Juhani Suomi palasi lapsuuteensa

Kekkos-tutkijana tunnettu Juhani Suomi kirjoitti tyttärelleen oman lapsuutensa haavoista ja siitä, miksi hänestä oli tullut ”ei ihan helppo ihminen”. Aikuisiän masennuskausina lapsuus auttoi eteenpäin.
– Lapsuuden vaikeudet antoivat varmuutta. Jos olin selvinnyt niistä, selviäisin muustakin, Juhani Suomi sanoo.

Historiantutkija ja ulkoasiainministeriön pitkäaikainen virkamies Juhani Suomi on tienhaarassa. Ministeriössä hän siivoilee työpöytäänsä ja tyhjentelee arkistojaan, helmikuussa hän on jo eläkkeellä.

Vuosikymmenten Kekkos-tutkimusten jälkeen hän on tehnyt syväsukelluksen omaan itseensä ja lapsuutensa kipeisiin kokemuksiin, joista pisimmät jäljet poikaan jätti äidin itsemurhayritys. Samalla hän on pehmittänyt sitä kovaa kirsikankiveä, joka on päässyt kasvamaan sisälle.
– Halusin kertoa jo aikuiselle tyttärelleni Johannalle, mitkä tapahtumat minua ovat muovanneet ja mitkä tehneet minusta sellaisen kuin olen, Juhani Suomi sanoo.

Suhde tyttäreen on hyvä ja läheinen. Muuten isä olisi tuskin pystynyt samalla tavoin avaamaan omaa menneisyyttään.
– Kipeät elämänvaiheet pitäisi surra ja käsitellä, mutta kun siihen ei ole ollut vuosikymmenten varrella aikaa, olen painanut ne syvemmälle ja syvemmälle. Käsittelemättömien asioiden tila alkoi jo täyttyä. Jollen olisi purkanut niitä nyt, en olisi tehnyt sitä koskaan.

Juhani Suomen henkilökohtaisista kirjoituksista kuultuaan kustantaja halusi julkaista ne kirjana. Kahdeksan Kekkos-kirjan ja muiden poliittisten teosten jälkeen tutkija avaa siinä ensimmäistä kertaa omaa sisintään.

Kainuun murteesta nimensä napannut Vorraaja ilmestyy lähipäivinä, ja siinä lomittuvat yksityiselämän tuntemukset ja ministeriön ja politiikan tapahtumat toisiinsa. Sodan aikana syntynyt sukupolvi saattaa löytää sivuilta laajemminkin omia tuntojaan.

Kun helsinkiläiseen Suomen perheeseen syntyi poika helmikuussa 1943, kaupunkia pommitettiin rajusti. Kotimaan ilmatorjunta vastasi pommituksiin ampumalla kaupungin ylle torjuntatulta.

Pieni lapsi tuskin muistaa sodan ääniä ujelluksineen, mutta alitajunnan ja äidin hädän kautta ne saattoivat häneen välittyä. Kun äiti pakeni Kaisaniemessä mäkistä Vuorikatua pitkin läheiseen pommisuojaan, kadulla helisivät särkyneistä ikkunoista lentäneet pirstaleet.

– Äiti tunnusti myöhemmin halunneensa minut, jotta olisi jäänyt jäljelle edes jotain, sillä hän pelkäsi isän kaatumista. Sodasta jäi äidin sisään kipeä pallo, menettämisen kammo. Isä vammautui sodassa eikä halunnut puhua siitä ajasta myöhemmin.

Kun Juhani Suomi katsoi 50-luvulla amerikkalaiselokuvia voimakkaine tehosteineen, putoavien pommien äänet toivat mieleen jotain tuttua. Alitajunnasta nousivat ehkä omat kokemukset.

Sota jätti ihmisiin jälkensä, jotka näkyivät vielä pitkään tulevinakin vuosikymmeninä.

– Oppikoulussa kohtasimme sodan uudelleen, kun opettajina oli sodan raunioittamia ihmisiä. Opettajina oli entisiä upseereja, jotka olivat joutuneet lähtemään armeijasta säästöjen ja supisten vuoksi, ja äärioikeistoon kuuluneita miehiä, jotka purkivat meihin nuoriin katkeruuttaan omaa elämäänsä ja uutta yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.

