Selviytymisen Suomen mestari Taina Aho

Entinen pikajuoksun Suomen mestari Taina Aho ei nuorena voinut aavistaa, että kovimman kilparadan toisi oma terveys.
Kun hän kuoleman porteilta selvisi, löytyi uudenlainen maali: oman elämän arkinen mielekkyys.

Elämässäni on ollut niin monenlaisia vastoinkäymisiä, että en enää jaksa tehdä niistä numeroa. Kun ihmisellä todetaan sydämessä ja keuhkoissa syöpä ja hän saa lisäksi kuulla kasvaimesta aivoissa, hämärtyy se raja, mikä on oikeasti kamalaa.

– Usein on kyllä tuntunut, että juuri kun on päässyt rähmältään edes konttausasentoon, nykäistäänkin taas ketoon, täysin polvilleen, kuvaa Taina Aho, moninkertainen Suomen mestari elämänsä suurinta
kriisiä.

Mutta palataan alkuun, lähtötelineille. Pieni Taina Kaarina Aho joutui heti vauvana kilpailemaan elämästään kuoleman kanssa. Syystalvella 1957 vastasyntynyt Taina-vauva sairastui vakavaan aasialaiseen influenssaan ja taisteli hengestään teho-osastolla viikon.

– Jos en olisi ollut syntyjäni sitkeää sorttia, olisin menehtynyt jo silloin.

Sitkeyttä ja selviytyjän kykyjään Taina joutui testaamaan nuorena; oma isä kuoli harvinaiseen kateenkorvasyöpään vuonna 1970, ja opettajaäiti jäi yksin suremaan kolmen lapsen kanssa. Myös veli sairasteli paljon ja kuoli nuorena aikuisena.

– Minun oli oltava se vahva ja iloinen lapsi.

Siihen Taina oli saanut hyvät geenit: hän oli kiharatukkainen, hymyileväinen, sopeutumiskykyinen ja kiltti lapsi, joka pärjäsi kaikessa, mihin ryhtyi. Omat tarpeensa hän oppi työntämään sivuun. Siitä kenties syntyi velka, joka myöhemmin oli maksettava.

– Kotona tunnelma oli hyvin surullinen, äiti suri monta vuotta, joten minun pelastukseni oli keskittyä harrastuksiin kodin ulkopuolella. Onneksi minulla oli hyvä ystävä, jonka perheeseen olin aina tervetullut.

Sisukas ja liikunnallinen

Siinä, missä joku muu lapsi olisi voinut masentua ja oireilla varhaisia menetyksiä rajustikin, Taina löysi liikunnasta kanavan selviytymiseen.

Monipuolisesti lahjakas tyttö tanssi balettia, voimisteli, taitoluisteli, harrasti pika- ja viestijuoksua, lauloi kuorossa, suoritti pianonsoitossa 3/3-tutkinnon ja oli siinä sivussa luokkansa kärkikaartia.

– Serkkuni joskus äimisteli, kun melkein kaikki, mihin ryhdyin, päätyi aina Suomen mestaruuteen.

Taina olikin nuoruusvuosinaan yhtä aikaa monen eri lajin Suomen mestari: henkilökohtainen SM-kulta tuli pikajuoksusta, Suomen Naisten joukkuevoimistelun mestaruus SNLL:n kisoista ja lisäksi kuin pisteenä i:n päällä kuorolaulusta Matleena-kvartetin kanssa heltisi kuorolaulun Suomen mestaruus. Eipä ihme, että hänet valittiinkin Vuoden Nuoreksi Seinäjoella.

Selviytyjän rooliin kuului sekin, että Taina hakeutui lukiovuosina ensin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin AFS:n kautta ja muutti sitten Suomeen palattuaan yksin Seinäjoelta Helsinkiin 17-vuotiaana.

Hän oli päässyt mukaan Helsingin Kisaveikkojen intensiivitreenaukseen lajinaan juoksu ja Suomalaiseen Yhteiskouluun oppilaaksi.

Tuolloin, 1970-luvulla, muutto lukioon pääkaupunkiseudulle ei ollut tavanomaista.

