Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen

Maailman huipulle tanssineiden Sirpa Suutari-Jääskön ja Jukka Haapalaisen suhteessa on intohimoa, mutta välillä kovaa kipinöintiä.

Kylmä tuuli pyyhkii pitkin asvaltin pintaa. On lauantai-ilta, ja lähes autiolla kadulla astelee ripein askelin mies ja nainen tiukasti pipoihin, kaulahuiveihin ja toppatakkeihin varustautuneina. He kävelevät käsi kädessä.
”Mä pidän siitä...” kuulen miehen sanovan, kun pari kulkee ohitseni. Hetkinen, äänihän on tuttu. Katulamppujen loisteesta erottuvat Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa tuomaroinut Jukka Haapalainen ja hänen puolisonsa Sirpa Suutari-Jääskö.

Muistelen parin olleen yhdessä jo parikymppisistä, ja tehneen sen jälkeen yhdessä uraa latinalaistanssin maailmanmestareiksi. Yhä he kulkevat käsikkäin. Tästä suhteesta on otettava selvää.

”Pitkillä kävelyillä pyörittelemme kuulumisiamme ja puhelemme elämäämme liittyvistä asioista ja ihmisistä. Tai katselemme jugendtalojen värimaailmaa”, Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö sanovat, kun toppatakit ja pipot on riisuttu ja satunnaisesta tapaamisesta helsinkiläisellä kadulla on kulunut muutama viikko.

Pari asuu kahdessa maassa. Varsinainen koti on Lontoossa, mutta Helsingissä käydään kuukausittain. Tanssiohjelman aikana Jukka pyhitti sunnuntait kotimaalle, mutta lensi välillä tuomaroimaan Japaniin. Molemmilla on valmennettavat tanssioppilaansa Englannissa. Arki on pitkälti matkalaukkuelämää.
”Jos Jukka on liikaa paikallaan, häntä alkaa syyhyttää lähteminen”, Sirpa sanoo.

”Lähteminen on aina kiinnostavaa. Siinä on oma viehätyksensä. Toiset meistä ovat vähän kulkureita”, Jukka perustelee.
Pikkupoikana Jukka Haapalainen näki kotona Pohjanmaalla televisiosta mustavalkoisen elokuvan, jossa mies ja nainen tanssivat. Hän muistaa yhä, miten pysäyttävä sen vaikutus oli. Siinä oli kaikkea, tanssia, musiikin ja liikkeen yhteyttä ja dramaattisia tapahtumia.
”Muistan vieläkin tunteen. Se oli tulenpalavan mahtavaa”, hän sanoo.
Vanhemmat veivät pojan musiikkileikkikouluun, ja kotona Jukka kuunteli loputtomasti iskelmiä korva kiinni radion kaiuttimessa. Kitarisaongelmat haittasivat silloin kuuloa.
Nuoriso- ja kulttuurisihteerinä työskentelevä äiti järjesti Lapualle tanssikurssin, ja siitä pojan kilpatanssiharrastus sai alkunsa. Kymmenvuotiaana hän oli jo täysillä mukana.
”Musiikin tahtiin liikkuminen tuntui hyvältä. Meitä oli Lapualla kolme Suomen parhaimmistoon kuuluvaa kilpatanssiparia. Me olimme vähän kuin oma jengi.”

Nelivuotiaana Sirpa tuijotti Oulussa televisiosta lumoutuneena Shirley Templeä, ja lähti isonsiskon jäljissä klassisen baletin tunnille.
”He olivat esikuviani. Shirley oli pikkuinen, mutta viisas. Hän oli selviytyjä, joka pelasti kaikki, ja hän osasi tanssia. Hänessä oli niin paljon positiivisuutta.”
Omalta lajilta tuntuneen kilpatanssin Sirpa löysi monien muiden harrastusten, baletin, discotanssin ja cheerleadingin, kautta. Jukka muistaa ihastuneensa Sirpaan jo 13-vuotiaana, kun oululaistytön ja lapualaispojan tiet kohtasivat tanssikilpailuissa. Sirpa oli silloin 11.

”Muistan Sirpan tyllipuvussaan säteilevänä ja kiehtovana, mutta tärkeintä ei ollut se puku, vaan olemus. Olimme toisistamme hyvin tietoisia.”

Toisillensa tarkoitetut

Jukka Haapalainen soitti nuorena klarinettia ja halusi tanssia joka päivä. Äidin suhteilla hän sai oman avaimen vanhaan voimistelusaliin, jonne pääsi koulun jälkeen parinsa kanssa harjoittelemaan.

