Vuosi Utössä, osa 14

Sanotaan suoraan: ei ollut helppoa. Muuttaminen on raskasta ja haikeaa. Merellä seilaavien rahtilaivojen tilalla ovat tiellä huristavat rekat, naakat pesivät pihapuussa pöllöjen sijaan, ja ulkonakin on niin harmaata! Maa tympii, haluamme takaisin merelle! Joku saaren asukkaista sanoi, että kun on kaksi vuotta Utössä asunut, ei enää sopeudu kaupunkiin. Alkupäivinä mantereella tuntui vahvasti siltä, että jo yksi vuosi riitti vallan hyvin samaan lopputulokseen. Eksyimme puolivahingossa automarkettiin ensimmäisenä muuton jälkeisenä arkipäivänä ja kokemus oli pysäyttävä: molemmista tuntui kuin olisimme olleet oudossa näytelmässä esittämässä väärää roolia. Mihin niin isoja kauppoja tarvitaan? Mihin kaikki se tavara laitetaan? Miten ihmiset on saatu huijattua siihen käsitykseen, että tämä kaikki on normaalia?

Onneksi on lähikauppa. Matkalla sinne joutilas koti-isä (niin, isäntä jäi kotiin Aleksanterin kanssa kun rouva aloitti työt) voi tavata päivänsä piristykseksi monenmoisia hahmoja. Kuten vaikkapa itseään ilopilleriksi tituleeraavan vanhan herrasmiehen, jonka päiväohjelmaan kuuluu pankkivisiitti ja vierailu lähibaarissa ”pienillä”, kuten herra itse asian ilmaisi. Tai naapuritalon isännän, joka on asunut seudulla koko ikänsä ja muistelee kaiholla vanhojen rakennusten vetovoimaa. Meidän asunnossamme tiedetään säilytetyn talvisodan aikana venäläisiä sotavankeja. Aivan nurkan takana on ollut valtion siunaama viinatehdas. Naapurin navetassa pidetään kesällä rockfestivaalit. Kenties sittenkin kelpaa olla.

Vaan kyllä ikävä saareen on kova! Ajan kuluessa se lievenee, mutta ei poistu. Merkkasimme jo kalenteriin kesäkuisen viikon, jolloin matkaamme takaisin kotiin. Eikä juhannusta kannata viettää missään muualla kuin Utössä, se on selvää! Hauska on kuitenkin tarkkailla mitä jälkiä saarivuosi on jättänyt. Kun on kokenut elämän laadullisen syvyyden materiaalisen leveyden sijaan, on kaikenlainen tavaran ostaminen menettänyt merkityksensä. Samalla myös ylipitkien työpäivien aiheuttama väsymys näyttäytyy turhana ja jotenkin alkeellisena tapana olla olemassa. Palkintona saatu raha tuntuu toisarvoiselta niihin menetettyihin tunteihin verrattuna, joina olisimme voineet koko sakki ihailla keittiön lattialla kiitävää puujunaa. ”On ajateltava uudelleen, kuinka paljon meidän kannattaa tehdä töitä”, sanoo Worldwatch-instituutin tutkija Erik Assadourian. Me sanomme aamen, ja yritämme selviytyä eteenpäin.

Nyt kun olemisemme rima on noussut merenpinnan yläpuolelle, ja elämä tuntuu vaativan kuorrutuksekseen pysähtyneisyyden eksotiikaa, olemme miettineet oman maailmamme tilaa. Miten mikään voi enää tuntua miltään ilman kasvoille puhaltavaa talven myrskytuulta, keväistä ahavaa tai peilityyntä merenpintaa, jonka kesäinen leivänheitto rikkoo kahdeksaan laajenevaan lammikkoon? Olemmeko muuttuneet merellämme yhteiskuntakelpoisista kansalaisista zeniläisen sensaation hakijoiksi, hiljaisuudesta riippuvaisiksi tyhjyyden toimittajiksi? Emme ole löytäneet selkeitä vastauksia. Tämä on kuitenkin selvä: paluuta vanhaan ei ole. Haluamme vastaisuudessakin löytää palkintomme tämän hetken ikuisuudesta. Vapaa-aika, viikonloppu tai eläke on menettänyt motivaatiovoimansa. Kaikki on tässä. Siinä kaikki. Mitään kuorrutusta ei tarvita, koska todellisuus ei sitä kaipaa. Silloin kun siihen havahtuu, oivaltaa miten elämä sellaisenaan riittää – eikä silloin paikalla tai ajalla ole väliä. Toiset tajuavat sen helpommin. Meidän oli mentävä merta edemmäs kalaan. Hyvä niin.