Koulun aloitus ei ollut muutenkaan helppoa, sillä se viritti pieneen Juhaniin ulkopuolisuuden tunteen, joka vaivasi ajoittain myöhemmissäkin elämänvaiheissa. Opettajat arvioivat pojan kypsäksi siirtymään suoraan toiselle luokalle. Jälkeenpäin ajatellen se ei ollut viisasta.

– Jouduin suoraan vieraaseen ympäristöön. Toiset olivat vuoden aikana ehtineet hitsautua jo yhteen. Olin nuorin, ja ulkopuolinen. Voitin ajallisesti vuoden, mutta ratkaisu kääntyi muuten tappiokseni. Olin uudessa ympäristössä epävarma ja estoinen, ja ne piirteet ruokkivat itseään lumipallon lailla, Juhani Suomi sanoo.

Murrosikäisenä hän luontoherätyksen saatuaan kulki kiikarit kaulassa yksin pitkin Helsingin rantoja lintuja tähyillen.

– Minusta tuli sosiaalisesti pökkelö, hän kuvailee.

Pelastuksen toi vasta yliopistomaailma osakuntineen. Se opetti luontevaa käytöstä.

Lapsesta tuli ”miinanpolkija”

Professori Juhani Suomi on tutkinut Urho Kekkosta ja hänen aikakauttaan niin, että ulkopuolisen silmin luulisi jo uuvuttavan. Ja terveys onkin ollut ajoittain koetuksella.

Kekkos-elämäkerta sisältää kahdeksan kirjaa ja yhteensä 5 500 sivua, ja lisää on yhä tulossa. Kun Kekkosen syntymästä tulee ensi syksynä kuluneeksi 110 vuotta, ilmestyy täysin uudelleen kirjoitettu teos Kekkosesta ja hänen ajastaan. Siinäkin noin 700 sivua.

Aikamoinen urakka mieheltä, joka itse on lähtöisin täysin erilaisista oloista kuin kirjojensa kainuulaistaustainen kohde. Kaupungin kivikortteleissa henkistä ilmapiiriä hallitsivat sosiaalidemokraatit ja ruotsinkieliset oikeistolaiset.

– Olen kulkenut pitkän tien antikekkoslaisuudesta neuvostoliittolaisten neuvottelupöytien ääreen. Muistan 13-vuotiaana kirota pärräyttäneeni, kun 1956 presidentiksi valittiin Kekkonen eikä K. A. Fagerholmia. Taustani ansiosta ymmärsin myöhemmin Kekkos-vihaajien motiivit.

Juhani Suomi vietti lapsuutensa niin keskellä Helsinkiä kuin vain voi. Eduskunnan nykyisen lisärakennuksen kohdalla oli kulmakunnan lasten leikkipaikka hiekkalaatikkoineen, ja kotikortteli sijoittui linja-autoaseman tuntumaan.

Silti helsinkiläispoika tuntee itsensä vielä eläkeiän kynnykselläkin juurettomaksi. Tunneside kaupunkiin puuttuu.

– Synnyin talossa, jota ei enää ole, ja kadulla, jonka luonne on muuttunut. En ole koskaan tuntenut itseäni helsinkiläiseksi. Ehkä se on omaa omituisuuttani.

– Olen läpeensä kaupunkilainen, mutta rakastanut aina maaseutua. Toivoin, että olisin syntynyt maalla useamman sukupolven asuttamassa kotitalossa. Minulla on onnen ihannekuvia, aivan kuin Aleksis Kivellä aikanaan.

Juhani Suomi arvelee juurettomuuden tunteensa olevan kääntöpuoli turvattomuudelle.

– Olen ollut aina väliinputoaja. Tein tiedettä, mutta en lähtenyt puhtaasti yliopistouralle. Olin töissä ulkoministeriössä, mutten tavanomaisena diplomaattina, koska kieltäydyin ulkomaankomennuksista nähtyäni, miten lukuisat muutot vaikuttivat diplomaattiperheiden lapsiin.

Turvattomuuden tunne taas saattoi syntyä varhaislapsuudesta. Pikku-Juhani oli tuskin edes neljää vuotta, kun hän havahtui kesken unien vanhempien riitelyyn. Äiti olisi halunnut ottaa unisen lapsen mukaansa, mutta isä toppuutteli, että eihän poika lähtisi mihinkään omasta sängystään keskellä yötä. Lapsi teki valintansa. Hän jäi lämpimään vuoteeseensa, ja äiti lähti ulos.

