Elämänsä kauneimmiksi hetkiksi Satu Taiveaho nimeää viisi muistoa. Yksi niistä on isoäidin kanssa vietetty kesäinen iltapäivä. Pieni tyttö kävelee mummon perässä pellon reunaa. Pussissa on leipää, jota viedään sorsille ja hevosille. Mummon kanssa on mukava rupatella. Olla vain, ja nauttia kesäisestä päivästä.
”Mummo oli minulle kakkosäiti. Ihailin häntä valtavasti. Mummo ei koskaan korottanut itseään, ja hän otti aina toiset huomioon. Mummon lättyjä sai syödä niin paljon kuin jaksoi”, Satu Taiveaho, 35, kertoo. Lämmin lapsuusmuisto nostaa hymyn huulille vielä vuosien jälkeenkin.
Tuusulassa sijaitsevassa vanhassa talossa on verkkainen tunnelma. Emalikahvikupeissa tuoksuu tuore kahvi, ja kevätaurinko lämmittää ikkunaruudukon läpi.
Satu Taiveaholla on ollut ensi kertaa elämässään aikaa pohtia mennyttä. Hän on ilokseen huomannut, miten monta hyvää muistoa elämän varrelle mahtuu. Tärkeimmät niistä ovat arkisia hetkiä, jotka ovat täynnä rakkautta ja välittämistä.
Mutta osa muistoista on myös raskaita. Sadun elämän surullisin hetki ajoittuu viime syksyyn, jolloin adoptioprosessi keskeytyi. Pimeinä loppusyksyn päivinä Satu tunsi suuren pettymyksen ohella yllättäen myös rauhaa ja seesteisyyttä. Tunteet kumpusivat Santiago de Compostelan vaellusreitiltä, jota Satu kulki äitinsä kanssa viime keväänä luovuttuaan kansanedustajuudestaan.
Vaellukselta mieleen ovat jääneet lukuisat maalaiskylät ja kirkot sekä kukkuloiden rauha. Yksinkertaiset ruuat, varusteet ja majoituspaikat jättivät tilaa ajatuksille.
”Moni lähtee vaellukselle elämänsä risteyskohdassa tai kriisissä. Minulle kävely antoi jotain sellaista, mitä en voi sanoin kuvata. Sisälleni jäi levollisuus. Löysin jollain tapaa juureni. Tunne on kantanut näiden vaikeuksien keskellä”, Satu Taiveaho sanoo.
Huolettomat mökkikesät
Rakkain nuoruusmuisto on Padasjoen kesämökiltä. Siinä 15-vuotias Satu huutelee mökin ikkunasta naapurin Saaralle, mitä laitetaan päälle, ja joko mennään. Pian tytöt sukeltavat hevosten selässä aamuratsastukselle metsän siimekseen. Palattuaan Satu harjaa hevosen, hakee purut kottikärryillä kilometrin päästä ja laittaa hevosen jalkoihin savikääreet. Sitten onkin aika kantaa kylpyvedet saunalle, juomavedet lähteestä itselle ja hevosille, pilkkoa puut ja juosta koiran kanssa pitkä lenkki. Kaiken tämän Satu tekee yksin.
”Vietin kesät yläasteikäisestä lukion loppuun yksin mökillä. Vanhemmat olivat töissä ja tulivat sinne vain viikonlopuksi. Viikolla ystäväni Saaran mummo katsoi perääni. Kasvoin niinä vuosina aikuiseksi”, Satu kertoo.
Mökin vaatimattomat olot toivat vastapainoa Riihimäen omakotitalon mukavuuksille. Mökillä Satu keskitti energiansa fyysiseen työhön. Niihin aikoihin hän myös laihtui huolestuttavasti. Lukiossa painon putoamiseen tuli jo anorektisia piirteitä. Tunnollisuus näkyi paitsi hevosen hoidossa, myös ylisuorittavassa urheilussa ja laihduttamisessa.
”Olin yläasteella mukana jengissä, johon kuului nuoria hyvin repaleisista oloista. Hevosen hankkiminen oli vanhemmiltani viisas ratkaisu. Se oli pelastukseni”, Satu miettii.
Tane-hevonen oli Sadun koko elämä. Tytön ja hevosen välillä vallitsi sanoinkuvaamaton yhteys.
”Kävin lukion viimeistä luokkaa, kun Tane piti lopettaa keuhkosairauden takia. Olin hysteerinen.”
Viimeinen yhteinen päivä oli kaunis. Satu ratsasti hevosen kanssa ilman satulaa kalliolle. Hän jutteli Tanelle ja itki sen selässä. Satu täytti ruoka-astiat Tanen herkku-
ruuilla. Sitten Tane oli poissa.