”Parhaat hetket olivat harjoitusten ja hikoilun jälkeen. Kilpailut tulivat kylkiäisinä, mutta parasta oli silti se treenien jälkeinen iso väsymys”, Jukka sanoo.
”Kyllä halusit voittaakin”, Sirpa huomauttaa. Toinen myöntää, että sitäkin.

Jukka Haapalaisesta ja Sirpa Suutari-Jääsköstä tuli vuosien varrella hyvät ystävät, mutta vuonna 1989 he huomasivat olevansa tilanteessa, jossa molempien edelliset seurustelut olivat päättyneet ja kumpikin oli vapaa. Siitä se lähti.
”Säikähdimme tunteidemme voimaa. Se iski jysähtäen. Tunsimme, että olimme toisillemme tarkoitettuja”, Sirpa sanoo.
Molempien tanssiura oli siinä vaiheessa katkolla. Harrastelijamaisuus ei enää jaksanut kiinnostaa kumpaakaan. Rakastumiseen ja suuriin tunteisiin liittyi epä-
varmuutta.
”Mietin, olinko ihastunut Jukkaan vain tanssin takia, mutta ei se johtunut siitä. Halusin tämän ihmisen osaksi elämääni”, Sirpa sanoo.

Seurustelua oli kestänyt vuoden, kun molemmista alkoi tuntua, ettei tanssimattakaan voinut olla.
”Vuoden jälkeen meillä oli taas kova nälkä parketille. Olin nuorena aina ihaillut Jukkaa tanssijana ja ajatellut, että haluaisin olla hänen parinsa”, Sirpa sanoo.
Tanssiin päätettiin panostaa täysillä hakeutumalla ammattilaisiksi ja maailman parhaimpien valmentajien oppiin Lontooseen. Uhkapeliäkin siihen liittyi. Elanto oli epävarmaa, mutta molemmat tiesivät silloin, mitä halusivat.
”Meillä oli sama tekemisen intohimo”, Sirpa sanoo.

”Lahjakkuus vie ihmisiä tiettyyn pisteeseen, mutta suuria tekijöitä ei synny millään alalla, jollei lähde sisimmässään pelottomasti ja pyyteettömästi eteenpäin ja laita itseään likoon täysillä”, Jukka jatkaa.
Molemmat ovat luonteeltaan sähäköitä. Latinalaistanssijoille piirteestä on apua.

Menestystä alkoikin tulla nopeammin kuin oli edes osattu odottaa, heti 90-luvun alussa. Käännekohta tapahtui Ranskassa, kun Sirpa ja Jukka voittivat ensimmäisen kerran maailman silloisen ykkösparin.
”Siitä alkoi rakkaustarinamme ranskalaisen yleisön kanssa. Seuraavien neljän vuoden aikana esiinnyimme siellä usein”, Jukka sanoo.
Suomalaispari voitti neljästi maailman arvostetuimmat ammattilaisten British Open -kilpailut.
”Se tuntui uskomattomalta. Pikkupoikana olin katsellut ihaillen maailmanmestareiden kuvia, ja sitten me olimmekin Sirpan kanssa itse vuosijulkaisujen kansissa ja kalentereissa ja fanituotteita. Siitä alkoi kahden vuoden mittainen ammatillinen kuherruskuukautemme.”
Se tiesi myös kiihtyvää maailmanympärimatkailua.
Latinalaistanssin siivin tuli samalla levitettyä tietoa Suomesta, sillä tanssipiireissä monia hämmästytti, että huiput tulivat pienestä ja vähän eksoottisesta pohjoismaasta. Heiltä kyseltiin yöttömästä yöstä ja revontulista ja joulupukista, ja Oulusta kotoisin oleva Sirpahan olikin ihan pukin naapureita.

Tulisuutta ja itsehillintää

Sirpa Suutari-Jääskössä ja Jukka Haapalaisessa on molemmissa tulisuutta, mutta myös erilaisuutta.
”Minä keitän ja keitän, mutta sitten kun räjähdän, niin räjähdän täysillä”, Sirpa sanoo.
Jukka on suuttumisissaan pikaisempi.
”Kun kilpailimme, räjähtelin usein. Sirpa oli silloin niin viisas ja näki, että jos olisimme molemmat suutahdelleet samalla tavalla, koko hommasta ei olisi tullut mitään”, Jukka lisää.