– Silloin ei ollut mitään opinto- ja asumistukia. Rahat elämiseen sain yksinhuoltajaäidin omista tulosta, ja seuran stipendi auttoi lisäksi. Elin tosi vaatimattomasti.

– Kuvaavaa oli, että siellä varakkaitten luokkatovereitten joukossa minä kannoin aina kahville mennessä mukanani omaa teepussia. Kuuma vesi oli Kappelin kahvilassa monta kymmentä penniä halvempaa kuin tee, hän naurahtaa nyt.

Suomen mestari pääsi parhailla pisteillä opiskelemaan Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan ja valmistui nopeasti liikuntatieteiden maisteriksi. Pian hän löysi itsensä Helsingin Yliopiston opettajankoulutuslaitokselta liikunnan didaktiikan lehtorina.

– Viihdyin työssäni erinomaisesti. Nuorten motivoituneitten opettajaopiskelijoiden kanssa työskentely oli antoisaa. Monista entisistä opiskelijoista on ajan myötä tullut henkilökohtaisia ystäviä.

– Mutta onhan se myönnettävä, että yliopisto on vaativa työpaikka. Siellä on jatkuvasti pätevöidyttävä ja kehityttävä, tehtävä omaa tutkimusta ja oltava ajan hermolla.

Taina Aho kuvaakin ruuhkavuosiksi niitä vuosia, jolloin hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi, teki täyspäiväistä työtä liikunnanopettajana ja iltaisin omaa lisensiaattitutkimustaan.

– Tuntui kuin olisin jatkuvasti ollut Stockmannin pyöröovissa. Tukka putkella piti juosta paikasta toiseen, kuskata lapsia harrastuksiin ja koettaa itsekin elää jossain välissä. Vuorokaudessa eivät tunnit riittäneet.

Seitsemän sairauden vuotta

Kun pikajuoksijalle alkoi tapahtua terveysrintamalla, tapahtuikin vauhdilla. Elämä antoi heti täyslaidallisen.

– Olin aina ollut tavattoman terve. Koko 20-vuotisen opettajaurani aikana en ollut ollut päivääkään poissa työstä sairauden vuoksi.

– Sitten minulta leikattiin korva, jossa oli synnynnäinen kuuloluiden luutumatauti. Korva hurisi koko ajan.

– Seuraavana päivänä leikkauksen jälkeen kaulalleni nousi patti, joka oli ärtynyt imusolmuke. Sitä seurattiin yli puolitoista kuukautta, ja vasta kun en enää voinut edes niellä, se leikattiin.

Tuolloin kävi ilmi, että Taina Aholla oli solisluun alla kananmunan kokoinen syövän etäpesäke, josta päälle oli näkynyt vain jäävuoren huippu.

Kun kudoksesta tehtiin patologin analyysi, paljastui, että Taina sairasti samaa syöpää kuin hänen isänsä oli sairastanut eli kateenkorvasyöpää. Sen harvinaisuudesta kertoo se, että Suomessa löydetään yleensä vain yksi tapaus vuodessa.

PET-kuvauksissa ilmeni, että ärhäkkä syöpä oli levinnyt molempiin keuhkoihin ja sydänpussiin. Leikkaukseen tuli kiire.

– Omalla tavallaan korvaleikkaus oli onni, koska se ärsytti immunologista järjestelmääni niin, että pinnalle nousi etäpesäke. Muuten syöpä olisi löytynyt liian myöhään. Minut leikattiin 4.4.2002, täsmälleen 32 vuotta isäni kuoleman jälkeen.

Leikkaus oli iso ja vaativa ja vastasi avosydänleikkausta. Potilaan koko rintaranka sahattiin auki, ja kuusituntiseen leikkaukseen osallistui kolme erikoislääkäriä.

– Leikkauksen jälkeen en pystynyt edes hengittämään kunnolla, puhumattakaan että olisin voinut niellä.

Taina kuitenkin toipui. Hän oli viikon sairaalassa ja kaksi kuukautta kotona sairauslomalla. Koko kesäkuu kului sädehoidossa. Juuri kun tilanteen piti hiukan helpottaa, tuli uusi isku.

