”Tunsin vuosia määrittelemätöntä surua ja tunnetta, ettei elämä ollut kohdillaan. Sinkkuna ajattelin surun johtuvan kumppanin puutteesta.

Vasta työuupumus ja sitä seurannut pysähtyminen saivat tunnistamaan surun lähteen. Kyse ei ollut siitä, etten ollut suhteessa vaan että halusin lapsen. Se oli minulle isompi tarve kuin kumppanin löytäminen. Olin surrut vuosia sosiaalista lapsettomuutta eli sitä, että lapsen saamisen esteenä on kumppanin puute. En vain ollut tiedostanut tätä.

Olin elänyt ison osan aikuisuudestani yksin. Elämäni ei ollut ollut vajaata tai surullista vaan yksi tapa elää. Silti lapsiasiassa olin asettanut riman korkealle ja ajatellut, että lapsi olisi hankittava jonkun kanssa. Olin itselleni armoton, vaikka arvostin kaikenlaisia perheitä eikä mieleeni olisi tullut sääliä muita itsellisiä vanhempia.

Itsetutkistelun aikana minulle selkeni, että minullakin oli oikeus monimuotoiseen perheeseen.

Kävin gynekologilla lokakuussa 2019 ja kerroin lapsitoiveistani. Gynekologi ohjasi minut yksityisklinikalle ja kehotti lopettamaan ehkäisyn. Olin säästänyt vuosia tietämättä, mihin käyttäisin rahat. Nyt löysin tarkoituksen.

Jo samana syksynä kävin lahjasoluneuvonnassa. Ennen käyntiä minua jännitti, mutta mitä enemmän keskustelin psykologin kanssa äitiydestä, resursseista ja toiveistani, sitä varmemmaksi tulin päätöksestäni.

Kätilön kanssa keskustelin, millaista lahjoittajaa toivon. Suomessa saa vaikuttaa silmien-, ihon- ja hiustenväriin sekä pituuteen. En osannut toivoa oikein mitään.

Kerroin vanhemmille ja läheisille ystävilleni heti aikeistani. Lähipiirissäni itselliseen äitiyteen on suhtauduttu myönteisesti. Vanhempani olivat aistineet jo pitkään, että halusin lapsen. He tavallaan tiesivät lapsitoiveestani ennen minua.

Tein positiivisen raskaustestin juuri ennen koronapandemian alkua. Olin aloittanut etätyöt ja ajattelin ensimmäistä kertaa, mitä tuli tehtyä. Eristäytyminen muista pelotti ja mietin, olisinko nyt täysin yksin vauvan kanssa. Itkin hormonihöyryissä sitäkin, pääseekö lapseni koskaan huvipuistoon tai teatteriin.

Raskaus eteni hyvin, mutta henkisesti odotus­aika eristyksessä oli raskas. Juttelin neuvolapsykologin kanssa siitä, saako minulla olla vauvahaaveiden rinnalla myös työelämään liittyviä toiveita. Tunsin niistä syyllisyyttä ja ajattelin, että suurimman unelman toteutumisen pitäisi riittää.

Neuvolapsykologi kysyi, halusinko olla vanhempi, joka elää vain lapsen kautta. En halunnut. Oli ihan ok, että odottavana äitinä minulla oli myös muita kiinnostuksen kohteita.

Raskausaikana kaikki tuntui epämääräiseltä. Kun Aatto-poika viimein syntyi joulukuussa 2020, se oli iso helpotus. Silloin tajusin, että minulla on nyt lapsi.

En kuitenkaan osannut aavistaa, kuinka intensiivisiä ensimmäiset viikot olisivat vauvan kanssa. Kävin läpi baby bluesin. Onneksi vanhempani olivat apuna ja pitivät seuraa vauvalle, jotta sain välillä hengähtää.

Baby blues meni nopeasti ohitse. Jälkikäteen mietittynä olin aluksi liian ankara itselleni ja epäilin turhaan valmiuksiani olla äiti.

Itsevarmuus vanhempana on kasvanut sitä mukaan, kun vauvakin on kasvanut. Oli liikuttava hetki, kun opin tulkitsemaan vauvan tarpeita ja aloimme ymmärtää toisiamme. Tavallaan vauvan kanssa on opittava elämään uudelleen ja mietittävä, miten selviää yksin arkisista tilanteista, kuten kauppareissuista.

Kaikki ensimmäiset kerrat jännittivät. Olen hyväksynyt sen, että vauvan kanssa säädetään aina enemmän.

En kuitenkaan missään vaiheessa ole kaivannut kumppania jakamaan arkea tai ratkomaan käytännön pulmia. Enemmänkin olen ajatellut, että haluan selvitä arjesta itsenäisesti. Ainut, mitä vauvavuonna olen kaivannut enemmän, on toisen aikuisen juttuseuraa.

Vanhemmuuteen olen saanut tukea Instagramin vertaistukiryhmästä. Omalla esimerkilläni haluan rohkaista naisia toteuttamaan lapsihaaveensa ja kertoa vanhemmuuden eri vaihtoehdoista. Mielestäni kaikenlaiset perheet ovat arvokkaita eikä itsellisessä vanhemmuudessa ole mitään surullista tai säälittävää.

En haaveile aktiivisesti parisuhteesta, mutta sen tiedostan, että yksinvanhemmuus on vienyt pois paineita parisuhteesta ja mahdollisesta lapsikysymyksestä.

Jos tapaisin kumppanin nyt, voisin tutustua häneen rauhassa ilman, että biologinen kello tikittäisi. Pystyisin olemaan suhteessa enemmän oma itseni, kun en surisi lapsettomuutta. Tämä on ollut vapauttava oivallus.

Elän nyt omannäköistä elämää. Lapsihaaveen toteuduttua minulla on eri tavalla motivaatiota toteuttaa äitiyden ulkopuolisia unelmia ja halua näyttää pojalleni, mihin pystyn. Lapsettomuuden suru ei enää varjosta elämääni.

Viikoittain pysähdyn tuijottamaan lastani ja ihmettelemään, että hän on viimein tässä. Kaukaisesta haaveesta on tullut totta. Tulevaisuudessa toivon saavani lisää lapsia.”

Juttu on julkaistu alun perin Trendissä 1/22.