”TUNSIN KIPUA ja puristusta rinnassani ensimmäisen kerran 23 vuotta sitten. Tunnistin kivut sydänperäisiksi, sillä olin seurannut vuosia läheisiäni, joilla oli sepelvaltimotauti.

Ensiavussa minulle töksäytettiin: ’Turhaan tulit, sydämessäsi ei ole mitään vikaa.’ Sydänsähkökäyrän ja verikokeiden tulokset olivat normaalit, mutta tiesin, ettei kaikki ollut kunnossa. Tuntui kauhealta tulla teilatuksi.”

”OIREET PALASIVAT seuraavan kerran 11 vuoden päästä. Elokuussa 2010 tunsin taas kipua ja painetta rinnassani. Hartioitani särki ja vasenta kättäni veti kummallisesti.

Ensiavussa otettu sydänfilmi oli taas normaali, eikä puheitani sukurasitteesta otettu kuuleviin korviin. Oireitani selitettiin lihasjumilla.

Oloni paheni pikkuhiljaa. Hartiat olivat niin kipeät, etten meinannut jaksaa kannatella päätäni. Minä, joka olin iltavirkku, menin seitsemältä sänkyyn. Välillä sanoin perheelleni, että katson ­makuuhuoneessa televisiota, vaikka nukuin. Olin pohjattoman väsynyt.

Kävin useita kertoja työtervey­dessä ja terveyskeskuksen omalääkärillä. Oireideni syytä selitettiin stressillä, lihaskivuilla ja lihastulehduksilla. Hoidoksi käskettiin ottamaan särkylääkkeitä. Kukaan ei korviaan lotkauttanut, kun kysyin, voisiko oireilu olla sydänperäistä.

Tunsin, että minua pidettiin typeränä ja luulosairaana. Välillä aloin itsekin epäillä, kuvittelenko oireeni.”

”SYDÄMEN MULJAHTELU alkoi mennessäni ulos pakkasella tai noustessani rappusia. Tuntui, että sydän tulee kurkusta.

Onneni oli, että nuori naislääkäri otti muljahtelut tosissaan. Hän teki lähetteen rasitus-EKG-tutkimukseen, johon pääsin helmikuussa 2011. Poljin kuntopyörää anturit rinnassani.

Parin päivän päästä oireeni lihaskivuiksi diagnosoinut omalääkäri soitti ja kertoi, että minulla on sepelvaltimotauti. Pyysin lähetettä sydän- ja verisuonitautien erikoislääkärille, mutta omalääkärin mielestä pärjäisin nitrosuihkeella, joka auttaa rintakipuihin.”

”PURSKAHDIN ITKUUN. Tunsin jääväni diagnoosin kanssa yksin. Iltaisin pelkäsin, heräänkö enää seuraavana aamuna, sillä minulla oli sellainen aavistus, että tilannettani ei ollut tutkittu riittävästi.

Olin huonovointinen ja verenpaineeni oli taivaissa. Työskentelin vanhainkodin hoitajana enkä ­jaksanut tehdä työtäni. Kuukauden kuluttua vointini oli niin huono, että vaadin lähetettä kardiologille.

Mies muistelee vieläkin, miten kiukkuinen huutoni kuului käytävään asti. Ilmoitin, etten poistu ennen kuin lähete on tehty. Omalääkäri hermostui mutta teki lähetteen. Sain saman tien kutsun sydänosastolle.

Siellä minulle tehtiin seuraavana aamuna sydämen varjoainekuvaus ja heti sen jälkeen pallolaajennus. Muistan kardiologin sanat loppuelämäni: ’Ellet olisi nyt tässä, olisit menehtynyt.’ Itkin itkemistäni, koska olin niin helpottunut, että monen vuoden jälkeen minut otettiin tosissaan ja sain apua. Olin ollut oikeassa koko ajan.

Sepelvaltimon isoin tukos saatiin hoidettua, mutta muutamia pienempiä ei voitu operoida hankalan sijainnin vuoksi. Lääkityksen avulla olen pärjännyt pienien tukoksien kanssa.

Jo leikkausta seuraavana päivänä oloni oli aivan toinen. Olin aiempaa pirteämpi ja jaksoin liikkua. Jälkeenpäin olen tajunnut, että kun yritin väsymyksestä huolimatta pyöräillä ja lenkkeillä, olisin voinut saada sydänkohtauksen.

Vaikka sain osakseni vuosien ajan vähättelyä ja ja hengenlähtö oli ollut lähellä, en onnekseni katkeroitunut. Sen kuitenkin opin, että meillä kaikilla on vain yksi sydän ja yksi elämä, puoliaan kannattaa pitää.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 15/2022.