Sirpa tykkää pyöritellä asioita ja hioa näkemyksiä, Jukka on nopeampi menemään heti täysillä eteenpäin.
”Liika arkuus ärsyttää meitä molempia, mutta välillä on kestettävä sitäkin vaihetta, kun tietää, että jokin ratkaisu on tulollaan, muttei ihan vielä kypsynyt. Tajunnan ja alitajunnan on saatava etsiä päätöstä yhdessä. Käytän Jukkaa usein ajatusteni peilinä. Kun hän on ymmärtänyt kantani, olenkin jo saattanut siirtyä seuraavaan vaiheeseen ja vaihtaa mielipidettä.”

Jukan mielestä erilaisuus on pikemminkin rikkautta.
 ”Vapaalla olemme sosiaalisia, mutta muuten työssämme erakkomaisia. Se on myös suojautumiskeino. Olemme joutuneet joskus pettymään, kun olemme olleet liian avoimia ja päästäneet jotkut oppilaat liian lähelle arkipäiväämme. Totuudet ovat muuttuneet valheiksi.”

Kilpatanssin huipulla käydään jatkuvasti myös henkistä mittaa toisista kilpailijoista. Vaanitaan muiden parien herkkiä kohtia. Toiset aistivat herkästi, onko kilpaileva pari henkisesti tilanteensa herra, onko meneillään heikko kausi, onko muuten alavireisyyttä. Muut saavat siitä herkästi yliotteen.
”Tanssiessa on henkisesti niin auki”, Sirpa sanoo.
Tuomarit puolestaan seuraavat, miten parit suhtautuvat voittoihin tai häviöihin.
”Pitää olla tarkkana. Jos näyttää olevansa huono häviäjä ja protestoi, ei saa koskaan osakseen sympatiaa. Parempi viestiä, että minussa on voittaja, vaikka juuri tänään en nyt ihan onnistunut”, Jukka lisää.
”Jos häviää, ei pidä syyllistää muita, vaan hakea syytä
itsestään. Olen ollut välillä vihainen, kun on tuntunut, että on kohdeltu väärin, mutta muita ei voi muuttaa. Vain itseään pystyy muuttamaan.”
Kilpailuvietti ajaa eteenpäin, muttei loputtomiin.

”Oli kivaa seistä korkeimmalla pallilla. Sen haluaa kokea vielä uudelleen ja uudelleenkin. Sitten tärkeältä ei enää tunnu, kuinka monta kertaa voittaa, vaan miten voittaa”, Jukka sanoo.

Tanssiessa pari tekee tiiviisti töitä lähekkäin, ja sen jälkeen vietetään kotona aikaa yhdessä.
”Tajusimme hyvissä ajoin, että tanssikin sujuu paremmin, kun ei ole liikoja riitoja. Olemme opetelleet suhteen selvittelytaitoja. Puhutaan, ja jos toinen valittaa, niin yritetään selvittää, mikä oikeasti ärsyttää. Sekö, josta valittaa, vai jokin muu siellä taustalla?”
Toista ei saisi myöskään pitää itsestäänselvyytenä.
”Haluan olla kiinnostunut Jukasta ja Jukan mielipiteistä, kuunnella häntä. Suurin pelkomme on se, että sekoitamme omat ja toisen mielipiteet. Joudun välillä kysymään, olenko minä tätä mieltä, onko Jukka vai joku muu.”

Pari vietti vuosikaudet kiertävää taiteilijaelämää. Esiintymisvietti oli voimakas, mutta kilpailemiseen ei ollut enää motivaatiota.
”En olisi halunnut vielä lopettaa, vaikka meidän kuuluikin tehdä niin. Tunsin, ettei Jukka halunnut jatkaa. Minulle se oli tavallaan helpotus. Se teki päätöksestä helpomman”, Sirpa sanoo.
”En halunnut enää mennä arvosteltavaksi ihmisten eteen, eikä minulla ollut tarvetta voittaa”, Jukka lisää.

Suomalaistanssijat kiertävät tanssikilpailuissa tuomareina, ja valmennettavia on ympäri maailmaa. Esiintymisvietti on kummallakin tallella ja vahvana edelleen. Tänä vuonna Sirpa Suutari-Jääsköä ja Jukka Haapalaista nähdään myös kotimaassa, kun pari viettää 20-vuotistaiteilijajuhlaa. Tampereen Työväen Teatteriin valmistuu syksyksi esitys, ja toinen Suomessa nähtävä teos sisältää elävää musiikkia ja tanssia. Jotain uudenlaista on tulossa, ja se selvästi syyhyttää molempia.

