Eira Mollberg matkusti viime kesänä Pyhtitsan luostariin Viroon kahden teatterintekijän kanssa. Näyttelijä Laura Malmivaara ja ohjaaja Hanna Kirjavainen olivat tutkimusmatkalla kirjailija, ohjaaja Eira Mollbergin maailmaan.
Ryhmä harjoitteli Villahousuhäpeä-näytelmää, joka perustuu Eiran omakohtaisiin kokemuksiin epäonnistumisista, menetyksistä, alkoholismista ja kuntoutuksesta. Näytelmän ensi-ilta oli Helsingin Teatteri Avoimissa Ovissa syyskuussa 2019. Samoihin aikoihin ilmestyi Eiran samanniminen kirja.
Eira Mollberg, 62, on edesmenneen elokuvaohjaaja Rauni Mollbergin tytär. Hän on aiemmin julkaissut kaksi kirjaa isästään ja lapsuudestaan sekä kirjoittanut näytelmiä ja ohjannut dokumenttielokuvia.
Luostarimatkan aikana teatterintekijät kävivät antoisia keskusteluja, jotka inspiroivat Eiran ajattelua.
”Erityisesti mieleeni nousi yksi teema: kilvoittelu. Emme enää edes käytä sitä sanaa. Saattaa olla, että lapsi menee pesuveden mukana, emmekä me enää kilvoittele.”
Eiralle kilvoittelu on sitä, että pyrkii hengellisesti kasvattamaan itseään sietämään asioita, joita ei lähtökohtaisesti sietäisi.
”Ortodoksisessa luostariympäristössä kilvoittelu merkitsee sitä, että ihminen ei anna oman tahtonsa, oman egonsa olla ykkönen. Kilvoittelun kautta hän pystyy työntämään omaa tahtoelämäänsä pois ja sitä kautta laajentamaan tietoisuuttaan.”
Nivelrikko muutti suunnan
Ensimmäisen kerran Eira Mollberg meni Pyhtitsan luostariin 1980-luvulla viemään ompelukonetta, jonka hänen isänsä oli lahjoittanut nunnille. Paikka teki häneen heti vaikutuksen.
”Luostariin ajettiin neuvostovirolaisen rappion läpi, mutta yhtäkkiä muurien rajaamassa paikassa kaikki oli puhdasta ja järjestyksessä, kaunista ja rauhallista. Olin kuin pieni lapsi, joka tuli Disneylandiin.”
Vierailun jälkeen Eira kävi luostarissa säännöllisin väliajoin. Kymmenisen vuotta sitten luostarikäynteihin tuli kolmen vuoden tauko. Se oli aikaa, jolloin Eiran elämä suistui raiteiltaan.
Yhtä aikaa sattui liian monta vastoinkäymistä. Yksi niistä oli sairastuminen perinnölliseen nivelrikkoon.
”Menetin identiteettini nivelrikon myötä. Minäkuvani oli ollut pitkäsäärinen, nopeasti liikkuva Eira, joka rakastaa tehdä kaikenlaisia juttuja. Äkkiä en liikkunutkaan nopeasti, vaan jokainen askel tuotti hillitöntä kipua. Jalkani vääntyi, rupesin ontumaan ja lihoin.”
Vaikeudet kertautuivat työelämässä. Pitkään vireillä olleen dokumenttielokuvan tekeminen tyssäsi rahoitusvaikeuksiin ja kirjoittamisen opettaminen työväenopistossa väheni.
Eiralla oli yhä mielenkiintoinen ja haastava tehtävä: hänen oli tarkoitus kirjoittaa presidentti Urho Kekkosen miniän, Brita Kekkosen, elämäkerta. Useiden haastatteluiden jälkeen hanke ajautui kuitenkin karille.
Eirasta tuntui, että hän tipahti tyhjyyteen. Kolmesta lapsesta nuorimmaisetkin olivat jo kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet pois kotoa.
Yksinäisyys vei alkoholin luokse
Eira tunsi itsensä yksinäiseksi, vaikka lasten muuttoihin ei liittynyt dramatiikkaa. Nuoret muuttivat omilleen niin kuin nuoret muuttavat, hilpeästi tavaroita mustissa jätesäkeissä kantaen ja kitara kainalossa.
”Äidin sydämelle siinä on kuitenkin dramatiikkaa, kun lapset lähtevät. Varsinkin, kun olin elänyt omakotitalossa, joka oli koko ajan ollut täynnä lasten kavereita.”
Talosta piti luopua. Eira oli nyt yksin, sairas ja vailla työtä.
”Koin karmeana ajatuksen, että minulla ei ollut mitään.”
Silloin apuun tuli alkoholi. Läheisen ostoskeskuksen ravintolasta muodostui jokapäiväinen olohuone.
