Eeva

Aira Samulin: ”Ketään ei pidä kohdella kaltoin”

Aira Samulin: ”Ketään ei pidä kohdella kaltoin”
Lukijat äänestivät Aira Samulinin Vuoden Eevaksi 2020. Nuorten, vanhusten ja mielenterveyspotilaiden puolesta puhunut Aira toivoo, että ihmiset toteuttaisivat unelmiaan jahkailun sijaan. ”Haaveita pitää tavoitella sitkeästi töitä tekemällä.”
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 20.9.2020

Valoa tulviva kerrostalokoti Helsingin Bulevardilla on vintage-muotia ihailevan taivas. Aira Samulinin design-jakut, hameet, silkkipuserot, hatut ja korkokengät lepäävät sohvalla siisteissä pinoissa. Seinällä värien ilotulitusta jatkavat Miina Äkkijyrkän maalauksen lehmät, jotka välkehtivä aurinko saa melkein tanssimaan.

Osa asukokonaisuuksista nähdään Airan yllä tämän jutun kuvissa, ja yksi niistä pääsee mukaan ravintolaan, jossa Aira on sopinut tapaavansa ystäviään ja perheenjäseniään vielä samana iltana.

Airan nuoruudessa asetelma olisi ollut monin tavoin mahdoton. 1940–1950-luvuilla naiset eivät asuneet yksin, eikä heillä ollut asiaa ravintolaan ilman kavaljeeria.

Jopa elokuvissa elivät vahvat sukupuoliroolit: naiset näyttelivät heiveröisiä ja avuttomia tyttörukkia, miehet vahvoja pelastajia ja ongelmanratkaisijoita.

”Kaikki tuo kuulostaa tämän päivän nuorista käsittämättömältä, mutta minä olen elänyt tuollaistakin aikaa. Naisilla ei ollut samanlaisia vapauksia ja oikeuksia kuin nyt, eikä sitä edes kyseenalaistettu.”

Sotavuosina ei olisi tullut kuuloonkaan, että naiset olisivat liikkuneet ulkona yksin.

”Minusta tuntui nuorena usein siltä, että miehiä pitää varoa. Siihen aikaan ilmapiiri oli vähän sellainen, että miehet tulivat ja ottivat. Onneni oli, että ruumiinrakenteeni poikkesi sen ajan tytöistä: olin pidempi, harteikkaampi ja urheilullisempi. Opin suojautumaan ja pitämään puoliani.”

Sukupuoliroolien muutosta Aira pitää mielenkiintoisena ilmiönä.

”Miehet ovat nykyään pehmeämpiä ja naiset kovempia kuin ennen. Käynnissä on valtava murros. Rakkaus on muuttanut muotoaan.”

Aira Samulin nauttii vintage-muodista. ”Kun ostaa laatua, se kestää. Vanhimmat vaatteeni ovat 1960-luvulta ja käytän niitä yhä.”

Väärinkäytöksiä tapahtuu

Vaikka naisten asema on parantunut Airan nuoruusvuosista huomattavasti, väärinkäytöksiä tapahtuu edelleen. Kun Aira helmikuussa luki lehdestä liikemies Peter Nygårdia vastaan nostetusta joukkokanteesta, uutinen tuntui painajaiselta.

Kanteessa Nygårdia syytetään vakavista seksuaalirikoksista.

Aira Samulin on tuntenut Peter Nygårdin 1970-luvun alusta saakka. Hän ehti tutustua myös Peterin vanhempiin, Hilkka ja Eeli Nygårdiin, joilla oli poikaansa hyvät ja lämpimät välit.

Syytösten tultua julki myös Airalta on kysytty mielipiteitä Peter Nygårdista. Hän on viettänyt monta unetonta yötä pohtiessaan vaikeaa tilannetta.

”Uutiset ovat järkyttäneet minua syvästi. En halua missään tapauksessa puolustella rikollista toimintaa. Kenenkään ei tulisi joutua sellaisen kohteeksi.”

Airan tunteet ovat kuitenkin ristiriitaiset, sillä hän on tuntenut aivan erilaisen Peterin.

”Minun tuntemani Peter tekee valtavasti töitä ja on aina suhtautunut minuun ja perheeseeni sydämellisesti. Peter on ollut minulle kuin veli, jota en koskaan saanut.”

Aira Samulin toivoo julkiseen keskusteluun malttia.

”Tärkeintä on, että totuus tulee julki. Minusta ei pidä tuomita ihmisiä ennen kuin viranomaiset ovat tutkineet asiat loppuun. Se tahtoo nykyajan mustavalkoisessa ilmapiirissä aina unohtua.”

