Taru Valjakka ja suvun lahjakkaat naiset

Musiikkia ei tässä suvussa arvosteta ainoastaan työnä ja harrastuksena. Se on paljon enemmän: se on elämäntapa.

Oopperalaulaja Taru Valjakalla on kokemuksia musiikin ihmeellisestä voimasta ja terapeuttisesta vaikutuksesta myös oopperalavojen ulkopuolelta. Hänen miehensä sairastui Alzheimerin tautiin, ja Taru hoiti tätä kotona kolme viimeistä vuotta. Vaimo seurasi vierestä, kuinka puolison aivot hitaasti rappeutuivat, ja hän yritti keksiä, mikä miestä virkistäisi.

”Lopulta mieheni ei pystynyt enää puhumaan. Mutta silloinkin hän pystyi laulamaan minun kanssani.”

”Italiankieliset laulutkin sujuivat täydellisesti. Kun mieheni huomasi sen, niin mikä riemu niistä silmistä, niistä kivettyneistä kasvoista loistikaan! Mikä ilo!”, Taru muistelee.

Vieressä kuuntelevat tytär Päivi Valjakka-Salminen ja tyttärentytär Maria Salminen. He nyökyttelevät ja todistavat, kuinka hämmentävää ja ihmeellistä oli nähdä musiikin vaikutus Alzheimer-potilaaseen.

Laulu alkoi matkimalla lintuja

Kolmen sukupolven naiset ovat kokoontuneet Helsingin Töölöön Tarun kodikkaaseen asuntoon, joka on täynnä taidetta ja muistoja eri puolilta maailmaa. Tässä istuvat kolme eri-ikäistä ja erilaista naista, mutta yhden yhteisen rakkauden he jakavat: intohimoisen suhteen musiikkiin. Tässä porukassa on vaikeaa, ellei täysin mahdotonta, kuvitella elämää ilman musiikkia.

Taru Valjakka on tehnyt komean uran sopraanona. Hän aloitti 60-luvulla ja on laulanut suuria rooleja maailman arvostetuimmissa oopperataloissa ja konserttisaleissa.

Taru aloitti lapsena laulamisen matkimalla lintuja, pieni tyttö liverteli niin korkealta kuin pääsi. Neljävuotiaana Taru oli ihaillen katsonut isosetäänsä, joka soitti viulua. Sellainen piti heti saada joululahjaksi.

”Minä olen ollut Sibelius-Akatemian kasvatti viisivuotiaasta saakka. Olin ensin alkeiskoulussa ja jatkoin korkeakoulussa. Pikkuhiljaa viulu vaihtui lauluksi. Se on
ollut kovaa työtä, mutta mieluisaa”, Taru kertoo.

Taru Valjakan tytär Päivi Valjakka-Salminen varttui musiikin keskellä, se oli luonnollinen osa arkea. Lapsi imi musiikin itseensä.

”Se oli kuin olisi ollut jatkuvassa musiikkikylvyssä”, Päivi sanoo.
”Kun Päivi laitettiin illalla nukkumaan, hän saattoi lauleskella omia laulujaan tunninkin. Hän kertoi itselleen satuja laulamalla. Me kuuntelimme mieheni kanssa oven takana, kun tyttö pienellä äänellä piipitti omia juttujaan. Se oli hauskaa”, Taru kertoo.­

Ikävä äitiä

Äidin menestyksessä oli myös toinen puoli, jonka kanssa tytär Päivi joutui elämään. Kuusivuotias kun olisi mieluiten pitänyt äidin kotona.
”Kun eräänä iltana olin lähdössä töihin oopperaan, Päivi ei olisi millään tahtonut päästää minua. Hän huusi, että minä otan kirveen ja rikon sen oopperatalon. Kun painoin oven kiinni perässäni, näkkileipä lensi vielä oveen”, Taru kertoo.

Äidin ammatti ei ollut lapsen mielestä sen ihmeellisempi kuin muidenkaan äitien ammatit. Se oli lapsen arkea. Arkea oli myös se, että äiti reissasi ympäri maailmaa ja oli pitkiäkin aikoja pois kotoa.
”Olihan se haikeaa, mutta siitä seurasi, että suhde isään muodostui ehkä poikkeuksellisen läheiseksi. Meillä oli myös muita tukihenkilöitä, kuten kotiapulainen, josta tuli minulle melkein kuin sisko. Isovanhempien kanssa olen ollut paljon. Suku on ollut tiivis”, Päivi kertoo.

Millaista oli olla maailman oopperalavoilla, kun kotiin jäivät mies ja pienet lapset, Päivi ja hänen veljensä Mikko?

”Minä en ole ikävöivä ihminen, en kanna edes valokuvia mukanani. Työni vaati täydellisen sitoutumisen, koska esitin isoja ja raskaita päärooleja. En ole kärsinyt ikävästä, en ole haikaillut. Tietysti oli sellainen sydämen pohjavire, että kuinka kotona nyt voidaan, mutta kun ajatus alkoi vaivata, soitin kotiin”, Taru kertoo.

