Pieni tyttö on tuskin ehtinyt astua lavalle modernin tanssin MM-kilpailuissa Puolassa, kun pala nousee äidin kurkkuun. Kokovalkoiseen asuun pukeutunut Anina Janatuinen, 10, liitää lattian poikki ja antautuu musiikkiin sellaisella voimalla, että näyttää kuin nuori tanssija unohtaisi hetkeksi maailman ympäriltään.
Niin käy myös katsomon puolella olevalle Anitra Ahtolalle, joka ikuistaa tyttären liikuttavan tanssin videolle.
Aninan esitykseen tiivistyy haurautta ja herkkyyttä, mutta ennen kaikkea sitkeyttä ja periksiantamattomuutta. Koreografian lasten modernin tanssin soolonumeroon on tehnyt hänen isoveljensä, 18-vuotias Alex Komulainen.
Teos käsittelee kiusatuksi joutumista.
”Tämä on ollut perheessämme kipeä aihe, johon olemme yrittäneet pitkään löytää ratkaisua. Aninaa on kiusattu koko alakoulun ajan, mutta viime aikoina tilanne on muuttunut vain pahemmaksi”, Anitra, 45, tunnustaa ja yrittää asetella sanojaan varovasti.
”Pitkään pohdin, uskallanko edes puhua tästä asiasta, mutta sitten mietin, ettei kyse ole vain minun lapsestani. Vaikka kiusaamisen estämiseksi on tehty Suomessa paljon arvokasta kampanjointia, totuus on, ettei ongelma ole kadonnut minnekään.”
Alun perin Aninan oli tarkoitus esittää kisoissa toinen tanssi, mutta isoveli Alex keksi viime hetkillä, että tyttö voisi käsitellä kiusaamiskokemuksiaan tanssin kautta.
Anitra on ylpeä poikansa oivalluksesta. Siitä, että veli haluaa suojella pikkusiskoaan ja antaa hänelle kanavan tunteiden purkamiseen. Ennen kaikkea kuitenkin sen vuoksi, että oma perhe pitää yhtä.
”Anina on onnekas. Hänellä on ympärillään tiivis tukiverkko ja rakas harrastus, jonka kautta hän on pystynyt purkamaan ahdistustaan. Tuntuu hurjalta ajatella, kuinka ne lapset jaksavat, jotka joutuvat tukahduttamaan pelot ja hylätyksi tulemisen kokemukset sisälleen”, Anitra pohtii.
"Mikään ei oikeuta kohtelemaan lasta huonosti"
Viime vuosina Anitra Ahtola on yrittänyt sukeltaa kiusaamisilmiön ytimeen ja tutkailla sitä kaikkien osapuolten näkökulmasta. Hän on kiinnittänyt huomiota pieniin sanoihin ja eleisiin, jotka saattavat vaikuttaa yksittäisinä harmittomilta, mutta jotka tuntuvat kiusatusta maailmanlopulta.
Kaikkein pahinta on ryhmän ulkopuolelle jättäminen.
”Ehkä se vielä korostuu sosiaalisen median aikakautena. Tuntuu pahalta nähdä tyttärelle tulleita viestejä, joiden pääasiallinen tarkoitus on syrjiä ja aiheuttaa pahaa mieltä”, Anitra sanoo ja huokaa.
Anitra arvelee, että tiivis harrastaminen asettaa tyttären ajankäytön kannalta erilaiseen tilanteeseen kuin monet ikäisensä. Jokainen Anitran lapsista on aloittanut tanssin varhain äidin vetämässä tanssikoulussa.
Intohimo lajiin ja kurinalainen treenaaminen ovat tuottaneet Aninan kohdalla tulosta. Hän on menestynyt sekä kansallisissa että kansainvälisissä tanssikilpailuissa.
”Ystävyyssuhteiden luominen ja ylläpito on tietenkin vaikeampaa silloin, kun lapsi harrastaa paljon. Mutta ei sekään oikeuta jättämään häntä leikkien ulkopuolelle tai kohtelemaan huonosti.”
