Ollessani noin 10–12-vuotias istuin kesäiltana serkkuni huoneessa ja kuuntelin C-kasetilta Markku Aron kappaletta Etsin kunnes löydän sun. Jostain oudosta syystä pidin laulusta. Sitä kuunnellessani tunsin salaperäistä haikeutta ja jäsentymätöntä maailmantuskaa.

Muistan kuitenkin hyvin, miten minut vähitellen valtasi ajatus, että senkaltaista musiikkia kuuntelevat vain keski-ikäiset, ja heidän elämänsä täytyy olla kuolettavan tylsää.

Kasetin omistava serkkuni oli minua reilusti vanhempi, ja hänellä oli vihreä Sunbeam-auto, jota meilläpäin kutsuttiin Sumpiksi. Markku Arosta ja Sumpista muodostui minulle pitkäksi aikaa vanhenemisen kuvasto, jota en kyennyt ajattelemaan ahdistumatta.

Toisen vastaavanlaisen tapauksen muistan Ilmajoen kirkonkylän jäätelökioskilta.

Ukkostavan helteisenä heinäkuun päivänä istuin pyöräni selässä ja silmäilin kiihkeästi kioskin hinnastoa. Luukulle asteli vanhempi naishenkilö. Silmäiltyään hetken valikoimaa hän ilmoitti haluavansa kaksi palloa vaniljaa.

Olin mykkänä hämmästyksestä.

Suu auki katsoin, kun nainen tyytyväisenä asetteli huuliaan kylmien pallojen pinnalle. Kaikista vaihtoehdoista – lakritsasta, salmiakista, suklaasta, päärynästä ja niin edelleen – joku valitsee vaniljaa, ja vielä kaksi palloa.

Ahdistuin välittömästi ja ajattelin, että tuo ihminen on niin sanottu keski-ikäinen, ja hänen elämänsä on mielikuvituksetonta, väritöntä ja latteaa. Kuoleman täytyi olla lähempänä kuin hän itse uskoikaan.

Vannoin etten koskaan, ikimaailmassa, muutu niin ankeaksi, että ostaisin pelkkää vaniljajäätelöä.

Taannoin eräässä lehtihaastattelussa keski-ikäinen mieshenkilö totesi olevansa post-nuori. Minä taas en olisi enää nuori, vaikka siitä maksettaisiin. Perustelen kantani sananlaskulla: Kun nuoruus osaisi, kun vanhuus kykenisi.

Keski-ikä on hyvin armollinen, silloin on yleensä sekä kykyä että taitoa. Ja jos Luoja suo, myös hitunen viisautta.

En kykene ymmärtämään nyky-yhteiskunnassamme vallitsevaa tapaa ihannoida loputtomiin nuoruutta. Se on kyllä elämänvoimaista ja kiihkeää, mutta nuoruus on myös röyhkeää ja vaistotoimintojen läpitunkemaa.

Kulttuuriamme tuntuu leimaavan kypsymätön puberteettisuus, joka haalii itselleen itsekkäästi viihdykettä ja nautintoa. Tämä ominaisuus on nähtävissä niin liikemaailmassa kuin kulttuurielämässä. Keski-ikäinen tai vielä vanhempi ihminen, joka pyrkii kynsin hampain pysyttelemään nuorena, hukkaa tilaisuutensa kehittyä siksi, miksi hänet on tarkoitettu. Hän on kuin perhonen ikuisessa kotelovaiheessa.

Carl Gustav Jung kirjoitti, että neli- ja viisikymppiset tarvitsisivat kouluja ymmärtääkseen, miten tärkeää vaihetta he elämässään elävät. Moni kipuilu ja kriisi tulisi näin ymmärretyksi ja vältetyksi.

On hyvä muistaa, että joissakin kulttuureissa on yhä viisaita vanhuksia, joita kunnioitetaan ja joilta kysytään neuvoa. Ihmisiä, jotka ovat antaneet itsensä kehittyä ja joiden on suotu kehittyä läpi ihmisyyden vaiheiden elämän ja kuoleman asiantuntijoiksi.

Jos nyt saisin valita, olisin mieluummin viisas vanhus kuin ikinuori.

Jonkinlaista toivon ripettä kai on olemassa. Vaniljajäätelö on alkanut maistua, ja Markku Aron kappale on saanut täysin uuden metafyysisen merkityksen. Miten se menikään?

Etsin kunnes löydän sun / En lopettaa voi kuitenkaan / Miten rauhaton oon yhä vain / Jotain multa puuttunee / Jotain mikä rauhoittaa / Mun sydämeni lyönnit vois / Kuten aamuisin päivä ja yö / Suutelevat toisiaan.