Eevan henki

Eeva on naistenlehtien upea klassikko. Se herättää tunteita ja puhuu rohkeasti elämästä. Eeva antaa aineksia unelmiin ja tarjoaa rentouttavia lukuhetkiä huippujuttujen parissa.

Parasta Eevassa ovat ainutlaatuiset haastattelut. Ne koskettavat ja kohahduttavat, sillä Eeva jatkaa siitä, mihin muut lopettavat. Eeva saa ihmiset puhumaan itsestään, elämästään ja vaikeistakin ratkaisuistaan avoimesti, ihmiseltä ihmiselle. Tuloksena on vaikuttavia juttuja, joista välittyy aitous ja vahva läsnäolon tuntu – kuin olisit itse mukana jakamassa kokemuksia ja tunteita.

PÄÄKIRJOITUS

Onko heitä?

Ystävättärien kanssa lounaalla kehkeytyi keskustelu enkeleistä. Sellainen oli ilmestynyt kahdelle tuttavallemme. Toinen näkijöistä oli aikuinen nainen, jolle enkeli oli ilmestynyt kahdesti yöllä. Nainen oli aluksi kummastellut voimakasta valoa ja sitten havahtunut siihen, että edessä seisoi todellakin siivekäs olento. Eikä se siihen jäänyt. Enkeli ilmestyi pian uudestaan. Molemmilla kerroilla nainen oli vakuuttunut siitä, ettei hän ollut nähnyt unta.

Toinen kokija oli vakavasti sairas pikkutyttö, jolle enkelit ilmestyivät teho-osastolla ja kertoivat, ettei hänellä ole mitään hätää, eikä hänen tarvitse yhtään pelätä.

Keskustelua tehosti vielä juuri lukemani kirja, Angels in my hair, jonka on kirjoittanut tavallinen irlantilainen, 54-vuotias neljän lapsen äiti Lorna Byrne. Hänen bestsellerinsä ilmestyy syksyllä myös suomeksi. Lornalle enkelit ovat olleet läsnä jo pienestä tytöstä asti. Kirjassaan hän kuvailee yksityiskohtaisesti, mitä enkelit ovat hänelle puhuneet ja miltä he näyttävät. Kirja oli niin voimakas kokemus, että aloin ajatella arkeani hiukan uudesta näkökulmasta.

Lorna nimittäin kertoo, ettei suojelusenkeli väisty luotamme edes nukkuessamme ja ettei mikään asia ole hänelle liian pieni toimitettavaksi. Ja että enkelit ovat suorastaan työttömiä, koska me ihmiset emme kiireissämme huomaa pyytää heiltä apua, saati että uskoisimme heidän olemassaoloonsa. Täällä he kuitenkin pyörivät arjessamme odottamassa kutsua ryhtyä työhön. He yrittävät kovasti kuiskata korvaamme asioita, jotka helpottaisivat huomattavasti elämäämme, jos vain pysähtyisimme kuuntelemaan paremmin sisäistä ääntämme. Enkelit kun kuulemma välittävät meille viestejä ajatuksina, oivalluksina ja tunteina.

Eli totta vai tarua? Uskoako vai ei? Vastausta emme ystävätärten kesken saaneet sorvatuksi, mutta keskustelua aihe kuitenkin herätti. Hävettääkö meitä uskoa enkeleihin? Jos sellaisen tunnustaa, saako ”hurahtaneen” leiman otsaansa? Onko parempi pitää uskon asiansa omana tietonaan vai ottaa rohkeasti kantaa? Lornakaan ei kertonut kokemuksistaan ennen kuin aikuisena. Hän kesti senkin, ettei edes oma perhe ymmärtänyt hänen herkkyyttään vaan piti tyttöä hidasjärkisenä.

Ainakin minusta ajatus enkeleistä tuntuu lohdulliselta, etenkin silloin, kun on se tunne, että yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Entä jos emme olekaan niin yksin? Entä jos se siivekäs ei väisty viereltämme silloinkaan?

Riitta Nykänen
päätoimittaja