Vasta myöhemmin poika kuuli äidin yrittäneen sinä yönä itsemurhaa. Äiti oli kulkenut halki öisen Helsingin Hietaniemeen merenrannalle, mutta laiturilla partioinut poliisi oli estänyt hukuttautumisaikeet. Kotiin palatessaan äiti oli itkenyt katkerasti.

Syy äidin epätoivoisuuteen oli ilmeisesti isän suhteet vieraisiin naisiin, joko todelliset tai kuvitellut.

– Muistan vieläkin vuorosanoja, joita lausuttiin sinä yönä, Juhani Suomi sanoo.

Dramaattisen yön tapahtumat ovat seuranneet mielessä läpi aikuisvuosien.

– Tapahtuma vaikutti voimakkaasti äitisuhteeseeni. Hylkäsin äidin silloin, kun hän olisi tarvinnut eniten tukea. Valitsin isän, vaikka olisin voinut estää äidin tuhoisat aikeet, jos olisin lähtenyt hänen mukaansa. Hyvitin valintaani äidille koko myöhemmän elämän ajan.

Vanhempiensa riidoissa lapsesta tuli sovittelija, ”miinanpolkija”.

– Tunsin olevani vastuussa siitä, ettei mitään tapahtuisi. Se oli ennaltaehkäisevää diplomatiaa, eikä edes oma uniikkikokemukseni. Monissa riitaisissa, yksilapsisissa perheissä lapsesta tulee helposti se, joka yrittää jo ennakkoon estää vanhempiensa yhteenottoja.

Juhani Suomi sanoo ymmärtävänsä, miten läheisen itsemurha voi riipaista niitä, jotka jäävät.

– En ole tohtinut perin pohjin kaivaa itsestäni ulos näitä kokemuksia ennen kuin vasta nyt.

Loppuaikoina äitiä hoidettiin sairaalassa. Poika oli vierellä viimeisinäkin hetkinä.

– Hän kuoli käsivarsilleni.

Äidiltään Juhani Suomi sanoo oppineensa heikompien puolustamisen ja ”pistin tanassa vääryyttä vastaan” -hengen. Ja rakkauden eläimiin. Se on välittynyt myös seuraavalle sukupolvelle, tyttärelle.

Elämäkerta oli viedä terveyden

Juhani Suomi tapasi Urho Kekkosen kahden kesken ainoastaan kerran, syksyllä 1980. Sekin tapaaminen kesti vain puolisen tuntia.

– Tulin surullisena Tamminiemestä ulos. Kekkonen oli jo fyysisesti vanha ja sairas, eikä enää voimahahmo, päällikkö. Kädet olivat tutisevat ja nivelrikon takia ryhmyiset. Ajatukset olivat briljantit, mutta näkö heikko. Hän oli vähällä kompastua tuoliin.

Nuorena ulkoasiainministeriön virkamiehenä Juhani Suomi näki neuvostoliittolaisten neuvottelupöydässä Kekkosen toisin silmin. Tutkijan kiinnostus heräsi. Kuka oikein oli tämä mies, jonka sanottiin puristavan nuoret naiset syliinsä, naurattavan vanhat ihmiset hurmoksiin ja joka oli letkeä kuin hyppynaru, mutta samaan aikaan kunniakomppaniaa tarkastaessaan ryhdikäs valtiomies.

– Neuvottelupöydässä oli yksi ainoa tähti, ja se oli Kekkonen.

Kun presidentin poika Matti Kekkonen takasi Juhani Suomelle pääsyn Kekkosen omiin arkistoihin, aukesi pitkä tie eteenpäin. Elämäkerran ensimmäinen osa ilmestyi 1986 kaksi päivää ennen vanhan presidentin kuolemaa. Menestys oli taattu. Syksyn myydyin kirja oli siinä.

– En pyrkinyt tekemään tiedejulkaisua, vaan lukemista suurelle kansalle. Ei Urho Kekkosesta syntynyt minulle toteemia. Näin hänen virheensä, ja ne virheet löytyvät kirjoistanikin, jos ne halutaan sieltä lukea.

Historioitsijan mukaan Kekkosten perheessä Urhoa voimakkaampi hahmo oli Sylvi.

