Sydän jäi Toscanaan

Pala minuutta jäi Toscanaan. Näihin maisemiin, ihmisiin ja taloon, jonka vuokrasimme Chiannaccesta mieheni ja nelikuisen tyttäremme kanssa.

– Ooh, Bella bambina! Bellissima! italialainen isoäiti huudahtaa nähdessään neljä kuukautta vanhan tyttäremme Amelien ja nappaa tytön syliinsä. Samassa lohenpunaisesta talosta ryntää ulos kaksi muuta naista, jotka alkavat ihastella kovaan ääneen italiaksi tyttöämme.

Olemme Toscanassa, ja edessä on kolme ihanaa viikkoa Cortonan maakunnan pikkukylässä, Chiannaccessa, josta olemme vuokranneet talon ystäväperheemme kanssa. Italialaisten maine lapsirakkaana kansana vahvistuu lähiviikkoina. Kulkiessamme kadulla lapsen kanssa emme saa hetken rauhaa paikallisten villiintyessä söpön vaaleasta ”Albino!”-vauvasta. Supermarketin kassajonossa nuori mies päästää meidät edelleen, ja aamutorilla mammat ja papat hullaantuvat rutistelemaan pikkuista poskista ja ottamaan valokuvia.

Unelmatalo

Vuokraisäntämme Massimo ajaa edeltä ja opastaa meidät talollemme. Peltojen välistä pilkottaa keltainen kaksikerroksinen rakennus, jonka nurmikko viheriöi ja uima-altaan vesi välkkyy auringon paisteessa. Sydän sykähtää riemusta – täydellinen talo!

Kannamme tavarat sisään ja päätämme karistaa heti parinsadan kilometrin automatkalla kertyneen pölyn ja hien iholtamme. Pulahdamme viileään veteen ja ihailemme ympärillä avautuvia laakeita peltomaisemia.

Illalla tutustumme lähiympäristöön. Hiekkateitä ja mäennyppylöitä tutkiessa vieras maisema muuttuu hiljalleen tutuksi, kuin omaksi.

Aamulla ilma on raikas, ja kostea maa höyryää. Maisema on kuin sumulla maalattu. Vedän lenkkitossut jalkaan ja suuntaan kohti kylää. Jostain kantautuu kukon kieuntaa.

Juoksen pehmeällä hiekkatiellä ja nautin ympärillä kasvavista viini- ja oliiviviljelmistä. Tummanvioletit rypäleet odottavat tulevansa poimituksi hetkenä minä hyvänsä. Kohta ovat edessä sadonkorjuujuhlat. Aamuauringon valo värjää tienoon kultaisella. Mäeltä aukeava maalaismaisema on uskomattoman kaunis.

Rauhallinen aamulenkki tekee hyvää, sillä pian päivä täyttyy taas elämästä. Talossamme on neljän aikuisen lisäksi kaksi lasta, jotka sanelevat pitkälti päivärytmin. Illalla taas rauhoitutaan, kun pikkuväki käy nukkumaan. Silloin viritetään itkuhälyttimet ja linnoittaudutaan pihan korituoleihin nauttimaan punaviinistä ja tummasta tähtitaivaasta.

Hedelmiä ja pastaa

– Ciao, kajahtaa ääni pihalta. Oviaukkoon ilmestyvät vuokraisäntämme hymyilevät kasvot. Massimo kannattelee sylissään valtavaa melonia. Pian hän kantaa sisään ison korillisen tuoreita hedelmiä ja vihanneksia: omenoita, päärynöitä, tomaatteja, perunaa, paprikaa ja persikoita.

Italian-lomallamme tulee syödyksi hedelmiä enemmän kuin koskaan. Ja miten mehukkaita ne ovat! Niitä ei voi edes verrata raakana Suomeen tuotuihin, matkalla kypsyneisiin, mauttomiin sukulaisiinsa.

Rentoutumisen ohella ruoka on lomallamme keskeisessä roolissa. Myös viinit ovat taivaallisia. Päivän paahteessa pirteä valkoviini sammuttaa janon, ja illalla täyteläinen punaviini kruunaa makoisan illallisen. Italiassa viini on vielä uskomattoman halpaa. Maukkaan viinin saa jo muutamalla eurolla.

Olemme jakaneet ruuanlaittovuorot, ja nyt on naisten vuoro valmistaa lounas. Teemme italialaista mozzarellatomaatti- uunipastaa ja melonisalaattia. Keittiössä leijailee valkosipulin ja chilin tuoksu.

Italialaisessa ruokakulttuurissa ihastuimme pastan ja hedelmien lisäksi erityisesti jäätelöön ja kahviin. Kulutamme lähikaupan kermaiset Panna cotta -jäätelöt niin loppuun, että kauppias kiirehtii tilaamaan niitä lisää.

Illallinen kynttilöiden valossa

Ilta-aurinko valaisee pihan sypressipuiden välistä. Istun pihakeinussa lukemassa. Amelie köllöttelee vieressä, ja parivuotias Luminia kerää kiviä tyhjään jäätelörasiaan. Miehet ovat laittamassa ruokaa, ja lasi valkoviiniä kypsyttelee nälkää.

Aika tuntuu pysähtyneen tähän hetkeen. Mietin, miksi vain lomalla osaa pysähtyä nauttimaan kauniista hetkistä. Kotona on aina niin kiire. Mutta minne? Päätän viedä täältä kotiin tuliaisena leppoisan illallisperinteen, ainakin viikonloppuiltoihin.

Pöytään ilmestyy höyryävä pastakattila. Kynttilät sytytetään. On aika käydä pöytään. Buon appetito!