Syytökset ovat mietityttäneet Airaa myös hänen oman arvomaailmansa vuoksi. Aira ehti tehdä vuosikymmenten ajan nuorisotyötä Rytmikkäät-tanssikoulunsa kautta. Rohkealla elämänasenteellaan hän on ollut eri-ikäisten naisten esikuva. Sellaisena hän haluaa myös pysyä.

”Tämä keskustelu koskettaa minua myös isoäitinä. Minulla on kaksi lastenlastenlasta, jotka ovat herkässä murrosiässä. Tietenkin toivon, että he ja kaikki muutkin nuoret naiset olisivat suojassa pahalta.”

”Yritin vuosia sinnitellä ja olla kodin hengetär. Hoidin lapsemme, tein ruuat ja pyykkäsin. Lopulta ymmärsin, että jos en ota eroa, minulle ja lapsilleni käy huonosti. Otin riskin ja lähdin, vaikka mies jatkoi uhkailuaan myös eron jälkeen.”

Väkivaltainen avioliitto

Aira Samulin tietää, mistä puhuu. Hän eli kuusitoista vuotta vaikeassa ja väkivaltaisessa avioliitossa ensimmäisen puolisonsa Helge Samulinin kanssa. Nuoripari tutustui tanssin kautta ja meni naimisiin, kun Aira oli 19-vuotias. Esikoistytär Pirjo Samulin syntyi vuoden päästä ja poika Jari Samulin kahdeksan vuotta sisarensa jälkeen.

Pariskunnan suhde oli alusta asti vaikea ja puoliso mustasukkainen. Toisinaan Aira pakeni väkivaltaista ja ailahtelevaista miestään piiloutumalla vaatekomeron hyllylle. Kun tilanne äityi pahaksi, hän yöpyi autossa tai hotellissa.

”Yritin vuosia sinnitellä ja olla kodin hengetär. Hoidin lapsemme, tein ruuat ja pyykkäsin. Lopulta ymmärsin, että jos en ota eroa, minulle ja lapsilleni käy huonosti. Otin riskin ja lähdin, vaikka mies jatkoi uhkailuaan myös eron jälkeen.”

Vaikka Airaa on jälkikäteen kaduttanut, että kuusitoista vuotta tuhlaantui huonossa suhteessa, hän ei ole halunnut katkeroitua. Nykyään hän ymmärtää, ettei elämä ollut helppoa entiselle miehellekään. Helge päätyi mielenterveysongelmiensa vuoksi mielisairaalaan ja menehtyi 62-vuotiaana.

”En usko, että kukaan on lähtökohtaisesti paha. Entisellä miehelläni oli vakavia mielenterveysongelmia, joita ei siihen aikaan osattu hoitaa. Kyllä hän minua varmasti rakasti, mutta hän oli myös riippuvainen siitä, että kiusasi minua.”

Aira Samulin seuraa yhä tarkasti aikaansa. ”Luen lehtiä ja kuuntelen ihmisten juttuja.”

Pilalle passattu mies

Tavatessaan 1960-luvulla Ekku Peltomäen Aira tutustui täysin päinvastaiseen miestyyppiin. Vaikka pariskunnalla oli 19 vuoden ikäero, heitä yhdistivät samanlaiset elämänarvot ja yhteinen työ muoti- ja tanssipiireissä. Avioliitto kesti kolme vuosikymmentä, kunnes Aira otti puheeksi eron.

”Olin silloin jo kahdeksankymppinen ja Ekku kuusikymmentävuotias.”

Aira mietti ikäeroa ja sitä, ettei mies ollut koskaan tehnyt kotitöitä.

”Ajattelin, että Ekun oli itsenäistyttävä siltä varalta, että minulle tapahtuu jotain. Hän ei osannut silloin edes kuoria perunoita tai keittää kahvia. Olin passannut hänet pilalle niin kuin monilla ikäluokkani naisilla on ollut tapana tehdä”, Aira tunnustaa.

Vaikka pitkä ja hyvä suhde päättyi, Airan ja Ekun ystävyys säilyi. Ekku viihtyy nykyään Balilla uuden vaimonsa kanssa, mutta Suomessa käydessään hän asuu Airan toisessa kodissa, Lohjan Hyrsylänmutkassa.

”Meillä on yhä hyvät ja läheiset välit, vaikka erosimme viisitoista vuotta sitten. Ei sellaista ystävyyttä kannata rikkoa.”

Toisinaan Airasta on tuntunut, että hän tulee paremmin toimeen miesten kuin naisten kanssa. Aira oli vain kolmekymppinen, kun Suomessa asuva Louis Katro palkkasi hänet johtamaan kolmesataa ihmistä työllistävää tekstiilitehdasta. Kokemusta vaatealalta Aira oli ehtinyt kartuttaa pikkutytöstä lähtien, sillä äidin puoleisessa suvussa oli räätäleitä, ompelijoita ja putiikinpitäjiä.

