"Tärkeintä meille on toisemme"

Ohjaaja Saara Saarela on tutkinut elokuvissaan perhesuhteita ja juuria. Kun hänen äitinsä Annikki Saarela vammautui ratsastusonnettomuudessa, kaikkien elämä mullistui. Perheestä ja omista juurista tuli entistä tärkeämpiä.

Elokuvaohjaaja Saara Saarela ja hänen äitinsä, pitkän uran valtiovarainministeriössä ja rahoitusmaailmassa tehnyt Annikki Saarela ehdottavat tapaamispaikaksi EMMAa, Espoon modernin taiteen museota. Aamupäivä on museon kahvilassa rauhallinen.
– Äidin lempipaikka, Saara selittää.
Vanhaan teollisuushalliin rakennettu taidehalli tuo molempien mieleen maailmalla nähdyt museot, erityisesti Lontoon Tate Modernin.
– Selkeä, avara ja valoisa. Ei ole pönäkkä eikä turhantärkeä. Ei ole olevinaan hieno, vaikka hieno onkin, Annikki Saarela jatkaa EMMAn kuvailua.
Äiti ja tytär ovat talven aikana nähneet toisiaan harvakseltaan, sillä Saara Saarela viimeistelee parhaillaan Ranskassa pitkää elokuvaa.Pariisin nykypäivään sijoittuvan, poliittista korruptiota käsittelevän elokuvan La Vénitienne (Venetsialainen) on määrä valmistua kesäksi. Tarinan kytkökset ulottuvat Ranskan miehityksen aikaisiin tapahtumiin asti. Syksyllä televisiokanava Arte näyttää suomalaisohjaajan työn ranskalaisille.

– Arte halusi tekijäksi nuoremman polven ohjaajan, joka katsoisi tapahtumia ulkopuolisen silmin, Saara Saarela sanoo.

Aiemmin samalla kanavalla on esitetty hänen lyhytelokuviaan, ja uusi työtarjous lienee kimmonnut niiden pohjalta.

– Ranskalaisten pyyntö tuntui hyvältä. En ollut kouluttautunut turhaan alalle kymmentä vuotta.

– Muutin 1991 Pariisiin opiskelemaan alaa. Tuntui merkitykselliseltä mennä takaisin samaan paikkaan ja kuvaamaan kaduille, joiden varrella parikymppisenä tarjoilijan töitä tehdessäni vain haaveilin elokuvan ohjaamisesta.

Kohtaamisen vaikeus

Kotimaan teattereissa nähtiin viime syksynä Saara Saarelan ohjaama elokuva Väärät juuret. Siinä perheenjäsenet joutuvat miettimään omaa taustaansa ja suhdetta toisiinsa, kun isän perinnöllinen sairaus pahenee ja paljastuu lapsille. Elokuvassa ihmisten yhteys toisiinsa kiinteytyy, ja ulkomailla asunut lapsi palaa maailmalta kotiin.

– Minua alkoi kiinnostaa, miksi perheenjäsenet tuntevat toisiaan niin huonosti. Mitä he toisiltaan salaavat tai jättävät kertomatta, ja miksi jopa omaa perhettään on niin vaikea kohdata? Saara sanoo yhdessä Selja Ahava-Fosterin kanssa käsikirjoittamastaan elokuvasta.

Elokuvan teemoilla on yhtymäkohtansa todellisuuteen. Saareloiden perheessä on moneen kertaan mietitty omia juuria ja suhdetta suomalaisuuteen. Työ vei Annikki Saarelan lapsineen vuosiksi ulkomaille, ensin Washingtoniin ja sitten Tokioon.

Annikki Saarela kuului aikanaan Suomen merkittävimpiin naisjohtajiin. Hänet valittiin 1973 ensimmäisenä naisena Maailmanpankin johtokuntaan, ja sen seurauksena hän muutti kahden tyttärensä kanssa

Washingtoniin. Perheen kolmas lapsi syntyi vasta myöhemmin. Arkkitehtiaviopuoliso Heikki Saarela jäi töihin Suomeen. Lomat perhe vietti yhdessä.

