Nuoret kaupunkilaiset Tiina Puska ja Juha-Pekka Jakonen päättivät muuttaa vuodeksi ulkosaaristoon. Miksi? Siksi, että he halusivat ja voivat tehdä sen. Saaressa on aikaa tärkeimmälle: meren tuijottelulle, päiväkirjan kirjoittamiselle, ulkoilemiselle ja itseen tutustumiselle.
Lumi narskuu, kun kävelemme kohti kivikkoista Kesnäsin niemeä. Tiina Puska osoittaa ulapalle: seuraava rannikko etelään päin on Puola.
Muita ihmisiä ei näy. On tyyntä, ja merikin pysyy ihan hiljaa. Saattaa olla talven viimeinen pakkaspäivä Utön saaressa.
Usein väitetään, että haaveilu ja asioiden odottaminen on tärkeämpää kuin haaveiden toteuttaminen. Pötypuhetta, ajattelivat Tiina Puska ja Juha-Pekka Jakonen. He halusivat muuttaa ulkosaaristoon, ja nyt he asuvat siellä.
Punaisen tuvan keittiöstä hohkaa valo ja lämpö. Tiina sekoittaa kulhossa kaljamallasta, jauhoja, piimää ja siirappia. Puolentoista tunnin kohottamisen ja kahden tunnin paistamisen jälkeen saadaan lämpimäisiä.
Juuri vuoden täyttäneen Aleksanterin posket hehkuvat ja ilme on kärsivä. Poikaan iski eilen kova kuume. Saarelaisten terveyskeskus on mantereella Korppoossa, mutta nyt ei onneksi tarvitse lähteä kuuden tunnin lautta- ja bussimatkalle.
Aleksanteri saa syliinsä valkoisen froteepupun, ja pieni hymy pyrkii sentään huulille. Poika osaa jo jokeltaa jotakin, joka kuulostaa aivan sanalta ”pupu”.
– Ympäristö Utössä on lapselle ehdottoman ihana ja rauhallinen, Tiina sanoo ja piilottaa leivät pyyhkeen alle kohoamaan.
Kun nuori perhe ilmoitti muuttoaikeistaan, isovanhemmat huolestuivat paitsi monen tunnin etäisyydestä myös siitä, että vauvan nopeat kehitysvaiheet menevät heiltä sivu suun. Tulevan vuoden aikana Aleksanteri oppii kävelemään ja lausuu ensimmäiset sanansa.
– Ehkä ensimmäinen sana on lokki, laiva tai majakka, Tiina-äiti arvailee.
Isovanhemmat olivat muutossa mukana, ihastuivat saareen ja lupasivat tulla pian uudestaan.
”Seuraava osoitteeni on Utö”
Illan pimeydessä majakan pyörivä valo leikkaa saarta kuin miekka. Jostakin kuuluu matalaa huhuilua. Lokki se ei ainakaan ole. Ehkä sarvipöllö?
Sisällä olohuoneessa raksuttaa sininen vekkari. Juha- Pekka lampsii makuuhuoneesta Reinot jalassa. Aleksanteri on juuri nukahtanut.
Tiina, 26, ja Juha-Pekka, 28, ovat pitäneet yhtä viisi vuotta. Kumpikaan ei ollut harrastanut veneilyä edes lapsuudenperheessään. Meri oli outo mutta kiehtova elementti.
Lehtijutut majakoiden kunnostamisesta ja urakkaan tarvittavasta apuvoimasta herättivät. Toissa kesänä pariskunta liittyi Suomen Majakkaseuraan ja vietti viikon majakanvartijoina Märketissä.
– Siellä oli älytöntä! Autio luoto ja meri. Se oli upeaa. Rakastamme myrskyjä, majakoita ja harmaantuneita ihmisiä. Sellaisia, joista näkee, että he ovat eläneet, eikä se elämä aina ole ollut helppoa.
Samana kesänä Tiina ja Juha-Pekka kävivät Utössä. Se oli menoa.
– Tuli heti vahva tunne: tänne haluamme muuttaa. Kotona kirjoitin päiväkirjaani, että seuraava osoitteeni on Utö, Tiina hymyilee.
Ympärivuotisesti asuttuja majakkasaaria ei ole monta. Ulkosaariston kaukaisimmalla saarella Utössä asuu vakituisesti noin 50 ihmistä.
Tuoreita saaristolaisia naurattaa. Kumpikin uskoi, että muutto oli juuri hänen ideansa.
– Sanoimme toinen toisellemme, että kiva kun lähdet minun kanssani saareen.
Vähintään vuodeksi
Pieni perhe muutti punaiseen tupaansa maaliskuun alussa ja aikoo asua siellä ainakin vuoden. Turusta tuotiin sängyt, kaksi nojatuolia, kirjoituspöytä, kolme banaanilaatikollista kirjoja, stereot sekä pino vinyyli- ja cd-levyjä. Tuleva vuosi mahdollistaa rauhoittumisen ja omaan itseen tutustumisen.