– Viimeisenä viikonloppuna ilmestyi yllättäen aivan hirveä päänsärky, johon liittyi näköhäiriöitä. Ajattelin, että nyt minä kuolen.

– Onneksi sairaalassa päivysti huippulääkäri Leena Kankaanranta, joka otti minut heti hoitoon. Kuvauksessa löytyi aivoista viiden sentin kokoinen kasvain.

– Ja taas olin pikavauhdilla leikkaussalissa. Nyt kyseessä oli äitini hääpäivä. Eli äitini meni uudelleen naimisiin, ja minä ehdin juuri nähdä vihkimisen Porvoossa. Sieltä minut vietiin suoraan sisään sairaalaan.

Kun Taina leikattiin, oletettiin, että kyseessä olisi jälleen ollut saman syövän etäpesäke. Mutta kyseessä olikin eri lajin kasvain, joka sijaitsi aivojen näköalueella.

– Kun heräsin sairaalassa, en ensin nähnyt mitään. Vähitellen aloin nähdä kaiken neljänä, sitten kahtena.

Ja jälleen selviytymisen Suomen mestari toipui itselleen ominaisella tavalla: nopeasti ja hyvin. Kun hän hiukan myöhemmin kävi ajokorttia varten ikänäkötarkastuksessa, silmälääkäri totesi, että te olette harvinaisen hyvänäköinen 45-vuotias!

– Kuulovammaisenakin kuulin sen. Siis että harvinaisen hyvännäköinen 45-vuotias! Ja pyysin lausunnon kahtena kappaleena, Taina vitsailee.

Mutta koko kesä 2002 meni sairastaessa. Hän ei saanut ajaa autoa, ei kulkea bussilla, ei nostaa eikä kantaa mitään. Lapset olivat 11- ja 15-vuotiaita.

– Onneksi apuna olivat ystävät ja silloinen miesystävä. Mehän olisimme kuolleet nälkään, jos ystävät ja sukulaiset eivät olisi kantaneet ruokaa, auttaneet kaikessa ja kuskanneet minua sädetykseen.

– Pakon kanssa opin itse heikoksi. Olen aina ollut vahva ja tukenut muita, nyt oli minun vuoroni olla avun vastaanottaja. Olin kokenut neljä isoa leikkausta puolessa vuodessa. Silti palasin syksyllä omaan työhöni yliopistolle liikunnanopettajaksi.

Eläkeläinen Aho

Sairauskertomus ei kuitenkaan loppunut kesään 2002, vaan Taina sairasti kaikkiaan seitsemän vuotta erilaisia jälkitauteja ja oireyhtymiä.

– Minulle puhkesi muun muassa keuhkofibroosi, koska keuhkoista puolet oli tuhoutunut sädetyksen myötä.

– Sitten tuli rytmihäiriöitä, ja ultraäänikuvissa selvisi, että sädehoito oli vaurioittanut myös sydäntä.

Seuraavaksi löytyi kilpirauhasen vajaatoiminta, minkä vuoksi Taina lihoi yli 15 kiloa. Samoihin aikoihin kotona keittiössä tapahtui suuri vesivahinko, ja koko perhe joutui muuttamaan kotoa pois evakkoon.

– Rupesi välillä olemaan kanveesiin tyrmätty olo, ja sanoinkin, että eikö vastoinkäymisistä saa pitää lakisääteisiä vapaita?

Mutta ei puhettakaan, ettäkö selviytymisen Suomen mestari olisi antanut periksi. Sairauslomat hän piti kesälomilla ja syksyllä jatkoi taas sisukkaasti töitä.

– En kai minä kunnossa ollut, mutta en ole tottunut antamaan periksi. Ihmettelin kyllä, kun koko ajan väsytti. Mutta ajattelin sinnikkäästi, että kyllä minä tästä vielä kuntoudun takaisin A-luokan ihmiseksi.

Vaan mitä vielä oli kohtalolla varattuna Suomen mestarille? Viimeinen este ennen kalkkiviivoja: hänen jalastaan katkesi sivujänne.