”Ryyppäsin aamuyhdeksästä. Viiteryhmäni oli kapakan kantaporukka. Minulla ei ollut muuta ryhmää, johon olisin kuulunut.”
Vaikka Eira ymmärsi, että alkoholin käyttö oli ongelma, samalla hän ajatteli, että elämä nyt on sellaista. Päivät kuluivat kantapöydässä iltapäivälehtien tietokilpailuja ratkoen.
Pöydästä ei tarvinnut nousta kipeän jalan kanssa kuin vessaan ja baaritiskille.
”Viinan juomisessa on paljon kivojakin asioita. Ei se ole pelkästään sitä, että olen ongelmallinen alkoholisti, hylkiö. On nousuhumalaa, krapulaherkistymisiä ja krapularyypyn autuutta. Siihen kuuluu myös musiikin, venäläisten romanssien, kuuntelua. Juominen ei ole pelkkää karsinassa rypemistä.”
Irti alkoholista
Alkoholi vei elämästä pari vuotta. Eira Mollbergin läheiset, entinen aviomies ja lapset, saivat hänet viimein kuntoutukseen – ensin katkaisuasemalle ja sieltä kuntoutusyksikköön pikkukaupunkiin. Siellä Eira oli neljä viikkoa.
Kirjassaan Eira kuvailee kuntoutuksessa järjestettyä kognitiivista ryhmäterapiaa niin, että tilanteet kuulostavat tragikoomisilta. Ryhmä opiskeli yhdessä psykologisia termejä, sellaisia käsitteitä kuin kognitiivinen dissonanssi ja vahvistusvinouma, allianssi, transferenssi ja vastatransferenssi.
”Terapia oli aivan absurdia. Se oli kuin keskiaikainen pappisseminaari, jossa opetellaan latinankielisiä sanoja. En vieläkään ole oppinut niitä termejä, koska en tee niillä mitään.”
Nyt Eiraa naurattaa, kun hän muistelee terapiatilanteita. Hän olisi tarvinnut kuntoutuakseen jotain aivan muuta.
”Olisin kaivannut varmuutta siitä, että olen hyväksytty sellaisena kuin olen. Ei tietenkään juomisineni, koska olin tullut kuntoutukseen sen takia, mutta muutoin.”
Seuraava osoite oli päihdesairaala ja sen jälkeen toinen kuntoutuskeskus.
Siellä Eira tutustui kollaasien tekemiseen. Kerran viikossa kokoontuvassa taideterapiaryhmässä oli tarkoitus saada mieli rauhoittumaan keskittyneen tekemisen kautta.
Kollaasit veivät Eiran mukanaan. Tekemiseen uppoutuneena hän unohti ahdistuksensa ja pelkonsa.
”Mielen hallinta vaatii käden, mielen ja aivojen yhteistyötä.”
Syvä kokemus
Käsillä tekeminen on aina tuottanut Eiralle iloa. Jo lapsena läheiset arvelivat, että hänestä tulisi käsityönopettaja.
”Aloin tehdä kollaaseja aivan addiktiivisesti. En tehnyt muuta kuin leikkasin ja liimasin. En tiedä mitään yhtä hyvää mielenhallinnan keinoa. Teen kollaaseja vieläkin.”
Kollaasien tekeminen on Eiralle ennen kaikkea keskittymisharjoitusta. Hänen ajatuksissaan se linkittyy myös hengellisyyteen.
”Tässä tullaan ortodoksisuuteen ja sisäiseen kurinalaisuuteen. Kurinalaisuudella saa sisäisen elämänsä otteeseen, mutta se ei ole kontrollia, vaan kokemus on jotenkin syvempi ja hengellisempi.”
Pahimman yli päästyään Eira toimi itse vertaistukiohjaajana päihdekuntoutujille. Siinä työssä hän tunsi itsensä tarpeelliseksi ja alkoi saada taas otetta elämästään.
”Vertaistukiohjaajan kokemus teki minulle todella hyvää. En vaihtaisi sitä mihinkään.”
Eira kertoo eläneensä päihdekuntoutukseen tulleiden ihmisten mukana uskomattomia elämänkohtaloita vuoden ajan.
”Kokemus meni hyvin syvälle. Toivottavasti pystyin joitain auttamaankin.”
Eira oppi vuoden aikana paljon. Päihdeongelmat ovat monelle suomalaiselle tuttuja tavalla tai toisella.
”Uskon, että lähes jokainen suomalainen perhe on joutunut ainakin jollain tavalla tekemisiin päihdeongelmien kanssa. Ainakin minun ikäpolveni ihmisille viinan rooli on ollut ylitsevuotavan massiivinen. Se lävistää kaiken.”