”Näin pitkään painajaisia, ettei hevosta ollutkaan lopetettu ja se harhaili metsässä yksin nälkiintyneenä.”
Myöhemmin, opiskeluvuosina ja kansanedustajana, Satu Taiveahon ylitunnollisuus näkyi liiallisen työmäärän haalimisena. Monen työn tekeminen yhtä aikaa ja erilaiset luottamustoimet ajoivat hänet lopulta hetkellisesti työuupumukseen.
”Olen ollut aina itselleni ankara. Vaadin itseltäni liikaa, mutta en toisilta. Nykyisin osaan onneksi jo ottaa aiempaa rennommin”, hän sanoo.
Padasjoen-mökki on edelleen Sadun sielun koti. Kun jokin asia painaa mieltä, hänet löytää Vesijakojärven laiturin nokasta. Murheet unohtuvat mökkimaisemissa, ja kotiin palaa taas uusi ihminen.
Lapsettomuuden suurin suru
Jännitys tiivistyy ja hengitys tihenee. Enää muutama sekunti ja tieto on varma: Satu Taiveaho on tuore kansanedustaja. Vasta 26-vuotiaana hän on myös eduskunnan kuopus. Lehdistön huomio vyöryy nuoren edustajan päälle. Puhelin pirisee, ja televisiokamerat pyörivät ympärillä.
”Se hetki muutti elämäni sekä hyvässä että pahassa. Tuntui uskomattomalta, kun vaaleja varten tehty työ palkittiin, mutta samalla muutuin yhdessä yössä julkkikseksi. En ollut varautunut siihen”, Satu Taiveaho muistelee.
Nuori edustaja oli valmis antamaan työlleen kaikkensa. Halu vaikuttaa oli suuri.
”Uskon, että elämän tarkoitus on toisten auttamisessa. Sain jo kotoa mallin, että heikommista huolehditaan.”
Nykyisessä työssään Sininauhasäätiön toimitusjohtajana Satu Taiveaho ajaa päihdeongelmaisten asunnottomien asioita. Ennen kansanedustajan työtään Satu oli ehtinyt toimia sosiaalityöntekijänä monissa eri tehtävissä. Hän oli tehnyt myös vapaaehtoistyötä muun muassa Rikosuhripäivystyksessä ja pakolaislasten tukihenkilönä vastaanottokeskuksessa. Rankimmaksi hän koki työskentelyn lastensuojelussa.
”Oli vaikeaa hoitaa kaltoin kohdeltuja lapsia, kun kävin itse samaan aikaan läpi raskaita hedelmöityshoitoja. Tein työni ammatillisesti, mutta illalla tuli itku.”
Satu Taiveaho kuuluu naisiin, joilla on ollut läpi elämän kestävä vauvakuume.
”Pidin huolta lapsista ja eläimistä, ja haaveammattini oli lastentarhanopettaja. Jos olisin saanut lapsen nuorena, niin kuin suunnittelin, olisin varmaankin töissä päiväkodissa ja eläisin tavallista perhe-elämää ensimmäisen aviomieheni kanssa”, Satu pohtii.
Mutta elämä ei mennytkään Sadun suunnitelmien mukaan. Useamman vuoden lapsettomuuskriisi ajoi nuoruuden rakastetut lopulta erilleen.
”Sinä aikana kävin läpi lapsettomuuden suurimman surun. Tunsin vihaa, katkeruutta ja toistuvia pettymyksiä. Odottavien äitien ja vauvojen kohtaaminen oli vaikeaa”, Satu muistelee.
Moni tuli myös hyvää tarkoittaen vihjailemaan lastenhankinnasta. Se satutti. Pahimmalta tuntuivat syytökset pyrkyröinnistä uraohjukseksi, sillä hänhän oli uppoutunut työhön, koska toista vaihtoehtoa ei ollut.
Tuohon aikaan mahtuvat myös itsesyytösten kaudet, kun Satu mietti, mitä oli tehnyt väärin, kun ei voinut saada lasta. Yhtenä syynä hän on pohtinut lukioaikaista laihtumistaan, jolloin kuukautiset jäivät pois. Lääkärin mukaan sillä ei kuitenkaan pitäisi olla vaikutusta.
”Lapsettomuuskriisi on lisännyt ymmärrystäni elämään. Tiedän, miten arvaamatonta elämä voi olla, ja ymmärrän nyt muidenkin vaikeuksia entistä paremmin.”
”Onneksi minulla on ollut tukena läheisiä, joille voin puhua kaikesta. Heidän avullaan olen selvinnyt tässä koettelemuksessa.”
Lapsettomuus oli myös asia, joka yhdisti Sadun häneen nykyiseen mieheensä Antti Kaikkoseen, 38. Kumpikin oli kohdannut sen aiemmissa suhteissaan.