"Pelkään, että kiusaaminen jättää jäljen"
Ratkaisukeskeisenä ihmisenä Anitra kuvitteli ensin, että kiusaamisen kitkeminen olisi helppo juttu. Kaikki järjestyisi, kunhan hän vain tekisi tiivistä yhteistyötä koulun ja muiden vanhempien kanssa.
Käytännössä ongelman ratkaiseminen on kuitenkin osoittautunut monimutkaisemmaksi vyyhdiksi.
”Totuttujen tapojen muuttaminen on hidasta. Lapset osaavat olla ovelia, me aikuiset emme millään pysty kaikkea huomaamaan. Epätoivoisimpina hetkinä on käynyt mielessä, että lähden koulun pihalle päivystämään. On hirveä tunne, kun en pysty suojelemaan omaa lastani”, Anitra tunnustaa.
Hän myöntää pelkäävänsä, että kiusaaminen jättää lapseen jäljen, joka seuraa tytärtä tavalla tai toisella aikuiseksi asti.
”Toki kiusaamiskokemus voi olla voimavarakin, jos sen osaa käyttää oikein hyödyksi. Olen puhunut Aninan kanssa asiasta paljon ja yrittänyt muistuttaa, että todennäköisesti kiusaajillakin on paha olla.”
Anitra toivookin, että ihmiset osaisivat useammin asettua toisen asemaan.
”Minua ei ole koskaan kiusattu, mutta muistan lapsuudestani ne luokkakaverit, jotka joutuivat kestämään pilkkaa. Sellaisilla kokemuksilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Kiusaaminen on aina vakava asia, joka pitäisi kitkeä pois vaikka väkisin.”
"Tärkein tehtäväni on huolehtia lapsista"
Anitran matka vanhemmuuteen on ollut alusta saakka monitahoinen. Kun esikoispoika Oskar syntyi vuonna 1998, Anitra oli jo taaperoikäisen Millan äitipuoli. Heti seuraavana vuonna perhe kasvoi Alex-pojalla. Äitiyden lomassa Anitra otti myös ensiaskeleensa yrittäjänä: hän perusti tanssikoulu DCA:n vuonna 1999.
Ensimmäistä avioliittoa seurasi toinen uusperhe, joka toi Anitran elämään kolmannen biologisen lapsen, Aninan, sekä tytärpuolet Yasminin ja Vanessan.
”Tiesin jo nuorena, että haluan paljon lapsia, mutta tietenkään en aavistanut kaikkia käänteitä.”
Kotona Anitran kanssa asuvat yhä Oskar, 19, Alex ja Anina, sekä säännöllisesti myös Yasmin, 17. Vanessa, 26, ja Milla, 23, opiskelevat ja työskentelevät ulkomailla.
Anitran toinen avioliitto päättyi kuusi vuotta sitten.
”Molempien erojen jälkeen olen katsonut peiliin ja miettinyt, mitä olisin itse voinut tehdä toisin. Mutta tämän kokoisessa perheessä ei voi jäädä liian pitkäksi ajaksi vellomaan itsesyytöksiin. Olen aina ajatellut, että tärkein tehtäväni on huolehtia lapsista ja saada arki toimimaan.”
Viime vuodet ovat vaatineet Anitralta venymistä.
”En ole ehtinyt keskittyä omaan jaksamiseen, vaan kannatellut muita. Tällaisessa elämänvaiheessa asioita on otettava huomioon niin monen ihmisen näkökulmasta.”
Kiitosta Anitra antaa ennen kaikkea lapsille, joista on kasvanut suurperheessä toisiaan kunnioittavia ja itsenäisiä nuoria.
”Lapset ovat oppineet pienestä pitäen siihen, että jokainen kantaa kortensa kekoon. He hoitavat koulunsa omatoimisesti ja osallistuvat kukin vuorollaan kotitöihin. Siinä suhteessa koen onnistuneeni äitinä.”