Mysteerien maa

Nuoruudessaan Annikki Saarela oli opiskellut Kaliforniassa Berkeleyn yliopistossa, mutta ei kotiutunut kovin hyvin länsirannikon pinnalliseen ilmapiiriin. Washingtonissa ja Yhdysvaltain itärannikolla hän viihtyi huomattavasti paremmin.

– Itärannikko tuntui eurooppalaisemmalta. Asuimme mukavassa talossa, ja pidin valtavasti työstäni Maailmanpankissa.

Saara oli Washingtonin-vuosina vain muutaman vuoden ikäinen.

– Minulla on siitä ajasta muistissa vain häivähdyksiä.

Seuraava oleskelu ulkomailla piirtyi tyttären ajatuksiin sitäkin paremmin. Saara oli 14-vuotias, kun äiti illalla tyttärensä sängyn laidalle istahtaessaan kysäisi, mitä tämä ajattelisi muutosta Japaniin.

Annikki Saarelalle maa oli tuttu lukuisilta työmatkoilta yli kymmenen vuoden ajalta.

– Japani oli aina kiehtonut minua ja ollut samalla suuri mysteeri. Ahtaassa 120 miljoonan asukkaan maassa ihmiset olivat oppineet ottamaan huomioon toisensa. Olin ihastunut myös japanilaiseen visuaalisuuteen, muotoiluun ja muotiin.

Annikki Saarelan päällä on haastattelupäivänä japanilainen asu, Issey Miyaken suunnittelema puku. Japanilaisvaatteita hän käyttää edelleen, vaikka ne saattavat olla 20 vuoden takaa. Pelkistetty yksinkertaisuus viehättää.

– Olet aina tykännyt suorista, selkeistä linjoista, tytär sanoo äidilleen.

– Ja veistoksellisuudesta, Annikki Saarela lisää.

Annikki Saarelan tehtävänä oli perustaa Postipankille Japaniin oma edustusto 1980-luvun puolivälissä, ja perhe muutti Tokioon kolmeksi vuodeksi.

Saara vastusti ankarasti ajatusta ulkomaille muutosta.

– Kaverit ja ratsastaminen olivat silloin tärkeintä elämässäni, hän muistelee.

Ratsastuslupausten avulla tytär taivuteltiin Japaniin, ja mukaan lähtivät myös isosisko Henriikka ja pikkuveli Eero. Isää pitivät työt enimmäkseen Suomessa.

– Jolleivät lapset olisi lähteneet mukaan, en olisi itsekään lähtenyt, Annikki Saarela sanoo.

Vedellä sielläkin keitetään

Tokiossa lapsille valittu koulu oli tarkoitettu äidinkielenään ranskaa puhuville. Vaikka Saara osasikin entuudestaan kieltä, ensimmäiseen kuuteen kuukauteen hän ei sanonut koulussa sanaakaan.

– Sitten ymmärsin, että oli pakko alkaa puhua, jotta saisin kavereita.

Vähitellen suomalaistyttö tutustui luokkatovereihinsa ja muihin ulkomaalaisiin nuoriin, joista suurin osa oli asunut ympäri maailmaa. Ensimmäisen vuoden aikana hän alkoi jo pitää kaupungin innostavasta ilmapiiristä, kummallisista yksityiskohdista ja värikkyydestä.

– Tokion jälkeen mikään vieras kulttuuri ei ole tuntunut enää ihmeelliseltä eikä pelottanut. Ymmärsin, että ihmisten kanssa pystyy tulemaan toimeen, eikä se sen kummallisempaa ole, Saara sanoo.

Annikki Saarela muistaa aikoinaan tunnustaneensa omalle äidilleen, kuinka muutto Yhdysvaltoihin tuntui pelottavalta,

– Äitini sanoi silloin, että muista aina, että vedellä sielläkin keitetään.

Sillä hän tarkoitti, että ihmiset ovat loppujen lopuksi pohjimmiltaan aika samanlaisia, vaikka tavat, asuinpaikat ja maanosat vaihtelevat.

Joskus iltahetkinä Annikki muistaa kaivanneensa Tokiossa kotimaahan ja mökille.

– Vaikka Tokiossa oli maanteitä kolmessa kerroksessa ja neonvaloja, keskellä kaupunkia saattoi olla myös hiljaisia keitaita, rauhallisia asuinalueita ja teehuoneita.