Lapsuus punaisen samettiverhon takana

Aina kun Taru oli kotona, musiikki täytti talon. Se oli sekä työ että harrastus. Vanhemmat järjestivät ystävilleen juhlia, ja lapset hyppivät mukana, kun tanssittiin dixielandia. Myös Tarun aviomies kuunteli musiikkia monipuolisesti.

”Päivi on kasvanut sellaisessa kodissa, jossa mieheni soitatti Beethovenin yhdeksättä tai Sibeliuksen kuudetta niin, että seinät levisivät”, Taru sanoo.
”Ja Tšaikovskia”, Päivi lisää.

”Niin, Tšaikovskin pateettista musiikkia. Yksi kaiutin meillä halkesikin”, Taru nauraa.

Kun Taru harjoitteli ja esiintyi oopperassa, Päivi oli mukana. Pieni lapsi katseli kauhuissaan, kun äiti teki lavalla kuolemaa kerta toisensa jälkeen.

”Olin kaikki harjoitukset oopperassa. Minä olen kasvanut aition punaisen samettiverhon takana. Siellä lapset saivat olla, jos olivat ihan hiljaa”, Päivi kertoo.

Taru harjoitteli paljon myös kotona. Arkihommat ja huushollinpito sujuivat siinä sivussa. Päivi muistelee huvittuneena aikaa, kun teini-iässä kaverit tulivat kylään.

”Äiti treenasi usein kotona pelkissä rintsikoissa, koska laulaessa tulee aina hirveä hiki. Meillä lappasi minun kavereitani, mutta he tottuivat siihen”, Päivi muistelee.
”Laulaminen on ruumiillista työtä!” Taru naurahtaa.

Päivi seurasi äitinsä uraa aktiivisesti. 16-vuotiaana hän matkusti yksin Itävallan Linziin Tarun luokse, koska halusi nähdä, miten äiti elää kaukana kotoa.

”Olin aivan järkyttynyt, kun hotellihuoneessa ei näkynyt merkkiäkään siitä, että äiti oli ollut siellä jo kuukauden.”

Äidin menestys nosti riman korkealle

Taru Valjakka kertoo, ettei hän ole koskaan joutunut kapinoimaan omia vanhempiaan vastaan tai epäröimään ammatinvalintaansa. Päivi sen sijaan on joutunut kohtaamaan oman epävarmuutensa ja pohtimaan ammatti-identiteettiään teini-iässä.

Päivillä oli kaksi vakavasti otettavaa haavetta musiikin ohella: joko hän ryhtyisi psykologiksi tai pyrkisi Teatterikorkeakouluun. Lopulta hänestä tuli kuitenkin viulunsoiton opettaja ja muusikko. Opettajaisältään tytär peri kiinnostuksen pedagogiikkaan ja äidiltä intohimon musiikkiin.

”Yhdessä vaiheessa minulla oli syvästi sellainen kokemus, että en ole riittävän hyvä. Akatemiassa viululuokka oli ankara ja vaativa”, Päivi sanoo.
”Jälkeenpäin olen ollut todella onnellinen, että olen saanut tehdä töitä sekä opettajana että orkesteri- ja kamarimuusikkona. Toivottavasti olen niitä ihmisiä,
jotka eivät jää ikinä eläkkeelle”, Päivi sanoo.

Aina muusikon uraa ei ole helpottanut se, että äiti on tunnettu oopperalaulaja.
”Ammattimuusikot ovat asettaneet minulle erittäin korkean riman. Jos äitini on noin taitava, sitten on minunkin syytä olla. Se on tullut monta kertaa esiin, ja sen kanssa on vain tultava toimeen.”

Juomalauluja lastenrattaista

Myös Päivin tytär Maria eli lapsuutensa musiikkikylvyssä, ja musikaalisuus alkoi näkyä hänessä varhain.

”Hän rupesi laulamaan ennen kuin yhtäkään sanaa oli tullut. Pöydän alta alkoi kuulua mi-mi-mi-maa-mee. Ihan puhdasta laulua”, Päivi kertoo.

”Kun tavaratalossa soi musiikki, lastenrattaissa istuva Maria alkoi toistaa sitä ihan samalta korkeudelta. Silloin huomasin, että Marialla on erittäin tarkka kuulo.”

Maria aloitti musiikkiopiston jo kolmevuotiaana, ja neljävuotiaana alkoivat viulutunnit.

”Opin lukemaan nuotteja ennen kirjaimia. Minulla on mielikuva, että olisin oppinut myös kirjainten lukemisen niin, että luin ensin kappaleitten nimiä nuottivihkoista”, Maria sanoo. 

Myös Maria sai lapsena osallistua vanhempien juhliin. Hänen isällään on teekkaritausta, ja teekkarien laulut tarttuivat lapsen korvaan.