”Tunsin, että minuun luotettiin, vaikka 1950-luvulla oli todella harvinaista, että nainen oli johtotehtävissä.”

”Luontoäiti on antanut meille naisille pidemmän eliniän, jotta saisimme lopulta vihdoin omaa aikaa. Tämä analyysini naurattaa aina kaikkia, mutta niin se on.”

Sielujen sympatiaa

Aira kokee miesten olleen häntä kohtaan aina reiluja, eikä hän ole kohdannut heidän seurassaan kateutta.

”Pidän rikkautena sitä, että miehissä ja naisissa on eronsa. Täydennämme toisiamme.”

Tanssitaiteilija Jorma Uotisen kanssa Aira tuntee erityistä sielujen sympatiaa. Ystävykset ovat tunteneet toisensa neljäkymmentä vuotta ja pitävät yhteyttä viikoittain.

”Välillä meidän ei tarvitse Jorman kanssa edes puhua. Näemme jo katseista, mitä toinen ajattelee. Tällaiset ihmissuhteet ovat kullanarvoisia.”

Airalta kysytään usein, onko hän kaivannut Ekku Peltomäen jälkeen rinnalleen uutta kumppania. Vastaus tulee empimättä.

”En missään nimessä! Minulla on hyviä mieskavereita vaikka kuinka paljon, joten seuraa riittää. En keksi yhtäkään syytä, minkä takia minun pitäisi ottaa rinnalleni joku mies passattavaksi.”

Aira kertoo keskustelleensa usein eronneiden tai leskeksi jääneiden naisten kanssa ja panneensa merkille, että surun yli päästyään naiset nauttivat uudesta elämänvaiheesta.

”Minustakin on vapauttavaa olla terveesti itsekäs. Voin keittää kahvit silloin, kun haluan tai herätä vaikka keskellä yötä, napsauttaa valot päälle ja ryhtyä lukemaan.”

Yksin jäämistä on turha pelätä.

”Luontoäiti on antanut meille naisille pidemmän eliniän, jotta saisimme lopulta vihdoin omaa aikaa. Tämä analyysini naurattaa aina kaikkia, mutta niin se on.”

Vanhusten oikeudet

Kalenterinsa Aira pyrkii järjestämään niin, että hänellä on mahdollisuus nukkua pitkään. Kun hän nousee ylös, sänkyyn kiinnitetty anturi lähettää tiedon lastenlasten kännyköihin. Myös kotiin asennetut liiketunnistimet viestivät perheelle, että kaikki on hyvin.

Aira on rohkaissut muitakin ikäihmisiä hyödyntämään tekniikkaa niin, että he voisivat asua kotona pidempään. Hän uskoo, että valvontalaitteet toisivat säästöä myös valtiolle.

”Se on reilua myös omaisia kohtaan. Heidän ei tarvitse murehtia, että mummot ja papat kaatuilevat kotona, kun kukaan ei ole paikalla. Kun lapsenlapseni Kiti Samulin oli lomalla Meksikossa, hän pystyi sieltäkin tarkkailemaan, miten minulla täällä menee.”

Aira toteaa olevansa harvoissa asioissa ehdoton, mutta vanhusten oikeuksien puolesta hän on puhunut jo vuosia.

”Kun täytin yhdeksänkymmentä, päätin sanoa ääneen, mistä tykkään ja mitä haluan. Sen pitäisi olla jokaisen ihmisen oikeus. Vanhemmilla ihmisillä on usein sellainen asenne, ettei heidän takiaan tarvitse vaivautua. Turhasta vaatimattomuudesta kannattaa pyristellä eroon.”

”Pitkän iän salaisuus on, ettei täytä päätään vihalla, kostonhalulla tai katkeruudella.”

Mielenterveystyö tapetille

Aira halusi lahjoittaa Vuoden Eeva 2020 -palkintosumman mielenterveystyöhön. Hän on kantanut nuoresta pitäen huolta mielenterveyspotilaiden kohtalosta, sillä hänen perhepiirissään on sairastettu paljon.

Airan esikoisella Pirjolla todettiin teini-iässä skitsofrenia, ja myös poika Jari on ollut hoidettavana mielenterveytensä vuoksi.

Jari on nyt 64-vuotias ja voi Airan mukaan hyvin. Tyttärensä Aira menetti puolitoista vuotta sitten. Pirjo oli valtaosan elämästään laitoshoidossa ja kuoli 71-vuotiaana.