– Se tarkoitti sitä, että liikuntakykyni oli viety lopullisesti. Yksijalkainen liikunnanopettaja ei ole kovin työkykyinen. Vasta silloin tuli mieleen, että ehkä jään sittenkin B-luokan ihmiseksi.

Monien eri vaiheiden, kuntoutuskurssien ja lääkärineuvottelujen jälkeen Taina alkoi tottua ajatukseen työkyvyttömyyseläkkeestä.

Kun lopullinen päätös vihdoin tuli, Taina järjesti ystävilleen juhlat. Kutsussa luki, että tervetuloa juhlimaan eläköitymistä, mikä ei tarkoita erakoitumista. Taakse jäivät pysyvästi rakas työ liikunnanopettajana, sekä kaikki omat liikuntaharrastukset tanssi ja juoksu. Samaan aikaan päättyi myös seitsenvuotinen seurustelusuhde.

– Totta kai surutyötä oli paljon. En pystynyt enää harrastamaan itselleni rakkaita asioita enkä olemaan se osaava, taitava ja innostunut liikunnanopettaja, joka olin ollut.

Tainan onneksi pitkää uraa auttoi ”jäähdyttelemään” oppikirjan teko. Syksyllä 2010 Otava julkaisee Liikunnanopetuksen käsikirjan, jonka yhtenä tekijänä Taina on ollut kaksi vuotta.

– Oppikirjan teossa pystyin hyödyntämään pään osaamistani. Vaikka kroppa ei enää taivu, oma liikunnan osaamiseni päätyy kansiin. Kovan spurtin jälkeen pitää aina jäähdytellä kehoa rauhassa, joten tämä oppikirjan tekokin kävi vähän kuin jäähdyttelystä pitkän uraputken jälkeen.

Tekniikkalaji?

Oleellista Tainan Ahon tarinassa ei ole sairausmaraton, vaan sen lopputulos: selviäminen maaliin voittajana. Menetettyään työnsä, terveytensä ja rakkaimmat harrastuksensa hän kokee silti elävänsä arvokasta elämää.

– Jo se, että olen hengissä, on suuri lahja. Olen saanut jatkoajan. Mikään ei ole elämässä enää itsestään selvää. Olin pitkään niin sairas ja kipeä, että en omin voimin tahtonut päästä edes vessaan, siivoamisesta puhumattakaan, joten nyt iloitsen siitäkin, että voin itse imuroida.

Mutta miksi joku selviää ja toinen tuupertuu saman taakan alle? Sitä Tainakin on miettinyt paljon. Tärkeintä lienee oma halu, vahva taistelutahto päästä voittajana maaliin.

– Päätin heti sairastuttuani, että minä teen kaikkeni selvitäkseni, taistelen viimeiseen asti. Koska oma isäni oli kuollut saman ikäisenä, tiesin, miten kamalaa lapsille on vanhemman menettäminen. Sitä samaa kohtaloa en omille lapsilleni halunnut.

Kuten urheilussakin, myös vastoinkäymisistä selviämisessä on geeniperimällä iso merkitys. Taina oli saanut perinnökseen urheilugeenien lisäksi suuren lahjan: optimistisen ja sopeutumiskykyisen luonteen. Ympäristön ja sukulaisten kertoman mukaan hän muistuttaa siinä isäänsä.

– Se on totta, että minä näen lasin aina puolitäytenä, kun joku näkee sen puolityhjänä. Ajattelen vaistomaisesti asioista aina ensin hyvät puolet ja keskityn niihin.

– Sairastuttuani en ole jäänyt itkemään sitä, mitä minulta on viety, vaan olen keskittynyt siihen, mitä vielä on jäljellä.

Taina naurahtaa ajatukselle, että selviytyminenkin olisi tekniikkalaji, mutta myöntää, että omalla asenteella ja valinnoilla on iso merkitys.

– Katkeruus on aina valinta. Ja minä päätin, että en anna sille sijaa elämässäni. Päinvastoin, olen ihan tietoisesti panostanut kiitollisuuteen. Koetan aina ajatella, mikä elämässä on hyvin, ja kiittää siitä. Iltaisin siunaan itseni, kuten mumma opetti.