Illallisen jälkeen lähdemme pienen 300 asukkaan kylän keskustaan katsastamaan paikallista kuppilaa. Ulkobaari on tunnelmallisesti valaistu. Parkkeeraamme rattaat nurmikolle muovisten pöytäryhmien viereen. Amelie on jo yöunilla, mutta Luminia innostuu leikkimään paikallisten lasten kanssa. Massimo tervehtii meitä heti kortinpeluupöydästä ja esittelee kylän ainoan englantia puhuvan miehen. Hänen tulkkauksellaan vietämme rattoisan illan paikallisten seurassa.

Arjen huomaavaisuutta

Talon vuokraus osoittautuu hyväksi tavaksi tutustua Toscanan maaseutuun laajemminkin. Vuokra-autolla pääsee kätevästi vierailemaan idyllisissä pikkukylissä. Cortona ja Montepulciano tulevat tutuiksi. Firenzeenkään ei ole kuin 80 kilometriä ja Sienaan 50 kilometriä.

Vaikka kylissä ja kaupungeissa on paljon tutkittavaa, Italian-lomassa on kuitenkin parasta kokemus arjesta Toscanassa. Teemme talossamme kotitöitä niin kuin koti-Suomessa, mutta vain eri maisemissa ja sääolosuhteissa.

Ripustan pyykkejä kuivumaan kirkkaassa auringonpaisteessa ja mietin, millaista täällä olisi asua. Mieli lepää näissä maisemissa, ja olo on kotimaahan verrattuna rennompi – ainakin näin lomalla. Mutta johtuuko mielentila suurimmaksi osaksi lämpimästä ilmastosta vai myös italialaisten mutkattomasta luonteesta?

Päivällä pyörälenkillä ostamani vesipullot päätyvät paikallisen mamman kyytiin, joka vaatii saada kuljettaa ostokset autollaan talollemme. Yhtenä sunnuntaina kyläkauppias vaati saada avata minulle ovet, vaikka kauppa oli pyhänä kiinni. Uskomatonta vieraanvaraisuutta. Vaikea kuvitella, että näin tapahtuisi Suomessa.

Ukkosta ja sähkökatkos

Aina Italiassakaan ei paista aurinko. Ei edes Toscanassa. Sateisena päivänä päätämme lähteä läheiseen Foiano della Chianan kaupunkiin ostoksille ja syömään. Nälän yllättäessä päätämme suunnata läheiseen pitseriaan. Harmiksemme huomaamme, ettei yksikään ravintola tarjoa ruokaa ennen kello seitsemää. Ja kello on vasta viisi. Ukkosen jyristessä ja sateen kiihtyessä päädymme ostamaan kaupasta pakastepitsat ja lähdemme talolle. Mutta meitä odottaakin yllätys.

Olen juuri saanut likaiset pyykit koneeseen ja laittanut uunin lämpenemään, kun yhtäkkiä sähköt katkeavat. Hanastakaan ei tule vettä. Voi ei, ukkonen on katkaissut sähköt! Pitäisikö soittaa Massimolle? Mutta nyt on myöhäinen perjantai-ilta, emmekä viitsisi häiritä.

Koko mäen talot näyttävät pimentyneen, joten päättelemme, ettei se voi olla kiinni sulakkeesta. Alistumme kohtaloomme. Ja kun olemme Italiassa, niin on hyvä, jos saamme sähköt edes huomenna.

Illan hämärtyessä sytytämme kynttilät ja istumme pöydän ääreen mutustelemaan leipää, juustoa ja makkaraa. Ihan hyvä illallinen tämäkin. Salamat välkkyvät ja valaisevat huonetta. Myrskyn raivotessa käperrymme lämpimien peittojen alle nukkumaan.

Aikaisin seuraavana aamuna näen Massimon pyöräilevän kohti viljelyksiään.

– Come va? hän kysyy, johon vastaan, että muuten hyvää, mutta sähköt menivät eilen illalla.

Massimo iskee kädellä otsaansa ja näyttää kärsivältä – miksemme soittaneet hänelle? Mies pyöräilee läheiselle ulkorakennukselle ja vetää vivusta, ja samassa ulkovalot syttyvät. Voi, miten noloa! Noin yksinkertainen juttu. No, ensi kerralla taatusti soittamme, jos tarvitsemme apua.

Hyvästit

Viimeisenä iltana Massimo kutsuu meidät illalliselle luokseen. Mitähän siitä tulee, kun emme osaa italiaa, eivätkä he ymmärrä sanaakaan englantia, huolehdin etukäteen.

Kolmen tunnin ja neljän ruokalajin illallisen jälkeen minun on myönnettävä pelkoni turhaksi. Koko illallisella ei tule hiljaista hetkeä. Puhuttavaa riittää, ja yllättävän paljon saa selitetyksi elekielellä. Illanvietto italialaisperheen luona takkatulen loimussa jää mieleen lämpimänä muistona.

Kun jättää taakseen rakkaan paikan, on hyvästeltävä jokainen kadunkulma, pensas ja tie. Niin kuin silloin alussa, kun kävelee tienoon itselleen tutuksi.

En arvannut lähteväni täältä kyynelissä. Mutta kun näen isoäidin ja Massimon vaimon pyyhkivän kyyneliä talon rappusilla ja isoisän raahautuvan kävelykeppeineen vilkuttamaan, pala nousee kurkkuun. Italialaisten ystävällisyys nostaa sydämeen lämmön, joka tallentuu sinne pitkäksi aikaa. Tunnen, että pala itsestäni jäi tähän paikkaan. Siksi tänne on tultava takaisin. Arrivederci, nähdään!

teksti Tellervo Uljas – kuvat Tellervo & Jani Uljas

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 5/2009.