"En voi sietää laiskuutta"
Tarmokkuus on ollut Anitra Ahtolankin tavaramerkki. Tanssikoulu on vuosien varrella laajentunut usealla salilla ja kymmenillä työntekijöillä. Espoon kaupunginvaltuustossa Anitra istuu jo toista kautta.
Tunnustustakin on satanut: vuonna 2003 Anitra valittiin kotikaupungissaan vuoden yrittäjäksi ja neljä vuotta myöhemmin pääkaupunkiseudun nuoreksi yrittäjäksi.
”Rakastan työtä ja tanssikoulua, sen väki on minulle kuin oma perhe. Olen todennäköisesti juuri se yrittäjämummo, joka könyää työpaikalle väkisin vielä 87-vuotiaana”, Anitra tuumaa.
Aina ahkeruus ei ole pelkästään positiivinen ominaisuus. Anitra muistaa vaatineensa itseltään paljon jo pikkutyttönä treenatessaan Kansallisoopperan balettikoulussa. Sama luonteenpiirre on seurannut aikuisiälle saakka.
”Olen yhä liian ankara itselleni. Jonnekin sisälleni on koodattu vaatimus, että kodin pitää kiiltää, perhe täytyy pitää tyytyväisenä ja töitä on tehtävä paljon. En voi sietää laiskuutta.”
Toisinaan Anitrakin joutuu myöntämään, että kuorma on liian raskas. Elimistö reagoi uupumukseen yleensä sairastumalla. Haastattelupäivänäkin Anitra on kuumeessa.
”Suurin ristiriita on siinä, etten halua turhaan huolestuttaa perhettä tai ystäviä ja kaataa heidän niskaansa kaikkea. Eräs työkavereistani vitsailikin kerran, että vaikka pommi räjähtäisi, minä kömpisin savupilven keskeltä ja jatkaisin hommia”, Anitra kertoo nauraen.
"Kaipaan isää yhä päivittäin"
Läheisimpiä ihmisiä on turha huijata. He osaavat lukea Anitran todellisia tunteita myös valloittavan hymyn läpi.
”Jos yritän äidille kurjana päivänä vakuuttaa, että kaikki on ihan hyvin, niin hän toteaa heti, ettei usko minun selittelyjäni.”
Samoin toteaisi todennäköisesti isä, jos Anitra voisi vielä soittaa hänelle. Isä menehtyi vuonna 2011 taisteltuaan vuosia useiden eri sairauksien kanssa.
”Kaipaan häntä päivittäin. Jos isä olisi vielä elossa, kysyisin häneltä neuvoa Aninan kiusaamisjutun suhteen. Haluaisin myös matkustaa isän kanssa Lappiin ja kutsua häntä lasten syntymäpäiville”, Anitra sanoo ja hiljentyy hetkeksi.
”Mutta minulla on sellainen tunne, että isä on meidän kanssamme yhä. Hän näkee, vaikka emme voikaan enää jutella.”
Onnellisimmillaan Anitra sanoo olevansa silloin, kun hän saa nauttia tavallisesta illasta kotona lastensa kanssa: laittaa ruokaa ja jutella päivän tapahtumista ruokapöydän ääressä.
”Ei elämän pidä olla mitään ihmeellistä. Onni koostuu lopulta aika pienistä jutuista. Samanlaista ilmapiiriä haluan vaalia töissäkin. Minusta on tärkeää, että meillä on tanssikoulussa kodinomainen ja lämmin tunnelma.”
"Muiden onni ei ole minulta pois"
Viime aikoina Anitra on yrittänyt opetella olemaan armollisempi itselleen. Tie rennompaan elämäntapaan on pitkä, mutta Anitra arvelee olevansa hyvässä alussa.
”Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta olen opetellut sohvalla makaamista. Nyt saatan jo pystyä lukemaan kotona naistenlehtiä tai katsomaan vaikka leffan ilman, että mietin koko ajan tekemättömien töiden listaa”, hän sanoo ja naurahtaa.
Anitra pitää nykyään tiukemmin kiinni myös vapaa-ajastaan, vaikka yrittäjälle lomat ovatkin suhteellinen käsite.
