeksi.

Isän kuoltua Anne pysähtyi miettimään, mitä elämältään halusi.

”Ystäväni oli ollut kurssilla, jolla piirrettiin ’sosiaalisia atomeja’. Siinä oma itse piirretään ympyrän keskipisteeseen, ja ympäröiville kehille lisätään tärkeät ihmiset ja suhteet. Ymmärsin, että minun kuvioni oli aika yksipuolinen: siihen kuuluivat vain työkontaktit ja ihmiset, joista pidin huolta.”

Anne mietti, että jos elämä päättyisi viiden vuoden kuluttua, olisivatko vuodet onnellisia, jos hän jatkaisi samalla tavalla kuin siihenkin saakka.

”Niinpä keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin itseni irti.”

Sen jälkeen tielle on osunut monia onnekkaita sattumia. Tosin Anne Brunila ei puhu sattumista, vaan karmasta. Hän uskoo, että kun antaa elämälle tilaa ja mahdollisuuden, oikeita asioita tapahtuu. Karma vaikuttaa siihen, keitä ihmisiä kohtaa ja mitkä asiat vievät eteenpäin.

”On tärkeää hyväksyä tosiasiat, eikä kannata vääntää asioita väkisin mihinkään suuntaan. Jos jokin tie päättyy, löytyy uusi tie. Jos ei saa jotain haluamaansa, edessä voi olla jotain uutta, vieläkin parempaa.”

Fortumista lähdön jälkeen Anne on vaikuttanut neljän suuryrityksen hallituksessa. Nyt hänellä on jäljellä hallituspaikka vain Koneessa. Lisäksi hän toimii Elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana.

Aikaa on ollut myös keskittyä hyvän elämän tavoitteluun. Anne on käynyt tiibetinbuddhalaisten mestareiden kursseilla eri puolilla maailmaa. Hän haluaa auttaa ulkomailla asuvia opettajiaan, henkisen tien mestareita, tuhansia vuosia vanhan perimäviisauden säilyttämisessä ja tekstien kääntämisessä englanniksi.

”En varsinaisesti osaa tiibetin kieltä, mutta tunnen termejä alkukielellä. Käännöstyö sujuu etäyhteyksin. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla mukana opettajieni työssä.”

Anne Brunila on ehtinyt tehdä monta uraa. Hän on työskennellyt akateemisena tutkijana sekä Suomen Pankin virkamiehenä. Hänellä on kokemusta myös valtiovarainministeriöstä ja Euroopan komissiosta sekä toimialajärjestön ja ison pörssiyhtiön johtamisesta.

”Jokainen tie ja työ on vienyt minua eteenpäin. Ajattelen elämää eräänlaisena jatkumona.”

Edistyminen henkisellä polulla näkyy elämänilona ja rentoutena.

”Minulle tärkeintä elämässä on kehittyä mahdollisimman hyväksi ihmiseksi.”

Hyvä ihminen on Annen mielestä positiivinen ja myötätuntoinen ja ottaa muut huomioon. Hyvä ihminen ei arvostele eikä tuomitse ketään, sillä jokaisella on syynsä toimia tai sanoa tavallaan. On oma valinta, tunteeko häiritsevää ihmistä kohtaan suuttumusta vai myötätuntoa. Huonoa käytöstä tai pahoja tekoja ei silti pidä hyväksyä.

”Koen hyväksi ihmiseksi kasvamisen vapautumisena negatiivisista ajatuksista ja tunteista. Vähitellen ne katoavat kuin itsestään, ja samalla positiivisuus, ilo, rakkaus ja myötätunto lisääntyvät.”

Juuri nyt Anne kertoo olevansa aika lailla se ihminen, mikä hän haluaakin olla, iloinen ja huolista vapaa. Hän haaveilee pysyvänsä pitkään terveenä ja toimintakykyisenä.

”Minulla on moniakin projekteja suunnitteilla, mutta ne ovat vielä vaiheessa.”

Hän yrittää noudattaa äitinsä vanhaa ohjetta: taistele niiden asioiden puolesta, joihin voit vaikuttaa, ja hyväksy asiat, joita et voi muuttaa.

”Olen epävarmuudestani huolimatta aina pohjimmiltani luottanut siihen, että pärjään. En luovuta helposti, vaan olen sinnikäs. Tiedän, että kaikella on aikansa, emmekä voi kiiruhtaa tapahtumien edelle. Asiat sujuvat, ja jos eivät suju, aina löytyy ratkaisu.”