Mielen avaruus

Jos muutto Suomesta Japaniin oli murrosikäiselle vaikeaa, niin vähintään yhä työläältä tuntui paluu suurkaupungista 80-luvun Helsinkiin.

– Tokiossa oli niin paljon mahdollisuuksia. Vei aikaa tottua Helsingin hiljaisuuteen ja siihen, ettei joka paikassa olekaan koko ajan jonoja ja kymmeniätuhansia ihmisiä.

Tokio muokkasi Saaraa enemmän kuin hänen myöhemmät Pariisin-vuotensa.

– Olin Tokion-vuosien jälkeen eri ihminen. Kun vieraassa kulttuurissa ei ymmärrä kieltä eikä pysty lukemaan tai puhumaan sitä, tulee havainnoineeksi ja aistineeksi ympäristöään eri tavalla. Se vaikutti varmasti osaltaan siihen, että minusta tuli elokuvaohjaaja, Saara sanoo.

Isosisko Henriikka kotiutui Tokioon niin hyvin, että asui siellä 12 vuotta. Suomeen palattuaan hän perusti yrityksen, joka vie suomalaista muotoilua Japaniin.

Annikki Saarelan mielestä ulkomailla asuminen antaa mieleen avaruutta.

– Mutta on iso askel muuttaa ulkomaille pysyvästi. Se vaikuttaa identiteettiin. Olen kehottanut lapsiani harkitsemaan sellaista päätöstä vakavasti.

Saara on huomannut pidempään ulkomailla viihtyneiden korostavan suomalaisuuttaan.

– Ulkomailla ymmärtää, miten kaukana ja syrjässä Suomi sijaitsee, ja miten puhdas maa se on. Ja miten se tulee itselle entistä rakkaammaksi.

Kohti avoimuutta

Saara Saarelan Väärät juuret -elokuvassa vanhemman sairaus suistaa perheen elämän raiteiltaan. Samoin kävi omassa perheessä, kun äiti vammautui pudottuaan hevosen selästä keväällä 2008.
Annikki Saarela oli toukokuussa 2008 lempiharrastuksensa parissa eli maneesissa ratsastamassa, kun hän yllättäen putosi laukkaavan hevosen selästä. Syytä ei tiedetä. Ratsastusta hän oli harrastanut 50-luvulta, ja hevonen oli tuttu, vakioratsu.

Putoaminen ei aluksi näyttänyt edes vakavalta, ja täräyksestä toivuttuaan Annikki oli lähdössä ajamaan autolla kotiin. Tallin omistaja päätti kuitenkin varmuuden vuoksi passittaa hänet ambulanssilla sairaalaan tutkimuksiin. Illalla sairaalassa potilas menetti tajuntansa.

Kypärän peittämään päähän kohdistunut isku oli aiheuttanut aivokuoreen verihyytymän, joka vaati nopeaa leikkaushoitoa.
Läheisille se oli sokki, ja päällimmäisenä tunteena oli niinä hetkinä menettämisen pelko.
– Äiti joutui isoon leikkaukseen, ja me kolme lasta jouduimme yhtäkkiä huolehtimaan asioista. Meistä tuli toisiamme tukeva verkosto.
Leikkauksen jälkeen Annikki Saarela oli useita päiviä tajuttomana, ja omaiset jännittivät, millaisessa kunnossa hän heräisi ja jäisikö vaurioita. Onnettomuuden seurauksena vasen puoli halvaantui osittain, oikea toimii lähes entiseen tapaan.
– Äiti oli leikkauksen jälkeen yhdeksän kuukautta sairaalassa ja kuntoutuksessa, jotta pääsisi taas elämänrytmiin kiinni.

Ennen onnettomuutta perhepiirissä oli juhlittu Saaran valmistumista taiteen maisteriksi, ja suunnitelmissa oli viettää Annikin ja hänen toisen miehensä kymmenvuotishääpäivää. Annikki oli löytänyt nuoruuden ystävänsä uudelleen, kun molemmat olivat jääneet leskiksi. Loukkaantuminen perui juhla-aikeet.

