Tanssija Minna Tervamäki: Ihannekuvaa ei voi saavuttaa

Minna Tervamäki, 42, tilaa Kansallisoopperan henkilökuntaravintolassa pinaattikeiton. On maanantai, ja kello näyttää viittä iltapäivällä. Harjoitukset ovat alkaneet kymmeneltä.

Puhelin vilkkuu tiuhaan tahtiin saapuvista viesteistä. Tarjottimella keiton vieressä on jääpussi. Tanssija ojentaa jalkansa viereiselle tuolille ja asettelee pussin nilkkansa päälle.

”Ei mitään erityistä. Ihan perushoitoa”, hän selittää jäähaudetta.
Minna Tervamäen päivät ovat täynnä oopperan harjoituksia, mutta mielessä on jo pitkälle vietyjä ajatuksia siitä, mitä tulevaisuus voisi tuoda tullessaan. Tähtiballerina jää Kansallisbaletista eläkkeelle kesällä 2012. Tanssijana hän on käännekohdassa. Näköpiirissä ei ole lempeää liukumista eläkeaikaan, sillä työtahti on tavallista kiihkeämpi.

”Se liittyy muutokseen. Teen oopperassa täysillä töitä, ja se on hienoa, mutta pitää luoda jo muutakin tulevaisuutta”, hän sanoo.
Tanssiteoksessa Manon Minna Tervamäellä on rakastajattaren rooli, ja balettiin on tulossa uutta, vielä julkistamatonta. Syksyllä jatkuu Kenneth Greven
Scheherazade.
Aamupäivällä on opeteltu uusia askelia, iltapäivällä harjoiteltu isoa joukkokohtausta.

”Tanssijan työpäivät ovat hyvin erilaisia. Joskus harjoitukset ovat fyysisesti niin rankkoja, että niistä tulee melkein kontaten ulos. Joskus taas pää höyryää uusien askelien opettelua. Nautin kyllä kovistakin harjoituksista.”

Luopumisen hän sanoo tuntuvan toisaalta haikealta, toisaalta taas ei.

”Tanssijan on hyvä jäädä eläkkeelle 44 vuoden iässä, vaikka keho olisi hyvässä kunnossa. Isossa laitoksessa tahti on nopea, ja siinä tahdissa kulkeminen käy kropalle. Klassisessa baletissa vaaditaan hyppyjä, taivutuksia ja notkeutta. Missä muussa urheilulajissa jatkettaisiin samoilla vaatimuksilla näin pitkään?”

Kansallisbaletin isoa näyttämöä tulee ikävä. Sen tähtiballerina tietää jo nyt.
”Tulen ikävöimään isoa lavaa ja kaikkea siihen liittyvää: isoa orkesteria ja joukkojen voimaa. Olen viettänyt oopperassa enemmän aikaa kuin yhdessäkään asunnossani. Luopuminen tekee aina kipeää, etenkin kun luopuu jostain rakkaasta.”

Viimeinen Joutsenlampi

Joutsenlampi on kulkenut Minna Tervamäen mukana koko uran ajan. Tallinnassa esitetty joutsenprinsessa oli parikymppisen tanssijan ensimmäinen iso rooli. Sen jälkeen hän on tanssinut Odette-Odilen 27 kertaa. Fyysisesti vaativan roolin on sanottu vastaavan kymmentä 1 500 metrin kilpajuoksua.

Viime syksynä Minna huomasi sanovansa baletin yleisötilaisuudessa: ”Taisitte juuri nähdä viimeisen Joutsenlampeni”.
”Sen tanssiminen on ollut ihanaa, mutta totesin hyvillä mielin ’ei enää’. Palautuminen on ollut järkyttävän kovaa. Tanssiminen on vaatinut myös ison osan muusta elämästäni. Se on pakottanut elämään kehon ehdoilla: jatkuvia hoitoja ja fysioterapiaa.”

Keho on ballerinan työväline. Sen on oltava kunnossa.
”Tanssija elää sen vuoksi itseensä kääntyneenä”, Minna sanoo.

Puolitoista vuotta sitten Minna Tervamäki kaatui polkupyöräretkellä. Metallipoljin osui nilkkaan ja repäisi jänteen auki. Kaatuminen vaikutti aluksi harmittomalta, ja tanssija jatkoi esiintymistään Bajadeerissa. Vamman vakavuus paljastui vasta jonkin ajan kuluttua.

Tulossa oli Joutsenlammen ensi-ilta. Lääkäri uskoi, että toipuminen huippukuntoon oli mahdollista, ja Minna päätti yrittää kaikkensa. Siitä huolimatta, että eläkeikä odotti muutaman vuoden päässä.

Kuntoutuminen erääseen baletin vaativimmista rooleista oli ison työn takana.

”Loukkaantumisten yhteydessä olen joutunut miettimään, pystynkö jatkamaan tanssimista enää koskaan. Olen tuntenut hirvittävää surua, sillä en
haluaisi päästää irti sellaisesta, mikä on rakasta ja mistä saa mielihyvää, täyttymyksen tunteen.”