”Yrittäjyyden rankkuudesta puhutaan paljon, mutta kun seuraan sivusta palkollisena olevia ystäviäni, niin ei arki ole välttämättä helppoa toisenkaan palveluksessa. Suomessa on valtavasti työntekijöitä, jotka paiskivat ylitöitä ilman korvauksia. Minä saan sentään itse määritellä työ- ja vapaa-aikani.”
Työnantajana Anitra toivoisi tulevansa muistetuksi nöyränä ja ahkerana. Hän kavahtaa kylmää kyynärpäätaktikointia, johon moni turvautuu päästäkseen tavoitteisiinsa työelämässä.
”En voi sietää negatiivista asennetta. Joskus tuntuu, että meillä on vimmattu tarve etsiä toisistamme virheitä ja lyödä sen sijaan, että kannustaisimme kaveria ja iloitsisimme hänen onnistumisistaan. Sekin on eräänlaista kiusaamista.”
Anitran mielestä on valitettavaa, että kateus istuu Suomessa yhä tiukassa. Vaurastumista ei katsota hyvällä.
”Jos ihminen on omalla työllään menestynyt, niin miksi hän ei saisi nauttia siitä ja ostaa pihalleen vaikka kymmenen Porschea. Arvostan jokaista, joka on löytänyt elämäänsä intohimon. Ei muiden onni ole minulta pois”, Anitra pohtii.
"Unelmien eteen on nähtävä vaivaa"
Samoja arvoja Anitra kertoo opettaneensa lapsilleen, joista vanhimmat etsivät parhaillaan paikkaansa opiskelu- ja työmaailmassa.
”Uskon, että nöyryydellä ja kiitollisuudella pärjää pitkälle. Haluan, että lapseni tiedostavat, että elämässä on nähtävä myös vaivaa saavuttaakseen unelmansa. Ei työelämään voi mennä sillä asenteella, että tehkää minusta johtaja.”
Alex, Oskar ja Yasmin ovatkin saaneet jo hyvää työkokemusta perheen yrityksessä.
”Totta kai olisi ihanaa, jos firmalle löytyisi jatkajia, mutta lapset saavat itse päättää, minne lopulta suuntautuvat. Tärkeintä on, että he valitsevat ammatin, joka tekee heidät onnelliseksi”, Anitra pohtii.
Lasten kasvamiseen liittyy myös ristiriitaisia tunteita ja huolta tulevasta. Anitra huomaa pohtivansa usein, onko hän muistanut antaa lapsille oleelliset opit ja arjen taidot, jotta he varmasti pärjäävät.
- Lue myös: Kiusaaminen jättää elinikäiset arvet
"On mahdollista, ettei kiusaaminen lopu"
Aninan kiusaamistapaus on osoittanut, että äidillä ei ole vastausta jokaiseen pulmaan. Se turhauttaa.
”Välillä olen joutunut nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan, että en voi tehdä asialle enää mitään. Yritän koulia itseäni ja lastani siihenkin vaihtoehtoon, ettei kiusaaminen lopu. Silloin ainoana vaihtoehtona on yrittää vahvistaa lapsen itsetuntoa niin, että hän kestäisi koettelemuksen paremmin.”
Kiusaamiskokemukseen tiivistyy myös vanhemmuuden vaikein vaihe, luopuminen. Anitra tietää, että kun lapset aikanaan muuttavat kotoa, irti päästäminen tulee olemaan suurin muutos hänelle itselleen.
”Kun on elänyt vuosia tiivistä perhe-elämää, oman ajan vapautuminen tuntuu ihmeelliseltä. Silloin minulla on mahdollisuus pysähtyä myös pohtimaan, mitä oikeastaan loppuelämältäni haluan”, Anitra Ahtola sanoo.
Mutta voiko tulevaa ylipäätään ohjata?
”Niinpä. Toivoisin löytäväni rinnalleni vielä elämänkumppanin, mutta hyväksyn senkin, jos elämä menee toisin. Rakkauteen ei voi itseään tai toista väkisin pakottaa.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 4/2018.