Kun Eira oli käynyt läpi virallisen kuntoutuksen, hän jatkoi itsensä hoitamista omalla tavallaan. Hän palasi Pyhtitsan luostariin.
Luostari tarjosi turvallisen ympäristön – ja 160 äitiä.
”Minulle yksi merkittävimmistä kokemuksista luostarissa oli saada olla äitiyden ilmapiirissä.”
Turvaton lapsuus
Eiran lapsuus oli turvaton. Elokuvaohjaajaisän työ meni kaiken edelle ja käytöksellään hän litisti alleen muun perheen. Äiti sairastui masennukseen Eiran ollessa teini-ikäinen. Se oli tyttärelle kova paikka.
”Äiti oli minulle yhtä kuin rakkaus. Hän oli elämäni kaikkeus. Kun äiti sairastui, menetin ihmisen, joka oli minulle maailmassa kaikkein rakkain.”
Äiti katosi masennukseen ja lääketokkuraan. Eira kertoo, kuinka hän yritti taistella äidin puolesta, kun tätä ylilääkittiin.
”Menetin oikeuden olla jonkun tytär. Jos äiti kuolee, ihminen on automaattisesti orpo, mutta jos menettää äidin syvälle masennukselle, sille ei ole nimeä. Eikä asiasta, jolle ei ole nimeä, voi puhua.”
Eiran mukaan aikuinenkin voi kaivata äitiä. Sitä ei kovin moni ole sanonut ääneen.
Paluu luostariin pitkän tauon jälkeen oli samaan aikaan sekä ihana että rankka kokemus. Päällimmäisenä oli häpeän tunne.
”Olin lihonut ja vanhentunut. Minulla ei ollut varaa ostaa edes kunnon vaatteita.”
Eira vietti luostarissa kuusi viikkoa, pidempään kuin koskaan aiemmin. Hän pääsi tekemään töitä nunnien kanssa ja samalla naiset kertoilivat tarinoita toisilleen.
Kun luostarissa on tarpeeksi pitkään, mieli heilahtaa Eilan mukaan jonkinlaisen hengellisen humalan puolelle. Silloin ei tuomitse ketään ja rakastaa kaikkia tasapuolisesti.
”Mutta se kokemus vaatii tietynlaisen tahdon suunnan, siihen ei voi ketään pakottaa.”
Häpeän tunne ei kadonnut
Pitkä luostarijakso oli tarpeellinen, mutta Eira korostaa, ettei hänelle tapahtunut mitään äkillistä valaistumista tai ihmettä.
”Pensaat eivät ruvenneet palamaan niin kuin Mooseksella. En kaivannutkaan mitään suurta muutosta, koska suuret muutokset eivät mielestäni ole hyväksi ihmisen sielulle. Mutta suuntaa antavaa valoa oli kyllä.”
Häpeän tunnekaan ei kadonnut.
”Häpeän tunne on ja pysyy. Sitä ei voi pakata mustaan jätesäkkiin.”
Tuorein vierailu Pyhtitsan luostariin oli kesällä tehty kolmen teatterintekijän yhteinen matka. Naiskolmikko osallistui töihin luostarin karjapihalla.
Eira Mollberg kertoo, kuinka suomalainen tapa tehdä työtä törmäsi luostarin erilaisiin arvoihin.
Nunnien oli pakko sanoa naisille, että he tekivät liian paljon ja liian rajusti. Viesti oli: säästelkää itseänne.
”Luostarielämässä ei tehdä hirveästi töitä, se on vain yksi osa muiden asioiden ohella. Kenestäkään ei tule luostarissa työn sankaria.”
Siinä on yksi syy siihen, että Eira Mollberg menee luostariin aina uudelleen ja uudelleen.
”Siellä eletään toisenlaisessa arvomaailmassa, ja sellainen ilmapiiri synnyttää oman energia-auransa. Minusta on tullut aivan riippuvainen siitä.”
Erilainen arvomaailma
Viimeksi kuluneiden vuosien aikana elämän ovat täyttäneet lapsenlapset, kirjan kirjoittaminen ja maalaaminen. Eira Mollberg viettää edelleen paljon aikaa luostarissa.
Eira haaveilee, että hän voisi tulevaisuudessa viedä ihmisiä töihin virolaisluostariin niinä kausina, kun siellä tarvitaan lisätyövoimaa. Hän haluaisi tarjota muillekin mahdollisuuden kokea erilainen arvomaailma.
”Elämme koko ajan kuin jäniksen selässä ja joku osa meissä sanoo, että se ei ole ihmisen osa. Se ei ole meille luontaista, eikä meitä ole tarkoitettu tällaiseen maailmaan. Luostarissa on mahdollista nähdä, että oma kokemus maailmasta on aivan oikea. On olemassa paikka, jossa asioita katsotaan toisin.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2019. Nettiversiota on muokattu.