Minna Tervamäki sanoo kokeneensa miniluopumisia, jotka ovat valmentaneet häntä tulevaan eläkkeelle jäämiseen. Tosiasiat on pakko hyväksyä.
”On ollut pakko miettiä, millainen olisi oopperan ulkopuolella oleva maailmani. Kukaan ei saa kaikkea, mitä haluaa. Ensin se kirpaisee, mutta sitten on mentävä eteenpäin”, hän sanoo.
Minna pitää ihmisen suurimpina taitoina kykyä sopeutua ja käyttää luovuutta uusissa tilanteissa.

”Itken ja suren, mutta tunteiden purkamisen jälkeen ajattelen, voinko oppia tapauksesta jotain ja pystynkö siirtämään oppiani eteenpäin. Kielteisiin tunteisiin ei saisi jäädä kiinni.”

Kuukausia kestänyt kuntoutuminen onnistui. Joutsenlammen ensi-ilta oli viime syksynä.

Kaikkea ei voi hallita

Minna Tervamäki nimitettiin vuonna 2009 Kansallisbaletin tähtitanssijaksi. Hän sanoo, ettei nimitys juuri muuttanut arkea. Pienet ballerinat sen sijaan saattoivat saada itselleen entistä kirkkaamman idolin.

”Nimitys ei muuttanut kotonakaan mitään, vaikka olisin odottanut enemmän tähden kohtelua”, Minna vitsailee.

Minna Tervamäen aviomies Mika Järvinen työskentelee yritysmaailmassa. Perheeseen kuuluu puolison 11-vuotias poika Luka. Kiinteistöalalla toimiva aviomies ymmärtää vaimonsa ammattia.

”Ei sillä ole väliä, mitä kukin tekee. Hyvinkin erityyppisistä maailmoista tulevat ihmiset voivat soveltua toisilleen. Mieheni nauttii tanssista ja taiteen maailmasta.”

Kotona keskustellaan työasioista ja jaetaan arjen tapahtumia.
”Mieheni rakastaa liikuntaa, minä en harrasta vapaa-ajalla sitä paljonkaan. Olen sanonut hänelle kahdeksan vuoden ajan, että sitten eläkkeellä!”

Työ tanssijana säätelee muutakin yksityiselämää. Esimerkiksi ennen elokuviin lähtöä tanssija joutuu miettimään, kestääkö selkä parin tunnin istumisen vai pitäisikö sittenkin jäädä kotiin lepäämään ja valmistautua seuraavan päivän harjoituksiin.

”Olin aiemmin rohkea heittäytymään kaikkeen spontaanisti. Kun näin trampoliinin, oli päästävä kokeilemaan voltteja. Ajelin neljäsataakuutioisella skootterilla. Jouduin sillä kolariin, mutta selvisin ehjin nahoin. Talutin sen jälkeen skootterin kiltisti autotalliin ja lopetin ajamisen.” 

Tähtiballerinan on hallittava työssään mielensä ja kehonsa, mutta oopperan ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu asioita, joita ei voi hallita. Tsunamijouluna 2004 Minna oli miehensä kanssa lomalla Thaimaan Khao Lakissa. He palasivat sieltä hengissä kotiin, mutta sellaisten luonnonmullistusten edessä nöyrtyy pakostakin.

Minna Tervamäki on tehnyt jo pitkään hyväntekeväisyysesityksiä.
Mukaan on tullut muitakin baletin ammattilaisia ja balettikoulun viimeisten luokkien oppilaita. He ovat kiertäneet sairaaloissa ja vanhainkodeissa ja tanssineet tarvittaessa potilaiden sängyn vierellä, jollei sopivampaa tilaa ole löytynyt.

Minna on nähnyt sairauden myös lähipiirissään, ja se on pysäyttänyt hänet kaikkein voimakkaimmin. Sairaaloissa vietetty aika on opettanut, että vaikka moniin asioihin pystyy vaikuttamaan, elämä voi silti olla arvaamaton.

”Minulla on ihana mies, ihana koti ja perusasiat hyvin, mutta mikään ei ole itsestäänselvää”, Minna sanoo.

Mutta kulman takaa voi tulla vastaan myönteisiäkin yllätyksiä. Tai ainakin pieniä, iloa tuovia tapahtumia, joista jää muistoja.

Esimerkiksi Monacossa suomalaistanssijalle oli varattu sviitti kaupungin hienoimmasta hotellista. Sen upottavalle sängylle kelpasi heittäytyä ruttuisissa verkkareissa harjoituksista uupuneena. Esityksen jälkeen prinsessa Caroline nousi eturivistä kättelemään ja kiittämään tanssista.

Sellaiset hetket eivät ole järisyttävän isoja, mutta vähän hupaisia kuitenkin.

Itsekritiikki hellittää

Minna Tervamäki sanoo iän myötä oppineensa suhtautumaan asioihin rennommin. Lähestyvä ensi-ilta ei aiheuta enää samanlaista myllerrystä kuin ennen.
”Saatan olla tavallista hiljaisempi ja keskittyneempi. Läheiset antavat minun olla silloin rauhassa.”