– Onnettomuus on tiivistänyt perheemme välejä entisestään. Se on lähentänyt meitä lapsia suhteessa äitiimme ja tätiimme Susannaan ja antanut uskallusta puhua avoimemmin. Se on myös antanut rohkeutta tarttua kipeisiin ja vaikeisiin asioihin, Saara sanoo.

Lapset ovat oppineet kantamaan vastuuta. Alussa energiaa kului paljon käytännön asioiden järjestelemiseen. Espoosta löytyi Annikki Saarelalle ja hänen miehelleen uusi koti, jossa saa hoitoa ja tarvittavaa huolenpitoa.

– Päivä kerrallaan eteenpäin, tai tunti tai edes viisi minuuttia. Siinä pisteessä olen edelleen, Annikki Saarela sanoo.

– Mutta olen onnellinen, etten ajattele sekavasti. Narut menivät sopivassa kohtaa poikki, hän väläyttää huumoriaan.

Kuntoutukseen kuuluu edelleen fysioterapiaa, puheterapiaa, kävelyharjoituksia ja hierontaa.

– Koko ajan mennään eteenpäin. Annikki seisoo jo itse, ja kävelee kyynärsauvan varassa. Tasapaino paranee jatkuvasti, Saara kuvailee äitinsä edistymistä.

– Olen joutunut opettelemaan kävelemisenkin uudelleen kuin pikkulapsi. Itsenäiselle ihmiselle on suuri muutos tulla riippuvaiseksi toisten avusta. Sitä on ollut aika vaikeaa hyväksyä, mutta arvostan saamaani apua paljon, Annikki sanoo.

Viime syksynä hän täytti 65 vuotta ja sai lahjaksi tietokoneen. Kirjoittaminen sujuu oikealla kädellä. Vasen puolisko olisi harjaantuneempi, mutta se on edelleen halvauksen vuoksi jäykkä.

Syksyllä Annikki Saarela aloitti taidehistorian opinnot työväenopistossa. Ilman onnettomuutta hän tuskin olisi kurssilla, sillä eläkeläisen kalenteri täyttyi aiemmin lastenlasten hoidosta, kävelyistä, ratsastamisesta ja talvisin avantouinnista.

– Annikki on ollut aina vahvatahtoinen ja eteenpäin pyrkivä, Saara sanoo.

Kotimaan kamaralla

Aikuisiällä Saara Saarela on kulkenut kahden maan, Ranskan ja Suomen, väliä, ja miettinyt, kumpaan maahan asettuisi. Kotimaan puolesta puhuvat turvallisuuden ja tuttuuden tunne.

– Pariisin kaltaisessa suurkaupungissa ihmiset ovat nopeita ja aggressiivisia. Siellä pitäisi käyttäytyä samalla tavalla, ja mennä mukaan tekemisen nopeaan

rytmiin. Olla häikäilemätön ja sietää suoraa kritiikkiä.

Parisuhde on Suomessa, ja se on osaltaan ankkuroinut Saara Saarelan entistä tiiviimmin kotimaahan. Toisaalta Ranskassa on enemmän työmahdollisuuksia.

– Omien juurien löytämisestä minunkin tapauksessani on ollut kyse. Vaikka tekisin Ranskassa vielä tulevaisuudessakin elokuvia, niin pidän siitä, että saan työssäni kertoa myös suomalaisia tarinoita.

Väärät juuret -elokuvalla Saara Saarela halusi viestittää, että tärkeintä meille on toisemme, ja tärkeintä on elää tässä hetkessä.

– Olemme olemassa toisiamme varten. Olen ollut itsenäinen ja joskus itsekäskin omissa valinnoissani, mutta kasvanut siihen, että ympärillä on läheisiä, joihin voi kriisissä tukeutua. Perhe voi muodostua myös ystävistä, ei välttämättä aina verisukulaisista, Saara sanoo.

– Äidin onnettomuus muutti ajatuksiani niin, että olisi vaikea muuttaa enää pysyvästi tai edes pitkäksi aikaa ulkomaille, hän jatkaa.

Annikin vastaus tyttärelleen on nopea.

– Älä höpsi.

Teksti Pirjo Houni Kuvat Anna Huovinen