Koska olin evakko ja sotaorpo, en voinut opiskella pitkään. Aloitin työt jo lapsena. Olen ollut yksinhuoltajaäiti ja yrittäjä kahdeksalla vuosikymmenellä. En pelkää työtä. Olen saanut tehdä ihmisille hyvää.

Työ tanssin parissa on myös hoitanut minua. Nykyisin teen sen verran kuin jaksan mutta jaksan aika paljon. Ajattelen, että elämä ei ole kenraaliharjoitus – jokaisella on täällä tehtävä. Jos on voimia tehdä hyvää, pitää tehdä. On sairaita ja vammaisia, jotka eivät ole saaneet voimia, he saavat matkustaa vapaasti. Meille muille työ on hyväksi. Se hoivaa ja kohentaa itsetuntoa.

Hyljin koko olemuksellani ärsyttäviä asioita: pahuutta, viekkautta ja kataluutta. En kauhistele vaan yritän kuunnella, mistä huono käytös johtuu. Ajattelen, että antaa hänen kasvaa, hän on vasta puoli­matkassa.

Kun ymmärtää ikäviä asioita eikä torju niitä, ne lakkaavat vaikuttamasta. Moni pyörii napansa ympärillä. Minulla ei ole napaa! Jos postit jäävät tulematta tai muu pikku­asia ärsyttää, auttaa, kun sanon perkele.

Teen töitä pojantyttäreni Kitin kanssa. Meissä yhdistyvät elämänkokemukseni ja hänen nopeutensa etsiä tietoa. Helposti ajatellaan, että vanha ei muka opi enää. Kuitenkin joka päivä oppii uutta. Jos en olisi elänyt näin kauan, olisi jäänyt paljon oppimatta. Silti moni keski-ikäinen kuvittelee, että tietää kaiken. Elämä on helvetin hauskaa! Parasta ovat ystävät, joiden kanssa ei tarvita sanoja.

Arjessa kiitos ja anteeksi ovat kivoja sanoja, mutta kiitos ei riitä mihinkään, jos vain jatkaa ottamista. Anteeksipyyntö ei myöskään auta, jos toinen on tehnyt pahaa eikä muuta käytöstään.

On hyvä oppia huomaamaan, kenet ­kannattaa painaa mieleen ja kenet unohtaa. Tärkeintä on se, ­mitä ihminen on – ei se, mitä hän sanoo. Viisas ei ole paha. Hyvyys on viisautta.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 8-9/2019