Riittämättömyyden tunnekin on päästänyt vuosien myötä otteestaan.
”Olen ollut epävarma ja tuntemuksissani ailahtelevainen. Välillä on ollut hetkiä, jolloin itseluottamusta ei ole todellakaan ollut. Olen verrannut omia taitojani itsestäni luomaani ihannekuvaan, joka ei ole koskaan ollut edes saavutettavissa. Olen saanut isoista päärooleista kiitosta, mutta tuntenut silti, etten ole tanssinut riittävän hyvin.”

Jossain vaiheessa Minna huomasi, ettei hänellä ollut oikeutta kiittämättömyyteen. Hän oli saanut elämältä niin paljon.
”Olen alkanut luottaa itseeni ja siihen, että osaan. En panikoi tekemisiäni etukäteen.”

Ennen hän otti asiat herkemmin itseensä ja suhtautui tapahtumiin dramaattisesti.
”Nyt yritän kiitellä itseäni, jos jokin menee hyvin. Sanon, että eipä pöllömpää, Minna! Tanssijana minulla on selkeitä tavoitteita, joita kohti olen pyrkinyt, mutta olen oppinut nöyryyttäkin. Yrittämättä en kuitenkaan jätä.”

Minnan nuoruudessa balettikoulutukseen kuului autoritäärisyys. Kurinalaisuudessaan ja täsmällisyydessään se muistutti armeijaa.
”Opettaja määritti sen, mitä olit. Toisaalta niin armeija kuin balettikoulu ovat saattaneet muuttua. Nykyisille nuorille tanssijoille koulu ei ole enää yhtä ankara kuin minulle aikanaan. Heille opetetaan omaa ajattelua ja itsearviointia.”

Lahjakkuuden ohella tanssijalta vaaditaan yhä suunnatonta sitkeyttä.
”Balettitanssija ei tule Idolsin tapaan tähdeksi yhdessä yössä.”

Naisten välinen ystävyys

Minna Tervamäki ei aio jättää tanssia Kansallisbaletin jälkeen. Hän haluaa synnyttää klassisen baletin pohjalta jotain uutta. Minna on jo yhdistänyt flamencoa ja nykybalettia On a string -esitykseen yhdessä pikkuserkkunsa, tanssija Kaari Martinin kanssa. 

Klassisissa baleteissa naiskuva on aika suppea. Se johtuu aikakaudesta, jolloin moni klassikko on tehty. Omissa koreografioissaan Minna haluaa naiseuden olevan omannäköistään. Suurin osa hänen koreografioistaan onkin tehty naistanssijoille.

”Ystävyys, sisaruus sekä äidin ja tyttären suhde ovat tuntuneet teemoilta, joita olen halunnut käsitellä. Monet tarinat nojaavat parisuhteen käsittelyyn, mutta muitakin suhteita on olemassa”, Minna toteaa. 

”Olen ammentanut upeilta opettajilta paljon sellaista, mitä haluan vuorostani siirtää seuraaville sukupolville. Haluan auttaa nuorempia. Fokukseni on kääntymässä itsestä muihin.”

Suunnitteilla on myös poikkitaiteellisia töitä, kuten yhteinen hanke kuvataiteilija Marita Liulian kanssa. Minna on kiertänyt jo nyt yrityksissä puhumassa rohkeudesta ja uskalluksesta heittäytyä.

”Uskon, että elämä tuo vielä eteen yllättäviä juttuja. Olen avoin uudelle. Nautin innostumisen tunteesta ja sytyn, kun lähelläni on innostuneita ja rohkeita ihmisiä. Luovuus kukkii, ja ideat lähtevät laukkaamaan.”

Kevätpäivän ilta alkaa hämärtyä, ja Minna Tervamäki lähtee kotiin samaan aikaan, kun yleisöä alkaa tulvia sisään oopperan ovista. Tänään ei ole hänen vuoronsa viihdyttää katsojia.

Kotona hän vaihtaa ruokapöydän ääressä päivän kuulumisia puolisonsa kanssa. Katsoo ehkä jonkin rentouttavan ja energiaa antavan elokuvan – ei missään tapauksessa väkivaltaa – tai nauraa ääneen perheen miehille, jotka hyppivät pitkin olohuoneen lattiaa ja pelaavat urheilupeliä. Itse hän ei siihen osallistu, ei ainakaan vielä. Hän säästää nilkkojaan. Tai voi olla, että hän rentoutuukin isältään lainaamansa tähtitieteilijä Esko Valtaojan kirjan Kosmoksen siruja parissa.

”Kirja vääntää mukavasti omaa ajattelua, sillä Valtaoja kirjoittaa hauskasti perspektiivinään maailmankaikkeuden miljardit vuodet”, balettitanssija sanoo.
Valtaojan kuvaamista ajanjaksoista saa sopivasti suhteellisuutta omiin, joskus pitkiltäkin tuntuviin hetkiin.