Myötä- ja vastamäessä
Hämeenlinnan kirkon puuovet aukeavat, ja Satu näkee edessään kauniisti koristellun hevosvaljakon, jota ympäröivät sadat aukiolle kerääntyneet ihmiset. Näky tuntuu unelta ja huomion keskipisteenä olo hämmentää. Tyttö, joka on käyttänyt koko elämänsä muiden ilahduttamiseen, sai yhtäkkiä osakseen roppakaupalla kiitosta.
”Väkijoukko seurasi meitä läpi Hämeenlinnan keskustan. Vastaanotto oli kuin kuninkaallisilla”, Satu muistelee hänen ja Antin heinäkuista hääpäivää vuonna 2008.
Häähumun laskeuduttua arki jatkui seesteisenä. Lehdistön suuri kiinnostus parin elämään tosin yllätti.
”Antin julkisuuskuva oli ollut kovassa nosteessa. Se sai jo ennen häitä runsaasti pontta, kun Antti osallistui suosittuun Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun.”
”Kun jotain ensin nostetaan mediassa, niin totta kai sitä seuraa lasku”, Satu sanoo viitaten vaalirahoituskohuun, jonka keskiöön Antti on joutunut. Anttia syytetään luottamusaseman väärinkäytöstä Nuorisosäätiön puheenjohtajan toimessa.
”Mediamyllytys on ollut hirmuinen. Lööpeissä Antti on leimattu pahimman luokan roistoksi.”
”Pahimman myllytyksen aikoihin sattui Antin isän aivoinfarkti, mikä sai miettimään raadollisen julkisuuden vaikutusta lähimmäisiin. Antti kesti kaiken yllättävän rauhallisesti. Mutta kun ihmisen vaikeuksilla revitellään, kyllä se jälkensä jättää”, Satu miettii hiljaa.
Parisuhde vai lapsi?
Sitten on vuorossa se elämän surullisin hetki. Satu istuu miehensä Antin kanssa sosiaalitoimistossa. Mieli on toiveikas, sillä adoptioprosessi on edennyt viimeiseen vaiheeseen. Vanhempien kanssa on skoolattu kesällä iloiselle uutiselle: pari on adoptiojonossa ensimmäisinä ja lapsi voi tulla Etelä-Afrikasta piankin.
Yhtäkkiä maailma murenee: viranomaiset haluavat lisätä hakemukseen maininnan Antin syyteharkinnasta. Sadusta ja Antista rahoituskohu ei liity heidän vanhemmuuteensa. Mutta viranomaiset ovat päätöksensä tehneet.
Satu alkaa itkeä. Antti meinaa hermostua. He tietävät, ettei tästä voi seurata mitään hyvää. Loppusyksystä tuleekin ilmoitus adoption keskeytymisestä. Vuosien odotus ja paperisota on päättynyt viime metreillä.
”Se oli pieni hetki sosiaalitoimistolle, mutta minulle elämäni surullisin. Päätimme silloin, että luovumme todennäköisesti adoptiohaaveestamme. Itkimme asiaa yhdessä. Koin, että ratkaisu oli Anttia kohtaan väärin. Erityisen väärältä tuntui, että minä jouduin maksumieheksi itselleni täysin kuulumattomasta, vuosien takaisesta rahoituskuviosta elämäni tärkeimmässä asiassa.”
”Olin tehnyt adoption eteen isoja luopumisia. Jätin työni kansanedustajana, koska ajattelin, ettei kahden poliitikon arkea saanut järkevästi sovitettua yhteen lapsen kanssa”, Satu kertoo.
Adoption kariutumista seurasi parisuhdekriisi.
”Hulluimpina hetkinä mietin, pitääkö minun lähteä tästä suhteesta, jotta voin kokea äitiyden. Meneekö lapsen kaipuuni parisuhteen edelle?”
Aika, yhteiset keskustelut ja Antin myönteinen asenne auttoivat lopulta kriisin yli.
”Jokainen koettelemus yhdistää, jos se käydään läpi yhdessä. Antti on ihana ihminen. Hän ei koskaan lannistu. Antin avulla löysin uudelleen toivon.”
Tärkeää on ollut myös läheisten ja täysin tuntemattomienkin tuki.
”Ehkä tällä kaikella on joku tarkoitus, vaikka en käsitä sitä vielä. Jos adoptiolasta ei meille tule, niin ehkä meille on tarkoitettu jokin muu vaihtoehto”, Satu miettii.
Ratkaisun hetki
Satu Taiveaho oli ehtinyt hankkia tulevalle lapselle ponin ja sisustaa lastenhuonettakin. Lastenhuoneen tavarat on laitettu kasaan, mutta ponista nauttivat sisarusten ja ystävien lapset.