”Oli noloa olla Marian kanssa kaupassa, kun hän neljävuotiaana alkoi laulaa teekkarilauluja: ’Tahtoisin ginitonicin, ginitonicin, kelpaa se kossuvissykin, kossuvissykin’ ”, Päivi kertoo.

Kaikki kolme naista nauravat jutulle katketakseen. Musiikin lisäksi löytyy lisää kolmea sukupolvea yhdistäviä tekijöitä: hersyvä nauru ja huumorintaju.

Maria kertoo, että kotona on aina kannustettu soittoharrastukseen, mutta ei pakotettu mihinkään. Pientä kapinaa hän yritti nuorempana.

”Minulla oli murrosiässä sellainen vaihe, että löin nyrkkiä pöytään: ’Ensi vuonna minä lopetan!’ Äiti sanoi aina, että kyllä sinä saat lopettaa jos haluat. Mutta
nyrkin pöytään lyöminen loppui sitten jossain vaiheessa”, Maria kertoo.

Viulua soittavaksi lääkäriksi

Maria osoittautui lahjakkaaksi viulistiksi, ja musiikinopettajat kannustivat häntä ammattimuusikon uralle. Nuori nainen joutui pohtimaan, mihin suuntaan lähtisi, sillä maailmassa oli niin paljon muutakin kiinnostavaa. Lopulta lääkärin ammatti veti voimakkaimmin puoleensa. Nyt hän opiskelee toista vuotta Turun yliopistossa.

”Pystyn valmistumaan lääkäriksi ja harrastamaan siinä samalla viulunsoittoa, mutta en voisi olla ammattimuusikko ja vain harrastella lääketiedettä. Se toimii vain näin päin. Olen todella tyytyväinen tähän ratkaisuun”, Maria sanoo.

Monet Marian ystävistä ovat myös musiikin harrastajia tai tähtäävät ammattimuusikoiksi. Porukkaan kuuluminen innostaa jatkamaan musiikin parissa. Isoäidin menestys oopperauralla ei ole luonut Marialle lisäpaineita.

”Minä olen vasta viime vuosien aikana ymmärtänyt Tarun uran laajuuden. Ei sitä pieni lapsi ajattele. Sitä vaan mennään oopperaan, kun mummi laulaa siellä.”

”Kun joku saa selville, että Taru on minun mummini, niin se on ainoastaan positiivinen juttu: ai jaa sinäkin olet sitten muusikko, olipa yllätys!”

Maria soittaa nuorten sinfoniaorkesterissa, joka konsertoi kaksi kertaa vuodessa. Orkesteri perustettiin vuonna 2007, ja Maria on ollut mukana alusta asti. Nuorimmat soittajat ovat 12-vuotiaita ja vanhimmat päälle parikymppisiä. Orkesteri tarjoaa nuorille mahdollisuuden soittaa sinfoniaorkesterissa alan huippujen opissa. Taiteellisena johtajana toimii Jukka-Pekka Saraste.

”On todella hienoa saada soittaa ystävien kanssa. Sinfoniaorkesteri on järeä kokonaisuus, ja saan olla yksi soittaja valtavan musiikkimassan keskellä. Jokaisen
panosta kuitenkin tarvitaan, ei siellä voi löysäillä”, Maria hehkuu innostusta.

”En malta odottaa, että ensi vuonna päästään Musiikkitaloon. Minä olen ensimmäinen meistä, joka sinne pääsee”, Maria sanoo.
”Minä olen jo valmiiksi ylpeä siitä”, Päivi sanoo ja katsoo lämpimästi tytärtään.

Myös isoäiti Taru aikoo istua yleisön joukossa ylpeänä. Hän tahtoo olla läsnä kaikissa Marian esityksissä.

Äitien opit

Vaikka sukupolvia yhdistää rakkaus musiikkiin, on äitien ja tyttärien suhteissa ollut samoja jännitteitä kuin muissakin perheissä. Neuvoja ei aina ole kuunneltu.
”Olin onnellinen siitä, että Päivi tuli luokseni kysymään ohjeita kappaleen sisällön tulkintaan vaikka oli jo ammattilainen. Olin erittäin otettu”, Taru kertoo.

”Vasta aikuisena”, tytär korostaa vieressä.

”Kyllähän äiti yritti kovasti jossain vaiheessa neuvoa, mutta minä olen niin jääräpää, etten minä kuunnellut.”

Nuorin polvi säestää vieressä.
”Niin, minä en ole yhtään jääräpää! Minä olen aina kuunnellut sinun neuvojasi”, Maria virnistää.
Ja taas kaikkia naurattaa.

”Opiskeluaikanaan Päivi oli sitä mieltä, että se, mitä minun aikanani musiikissa oli opiskeltu, ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hän sai oppia”, Taru sanoo.
”Tämä toistuu sukupolvelta toiselle. Minun opiskelijani sanovat, että me vanhemmat emme tiedä oikeastaan mitään, aika on ajanut meidän ohitsemme. Näin se tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan”, Päivi toteaa.