– Aion lukea kaikki ne hyvät kirjat, jotka tulivat vastaan opiskeluvuosina mutta joita en ehtinyt lukea, kun aika meni tentteihin päntätessä, Juppe haaveilee.
Reijo Mäen Vareksen vaeltava viisaus on kirjahyllyssä tasapainottamassa Sarasvuon ja elämänviisausopusten vyöryä.
Saarella ei voi tuosta vain lähteä kaupungin rientoihin tai kirjastoon lueskelemaan. Pikkuruinen kirjasto Utössä on, mutta se on auki torstaisin kaksi tuntia.
– Tämä paikka tuo esiin olennaiset asiat. Kaupungissa ne jäävät sijaistoiminnan varjoon, koska siellä on liikaa ärsykkeitä, Juppe miettii.
– Täällä itseä ei voi huijata. Nyt ei voi jättää tekemättä niitä tärkeitä juttuja, joille ei muka ole ollut aikaa. Hiljaa paikallaan istuminen, päiväkirjan kirjoittaminen, ulkoileminen, kuntoileminen.
– Ennen säntäsin heti kaupungille, jos tuli toimeton hetki. Nyt levottomuus saa jäädä. Tärkeintä, mitä täällä voi tehdä, on merelle tuijottelu. Leipominenkin on yksi hieno asia, jota voi tehdä, kun ei tarvitse juoksennella ympäriinsä. Siihen on kiva keskittyä, Tiina sanoo.
Tiina haaveilee lukemisesta ja lastenvaatteiden ompelusta. Ehkä hän voisi jopa perustaa nettiputiikin ja myydä vauvannuttuja muillekin.
Kun turhat ärsykkeet karsitaan, olennaiset asiat pyrkivät pintaan. Siinä on usein myös jotain pelottavaa. Pitää oikeasti kohdata itsensä.
– Mietityttää, mitä sieltä nousee esiin. Entä jos en uskallakaan toteuttaa sitä? Juha-Pekka pohtii.
– Ei pidä kuvitella, että rauhallinen ympäristö automaattisesti puhdistaa mielen. Pitää rohkeasti kohdata ajatukset, jotka alkavat pyöriä päässä, Tiina lisää.
Kotiseutuyhdistys omistaa ja vuokraa armeijalta tyhjiksi jääneitä taloja. Saarelle toivotaan pysyviä asukkaita, joten määräaikaisen vuokrasopimuksen voi tehdä vain vuodeksi. Jos sen jälkeenkin haluaa jäädä, pitää siirtyä pysyvästi kirjoille Utöhön.
Saarella ei ole työpaikkoja, joten vuokralaisiksi hakevilta kysytään, miten he aikovat elättää itsensä. Samaa utelivat tuttavat Jupelta ja Tiinalta.
Juha-Pekka hankkii satunnaisia kirjoitus- ja käännöstöitä. Erityisopettaja Tiina tekee etätyötä tarkastamalla Jyväskylän avoimen yliopiston kurssilaisten tehtäviä. Työ hoituu sähköpostitse.
Onneksi säästöjä on kertynyt ja kotihoidontuki kattaa vuokran lähes kokonaan. Utössä elämiseen ei kulu paljon rahaa.
– Loppuelämän ihanne olisi paiskia välillä pari vuotta töitä ja kerryttää säästöjä. Sitten voi välillä tehdä, mitä haluaa, Tiina haaveilee.
Ripaus hulluutta tarvitaan
Musta-keltahaalarinen bongarikaksikko lampsii esiin majakan takaa. Kaikki muuttolinnut tulevat ulkosaariston kautta, ja tänään on nähty jo haahka sekä kiuru. Lintujen bongaus houkuttaa luonto- ja eräoppaaksi opiskellutta Tiinaa.
Kesällä kasvissyöjät aikovat lisätä lautaselleen kalaa. Yhtä tuoreena sitä ei kaupungissa saa. Naapurin Markku on jo luvannut opettaa Juppea kalastamaan.
– Ihmisiin tutustuminen on ihanan helppoa. Riittää, että asumme täällä – sen turvin voi mennä kutsumaan teelle. Kaikki tietävät, että olemme muuttaneet.
Tiina ja Juppe eivät täysin mitätöi pienen yhteisön haittapuolia mutta uskovat, että sama ajatusmaailma korvaa ne.
– Ihmisillä, jotka hakeutuvat tällaiseen ympäristöön, on lähtökohtaisesti jotakin yhteistä. Täällä ollaan keskellä merta. Pientä hulluutta vaaditaan, Tiina juttelee.
– En asuisi tällä hetkellä missään muualla maailmassa. Sitä en voi parantaa, mutta muita elämäni alueita sen sijaan voin – ja siihen tämä vuosi tarjoaa upean mahdollisuuden, Juha-Pekka sanoo.
teksti Anu Kylvén – kuvat Milka Alanen