– Hän oli ulkonäöltään kuin arka lintu, mutta kun hän ryhtyi puhumaan, kalskahti sisältä teräs, Juhani Suomi sanoo.

Alun menestyksen jälkeen elämäkerturista oli luontevaa jatkaa aikajanalla eteenpäin. Päivät kuluivat töissä, illat, viikonloput ja lomat Kekkosta miettien.

– Aloin polttaa kynttilääni molemmista päistä.

Juhani Suomi sanoo katuneensa monet kerrat Kekkos-projektiaan. Työ oli uuvuttavan pitkä, ja se oli viedä terveyden ja näön silmistä. Molemmissa silmissä on nyt keinoiirikset. Tutkimustyön takia hänet siirrettiin välillä syrjään omista tehtävistään ministeriössä.

– Jouduin poliittisten suhdanteiden heittelemäksi, hän sanoo.

Seurasi masennus, joka oireili fyysisinä vaivoina ja fobioinakin. Toisilta se vie yöunet, kaikilta elämänhalun ja kyvyn iloita.

– Loppuun palamisia on ollut pari kolme, mutta pahin pohjakosketukseni ajoittui siihen, kun minulta vietiin Kekkos-tutkimuksen takia ministeriössä työ, jota halusin tehdä. Tuntui, ettei silloin ollut ketään, jolta olisin saanut tukea. Se vei minut hyvin syvälle.

Vaimon ja tyttären hän halusi pitää erossa ongelmistaan.

– En halunnut levitellä heille murheitani, koska en halunnut, että niistä tulisi koko perheen ongelmia. Muutuin hiljaisemmaksi, ja sen he huomasivat.

Juhani Suomi ei halunnut myöskään turvautua terapiaan ja lääkkeisiin, koska pelkäsi niiden turruttavan kykynsä kirjoittaa.

– Siinä hetkessä lapsuuden kokemukset antoivat varmuutta. Jos olin niistä selvinnyt, selviäisin tästäkin. Ajan myötä haavat paranivat.

Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Juhani Suomelle annettiin takaisin tehtävät ministeriössä ja hän sai professorin arvonimen.

Merkki katoavaisuudesta

Kainuun murteen sana vorraaja tarkoittaa ihmistä, joka murehtimalla murehtii asioita, pureskelee ja mietiskelee ja vähän yrittää siinä sivussa parantaa maailmaakin. Juhani Suomi mieltää kuvauksen sopivan häneen itseensä.

Uusimmalla kirjallaan Helsingin Marjaniemessä asusteleva vorraaja taisi samalla kirjoittaa omaa ja sodanaikaisen ikäluokkansa terapiaa.

– Kirjoitin kirsikankiven itsestäni ulos, hän muotoilee.

Marraskuussa Juhani Suomi sai työpaikallaan huimauskohtauksen ja näki kaksoiskuvia. Sairaalassa epäiltiin aivoverenvuotoa tai aivoinfarktia. Pitkien tutkimusten jälkeen ei löydetty merkkejä kummastakaan, vaan diagnoosiksi tuli aivoverenkierron hetkittäinen häiriö.

– Se pelästytti. Kun syytä ei tiedetä, kohtaus voi toistua. Se antoi merkin kaiken katoavaisuudesta.

Oman elämänsä kiintopisteinä hän pitää ehdottomasti 70-luvulla solmimaansa avioliittoa ja tyttären syntymää.

– Pelkäsin Kekkosen elämäkertaa kirjoittaessani laiminlyöväni perhettäni, mutta nyt minulla on tyven mieli. Johanna on hakeutunut samantyyppiselle uralle.

Tytär on väitellyt ja tullut dosentiksi analyyttisestä kemiasta ja opettaa Aalto-yliopiston teknillisessä korkeakoulussa.

– Tiedän, että on kaksi ihmistä, jotka minua tukevat, ja sen lisäksi joitakin hyviä ystäviä. Se riittää. Suhteet ovat sitten sitäkin syvempiä.

Tytär sai lukea ensimmäisenä isänsä kirjoitukset.

– Hän oli innostunut, vaikka välillä hänellä pusersikin kyyneltä silmään, kun hän luki tapahtumista, jotka olivat minua muovanneet. Omalle lapselle ei kannata valehdella, hän näkee läpi. Ei tosin itselleenkään.

Teksti Pirjo Houni Kuvat Joonas Brandt