”Kun ei ole enää nuori ja notkea, on mietittävä, mikä on se vahvuus, joka on tullut nuoruuden tilalle. Tunnen, että meillä on vielä annettavaa”, Jukka vihjaisee.
”Niin, kropassa on tanssimattomia askelia. Kun esiintyessä kaikki loksahtaa kohdalleen, tuntee olevansa vapaampi kuin koskaan muulloin”, Sirpa sanoo.

Joutilaisuus on ylellistä

Tanssiminen ja maailmankiertäminen on antanut paljon ja vienyt kiinnostaviin paikkoihin, mutta sillä on ollut myös hintansa. Se on syönyt yhteistä aikaa ystäviltä ja perheeltä.

”Kiireisimpinä aikoina tuntuu, että juoksee oman elämänsä perässä. Kun käymme Lontoossa Covent Gardenissa kahvilla, siellä istuu aina joku kirja kädessään, ja kun lähdemme, hän jää sinne jatkamaan lukemistaan. Me voisimme molemmat Sirpan kanssa kuvitella itsemme istumaan laiturin nokkaan ja lueskelemaan”, Jukka sanoo.

Luksusta on yhteinen joutilaisuus. Koti-ilta kahdestaan, hyvää yhdessä tehtyä ruokaa ja elokuva. Ja kävely, jolta ei ole kiire palata takaisin kotiin.
”Joskus makaamme kotona vain selällämme lattialla ja kuuntelemme musiikkia.”

Molemmat antavat toisilleen lahjoja, kun löytävät puolisolle jotain erityisen sopivaa. Ja Jukka ostaa usein kukkia kotiin, koska tykkää siitä, että koti on kaunis.
”Jos jommallakummalla on ollut erityisen paljon kiireitä, kotona yritetään pyrkiä pienillä eleillä siihen, että toinen saisi vähän hengähtää. Se voi olla kylpyyn ja ammeen vierelle tuotu viinilasi tai ojennettu pyyhe. Tai valmiiksi varattu aika hierojalle”, Sirpa sanoo.
”Toista ei aina tarvitse sekoittaa ihan kaikkeen. Sirpan ei tarvitse tietää kaikkea kirjanpidosta”, Jukka jatkaa.

Kun on tiiviisti yhdessä töissä ja tiiviisti kotona, tarvitsee välillä myös omaa tilaa. Jukka lähtee kuntosalille,
molemmat käyvät omilla joogatunneillaan. Sen jälkeen sovitaan treffit kahvilaan.

Sirpa harrastaa kirjoittamista. Päiväkirja toisensa jälkeen täyttyy syvimmistä ajatuksista. 
”Kirjoittaminen on minulle henkireikä. Vietin juuri miljoonien kysymysten yötä. En halua näyttää kirjoituksiani aina edes Jukalle.”

Kuubalaista sielukkuutta

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen asuvat Lontoossa Kensington Gardensin vieressä ja Helsingissä Katajanokalla, ja kun he lähtevät lomalle, usein suuntana on vanhaa espanjalaista tyyliä edustava Ibiza ja sielläkin keskikaupunki.
”Meissä on sen verran cityihmistä, ettemme kaipaa lomallakaan välttämättä aina hiljaisiin paikkoihin. Tuntuu hauskalta avata asunnon ikkunat ja antaa iloisen hälinän kantautua sisään”, Jukka sanoo.

”Aikatauluttomuus on lomalla parasta. Tykkäämme ajelehtia. Lähteä kävelemään jonnekin ja katsoa, minne päädymme”, Sirpa lisää. Kuubasta löytyy molempien rakastamaa sielukkuutta. Siellä on käyty monesti niin töissä kuin lomailemassakin.
”Tanssimiseen tarvitaan vain pala lattiaa. Elinolot ovat niukat, ja kuubalaisilla on hädin tuskin rahaa edes ruokaan, mutta silti he tuottavat maailman parasta musiikkia ja maailman parasta tanssia. Vanhassa talossa musiikit sekoittuvat toisiinsa ja lämpöä on 40 astetta, kun tanssijat harjoittelevat. On kuuma ja jano, mutta elämän tarkoitus löytyy työstä ja yhdessä tekemisestä. Sen ansiosta heillä on hauskaa ja kivaa”, Jukka kuvailee Havannassa näkemäänsä.

Mutta palataanpa vielä hetkeksi pohjoisen pakkasiin, lauantai-iltaan ja lähes autiolle, tuulen piiskaamalle kadulle. Ja pariskuntaan, joka kulkee käsi kädessä. Sirpa muotoilee sen näin:
”Ne ovat pienten hetkien hellyyttä. Jos Jukan kädestä pitäminen ei tuntuisi hyvältä, se olisi suhteen loppu.” l