”Luopuminen otti voimille ja sattui kovasti. Meillä oli Pirjon kanssa todella läheinen suhde, ehdimme kulkea yhdessä niin pitkän matkan. Pirjo oli ihana tyttö jo vauvana, ei edes itkenyt koskaan”, Aira sanoo ja silittää sormellaan valokuvaa, jossa hän hymyilee nuorena äitinä tyttärensä kanssa.

”Nautin äitiydestä. Olisin halunnut kymmenen lasta, mutta elämä meni toisin.”

Aira Samulinin polku on ollut poikkeuksellisen pitkä ja vaiheikas. Kun värikkäästi pukeutuva ja hersyvästi naurava punapää kävelee kadulla, moni haluaa tulla halaamaan. Useimmat sinuttelevat diskotanssin kuningatarta.

”Onneksi. Teititteleminen ei tunnu ollenkaan luontevalta. Teen sinunkaupat heti, jos joku sitä yrittää”, Aira sanoo ja nauraa.

Airaa ihaillaan, koska hän uskaltaa näkyä ja kuulua, poiketa valtavirrasta. Sama kävi ilmi viesteistä, joissa lukijat äänestivät Airaa Vuoden Eevaksi 2020.

”Tunsin itseni valtavan etuoikeutetuksi ja ilahduin, kun kuulin tunnustuksesta. On ihanaa, kun nuoret ja vanhat kertovat, että olen onnistunut inspiroimaan heitä. Minusta iän ei pitäisi liikaa rajoittaa ihmistä. Arvo Ylppökin sanoi satavuotiaana, että pitää mieluummin lähteä kuin jäädä.”

Lapsuus sodan varjossa

Aira elää niin kuin puhuu. Hän on pyörittänyt omaa yritystään 1940-luvulta saakka eikä suunnittele eläkkeelle jäämistä. Hän käy säännöllisesti puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja ottaa vastaan vierailijoita Hyrsylänmutkassa, talossaan, joka on Lohjan tunnetuin nähtävyys. Airan ohella toki.

”Nautin työstäni, sillä se tuo merkityksellisyyden tunteen. Toivon, että Hyrsylänmutka ilahduttaa ihmisiä vielä silloinkin, kun minua ei enää ole.”

Nyt ainakin näyttää hyvältä, sillä Airan pojantytär Kiti Samulin on ottanut miehensä Pete Kaskisen kanssa talossa ohjat käsiinsä.

Toisinaan Aira Samulin on miettinyt, minne elämä olisi kuljettanut, jos sota ei olisi lyönyt lapsuutta palasiksi.

Viisihenkinen perhe asui Karjalan Hyrsylänmutkassa, ennen kuin isä Viktor Suvio menehtyi vihollisen luotiin ja perhe muutti Helsinkiin.

Aira Samulin sanoo olevansa yhä tyytyväinen peilikuvaansa. ”Se helpottaa elämistä valtavasti.”

Aira menetti isänsä vain 14-vuotiaana.

”Jos sota ei olisi syttynyt, olisimme varmaankin muuttaneet perheen kanssa Viipuriin ja olisin aloittanut siellä oppikoulun. Ehkä olisin lähtenyt opiskelemaan vaikka lakia. Jouduin kuitenkin jättämään koulun ja menemään töihin, että saimme rahaa.”

Välillä painajaisunet herättävät yhä keskellä yötä. Vaikka lapsuuden kipeimmät kokemukset ovat hellittäneet otteensa, Aira ei halua kaivella menneisyyttä liikaa. Sydäntä on varjeltava.

”Mitä paremmin opimme selviytymään, sitä enemmän meillä on voimia jatkaa. Epäonnistumisilta, sairastumisilta ja menetyksiltä ei välty kukaan. Ne on otettava nöyrin mielin vastaan, mutta lannistua ei saa. Tässä vaiheessa elämää uskallan jo sanoa, että kaikesta voi selviytyä.”

Airalle iloa tuovat hyvät keskustelut ystävien kanssa, vaatekaapin vanhat kätköt ja tanssi. Silloin tällöin hän ottaa pienen pikarillisen hyvää konjakkia.

”Terveet elämäntavat ovat hyvä asia, mutta tärkeintä on hoitaa aivojaan. Pitkän iän salaisuus on, ettei täytä päätään vihalla, kostonhalulla tai katkeruudella. Kun ajattelee hyviä asioita ja toimii niiden mukaisesti, nukkuu paremmin. Siitähän lopulta on kyse, hyvästä unesta”, Aira Samulin sanoo ja hymyilee.

”Usko pois, minä tiedän. Olen jo niin vanha.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2020. Nettiversiota on muokattu.

Kommentoi +