Tänään vuorossa on Sadun veljentytär Delila, 8.
Nella-kissa kiehnää emäntänsä jaloissa, ja ulkoa kuuluu berninpaimenkoira Amigon reipas haukahdus. Tohinaa Tuusulan-kodissa riittää, mutta siellä olisi tilaa pienelle tyttö- tai poikalapsellekin. Tilaa on etenkin Sadun sydämessä.
”Jos joskus vielä saan oman lapsen syliini, toivon, että hän kokisi ennen kaikkea olevansa rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on.”
”Neuvoisin häntä kuuntelemaan sydämensä ääntä. En tiedä, olenko pystynyt tähän aina omassa elämässäni, mutta siihen pyrin”, Satu Taiveaho sanoo.
Sadun ja Antin adoptiolupa umpeutuu toukokuussa.
”Olemme päättäneet, ettemme hae jatkolupaa. Päätös oli raskas ja suru suuri. Antti kokee kuitenkin liian rankkana sen, että lapsen saanti olisi kiinni siitä, miten hänen syksyllä alkava oikeudenkäyntinsä menee.”
”Jos oikeudenkäynti sujuu Antin kannalta hyvin, voimme tietysti hakea vielä uudelleen adoptiolupaa, mutta se tarkoittaisi vuosia kestävän prosessin alkamista alusta, mikä nyt tuntuu liian pitkältä ajalta.”
Vaikka adoptiohaave on nyt unohdettu, Satu ja Antti eivät ole menettäneet toivoaan lapsen saannin suhteen. Jäljellä on vielä kaksi vaihtoehtoa: hedelmöityshoidot ja sijaislapsi.
”Emme ole kaikista vastoinkäymisistä huolimatta luopuneet ajatuksesta, ettäkö meillä jonain päivänä olisi vielä lapsi.”
Adoptioprosessin aikana ei ole suositeltavaa edistää muita keinoja saada perheeseen lapsi. Nyt Satu ja Antti ovat vapaita kokeilemaan niitä.
”Sisälläni onkin herännyt uusi toivo. Haluaisin käydä vielä kerran läpi hedelmöityshoidot uusimmilla tekniikoilla. Samaan aikaan voimme perehtyä sijaisvanhemmuuteen ja aloittaa kouluttautumisen siihen. Jos hoidot eivät tuota tulosta, meille jää vielä vaihtoehto.”
Eikä sekään haittaisi, jos molemmat onnistuisivat.
”Sijaisvanhemmilla saa olla myös omia lapsia, ja olen aina halunnut ison perheen”, Satu sanoo ja hymyilee.
Sijaisvanhemmuudessa Satua kuitenkin mietityttää ajatus, että lapsi voidaan koska tahansa viedä pois. Ei myöskään tiedetä, miten Antin oikeusprosessi tulee vaikuttamaan sijaisvanhemmuuteen.
”Monelle lapsettomalle parille luopuminen lapsen yrittämisestä ja päätös elää kahdestaan voi olla lopulta helpotus. Olen joskus itsekin toivonut, että voisin luovuttaa ja lakata toivomasta, kun edessä on aina vain pettymyksiä.”
”Mutta jostain se toive aina syntyy joka kuukausi. Kai toivon ylläpito on elämässä pysymisen kannalta aika tärkeä piirre”, Satu Taiveaho miettii.
Kauneimmat hyvästit
Yksi muisto on vielä jakamatta. Se on ehkä se kaikkein tärkein. Ne ovat jäähyväiset rakkaalle mummolle.
Satu oli lukioikäinen, kun hänen syöpään sairastunut isoäitinsä siirrettiin saattohoitoon. Satu meni vierailulle.
”Pelästyin ensin, kun mummo näytti niin kuolevalta eikä voinut juoda enää edes vettä. Mutta mummo katsoi minua, tarttui kädestäni ja kutsui nimeltä. Hän ilahtui selvästi tulostani.”
Hoitokodin sisällä oli kaunis talvipuutarha. Satu työnteli mummoa sängyssä ja jutteli hänelle. Ympärillä oli vehreitä kasveja ja vieressä solisi hiljainen puro. Kun Satu oli kotimatkalla, hän sai puhelun. Mummo oli nukkunut pois.
”Mummon kuolema oli kaunis”, Satu sanoo.
”Hän on yhä esikuvani. Toivoisin, että minussa olisi edes jotain samaa kuin hänessä. Mummo oli rakastava, pehmeä ja hyvä ihminen. Ehkä liiankin hyvä.”
Mummo oli suunnitellut omat hautajaisensa. Hän oli ostanut arkun ja järjestänyt kaiken, ettei toisille tulisi liikaa työtä. Ettei vain olisi kenellekään vaivaksi.