Menneiden sukupolvien elämän pohtiminen on antanut perspektiiviä omiin kärsimyksiin. Taina on miettinyt usein isoäitiään, joka menetti neljä lastaan, sokeutui ja sairastui.

– Ja siitä huolimatta hän oli niin valoisa ja niin elämää ymmärtävä ihminen. Päätin, että tuollaiseksi haluan tulla.

– Mummalla oli tapana katsoa Pohjanmaan lakeuksia ja todeta, että tämä lakeus on nähnyt paljon. Lakeuden taivaan alla isotkin murheet muuttuu pieniksi.

– Ei minun kärsimykseni ole mitään ainutlaatuista tai kohtuutonta, vaan se on osa tätä elämää. Ja silti voin luottaa siihen, että selviän kyllä päivästä toiseen. Minua kantavat suuremmat kädet. Lisäksi tiedän, että moni ihminen rukoilee puolestani.

Mestaruuden ydin

Taina Ahon tarinassa näkyy mestaruuden ydinolemus: mestaruus on kykyä selvitä niissä olosuhteissa, joita elämä antaa, ja viisautta etsiä juuri siihen hetkeen kätkeytyvä haaste ja hyvyys.

Selviämisessä Taina on mestari: hän elää aina yhtä päivää ja yhtä hetkeä kerrallaan ja keskittyy siihen, mikä juuri nyt on oleellista.

– Sen sairaudet ovat minulle tehneet, että en kauheasti suunnittele elämääni enkä murehdi olemattomia. Elän tässä ja nyt ja kuuntelen elämää.

– Samalla kun minulta on viety paljon, olen saanut tilalle sellaista, mitä ei voi missään rahassa mitata: mielenrauhaa ja elämän laatua. Voin olla uskollinen sisimmälleni eli tehdä vain sellaisia asioita, joita itse koen hyviksi ja oikeiksi.

Taina sanookin elävänsä hidasta elämää, jossa pääpaino on sisäisellä kokemisella ja omassa elämässään läsnäololla ikuisen suorittamisen sijaan. Juuri siitä samasta monet haaveilevat koko työuransa ajan.

– Selvästi voin sanoa, että elämäni laatu on kohonnut. Tuskin vaihtaisin tätä elämää enää takaisin kiireisiin työvuosiin, jolloin piti juosta palaverista toiseen ja aina oli jokin asia kesken. Nyt voin kävellä rauhassa kaupungilla, ja minulla on aikaa kohdata tapaamiani ihmisiä.

– Vaikka elän ehkä ulkoisesti vaatimatonta elämää, koen, että se on sisäisesti todella rikasta. Kun on silmät, korvat ja sydän auki, näen jatkuvasti pieniä ilon aiheita. Ehdin kuunnella itseäni ja olla läsnä sekä itselleni että muille. Olen saanut auttaa ja tukea monta ihmistä.

Uusina asioina Taina onkin löytänyt visuaalisen maailman. Hän maalaa, harrastaa sisustamista ja on ahkera alennusmyynneissä shoppailija. Siitä on poikinut uusi harrastus ”stailaaminen” ja vaatekonsultointi.

– Ystävät kääntyvät aina puoleeni ennen vaativia juhlia. Jos ei minun vaatekaapistani löydy apu, tiedän mistä kaupasta mitäkin vaatetta kannattaa hakea. Aika monen ystävän olen pukenut juhliin.

Lisäksi Taina kirjoittaa elämänkokemuksistaan ahkerasti ja kuuntelee musiikkia.

– Oikeastaan koen itse niin, että tämä on kolmas elämäni. Ensimmäinen elämä olivat ne aktiiviset vuodet urheilijana ja liikunnanopettajana, sitten seurasivat sairastamisen vuodet ja nyt tämä kolmas, rauhallinen elämä.

– Uskon, että elämä antaa vielä paljon, jopa uusia yllätyksiä. Joka päivä minä levitän sisäiset siipeni ja annan tuulen kuljettaa. En tiedä, mistä se milloinkin puhaltaa ja minne se vie, mutta olen avoin kaikelle uudelle. Sanon elämälle: tässä olen, olen käytettävissä.

teksti Outi Reinola - kuva Timo Villanen