Satu Rapilan kamppailu kohti raittiutta "Petyin itseeni joka päivä"

– Enää en halua kokea samaa uudelleen, sanoo lääkäri Satu Rapila.

Nuoresta asti jatkunut raju juominen sai pikkuhiljaa ensimmäisen sijan elämässä. Viimein hän oli niin pohjalla, että ainoa tie oli ylöspäin. Raittius löytyi Minnesota-hoidon myötä.

Tarkistatko, ettei ruuassa ole käytetty alkoholia, pyytää Satu Rapila, 29, tilatessaan siikaa tyrnikastikkeella. Tarjoilija palaa pian ja vakuuttaa, ettei ruoka sisällä alkoholia missään muodossa.

– Ravintolaruuissa käytetään yllättävän usein alkoholia, Satu naurahtaa.

– Tosin en tiedä, heräisikö alkoholin himo niin pienestä määrästä, mutta en halua riskeerata.

Istumme ruokaravintolassa Helsingin keskustassa. Satu on pyrähtänyt pääkaupunkiin muutamaksi päiväksi, käsi kipsissä. Hän joutui sairauslomalle kaaduttuaan moottoripyörällä. Raahen aluesairaalan kirurgisen osaston vasenkätisellä lääkärillä ei ole nyt töissä paljon virkaa, kun onnettomuudessa loukkaantui nimenomaan vasen käsi.

Nuori lääkäri on paitsi vasenkätinen, myös kaunis, älykäs – ja alkoholisti.

– Raitis alkoholisti, korjaa Satu.

Hän joi viimeisen ryyppynsä vajaa kaksi vuotta sitten. Sitä oli edeltänyt pitkä sarja ryyppyjä. Niistä ensimmäisen hän otti tyypilliseen tapaan murrosiässä kokeiluna.

 Humala tuntui hyvältä

Satu joi ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

– Pahaa alkoholi oli, mutta nautin suunnattomasti sen vaikutuksesta. Puolesta pullosta viiniä tuli tosi hyvä olo. Seuraavan kännin otin puolen vuoden päästä ollessani kaverini luona yötä.

Siitä tuli paha krapula, ja tyttö päätti, ettei enää ikinä ota. Ajan myötä päätös unohtui, ja mieleen muistui vain miltä humala tuntui. Itsetunto kohosi, tuli iloinen mieli ja lähes euforinen olo.

Satu lähti 16-vuotiaana kolmeksi viikoksi Englantiin kielimatkalle. Siellä bailattiin kaverien kanssa joka ilta. Jälkeenpäin Satu muistelee, ettei kenenkään muun juominen ollut yhtä humalahakuista. Hän päätti aina aamuisin krapulassa, että tänään ei oteta. Lupaukset sortuivat illan hämärtyessä ja viinan himon voittaessa.

Kotimaahan tultuaan Satu vietti kesän mökillä perheen kanssa, eikä alkoholia tehnyt mieli. Syksyn tullen rupesivat ravintolat kiinnostamaan. Sisään hän pääsi, vaikka oli alaikäinen. Rahaa ei juuri ollut, mutta miehet tarjosivat, ja pohjiksi otettiin kotiviiniä.

Satu kirjoitti ylioppilaaksi 1999 ja oli tavannut jo tulevan miehensä. Syksyllä hän aloitti Tampereella teknillisessä korkeakoulussa tuotantotalouden opinnot.

– Ennen sitä tapahtui perheessämme hirvittävä tragedia. Ainoa veljeni, minua kymmenen vuotta vanhempi, hukkui kesämökillä verkkoja kokiessaan.

– Opiskelujen alkaessa kolme viikkoa myöhemmin en ollut kyennyt nukkumaan kunnolla viikkoon. Se oli kauheaa aikaa, Satu sanoo.

Ensimmäinen opiskeluvuosi sujui kuitenkin hyvin, ja Satu sai keväällä teekkarilakin päähänsä. Alkoholitta vuosi ei mennyt. Päinvastoin sitä kului runsaasti: kymmenkunta pulloa olutta illassa ja päälle snapseja. Viikonloput rupesivat venähtämään. Juominen saattoi alkaa jo keskiviikkona, ja sunnuntaiaamun krapulan loivennus saattoi kestää maanantaihin.

Tuotantotalous ei tuntunut sittenkään omalta alalta, ja Satu haki poikaystävänsä kanssa Ouluun lukemaan lääketiedettä.

– Olin niin innoissani sinne päästyäni, etten ensimmäisinä kuukausina edes juonut.

Sitten Satu palasi vanhaan tyyliin.

– En muistanut fuksiaisjuhlista mitään, ja mies sai kantaa minut kotiin. Juomien määrä kasvoi, ja maanantaikin venähti ottopäiväksi.

– Aamuisin oli karmea olo ja tiesin, millä saan helpotuksen. En yksinkertaisesti kestänyt itseäni enää selvin päin. Petyin joka päivä itseeni ja toimin jatkuvasti omia arvojani vastaan, mikä aiheutti henkisen pahoinvointini.

Häämatkan jälkeen harhoja

Viina sai Sadun elämästä yhä tiukemman otteen. Toleranssin lisääntymisen myötä juodut määrät kasvoivat ja putket pitenivät. Kun toinen vuosi oli lopuillaan lääketieteellisessä, Satu joi kaksi viikkoa putkeen.

– En muista siitä ajasta juuri mitään. Mies anoi aamulla lähtiessään, että älä enää tänään juo. ”En, en”, vastasin sängyn pohjalta. Sillä hetkellä usein jopa tarkoitin sitä.

Pian miehen mentyä Satu lähti juomien hakuun. Kymmenen puolen litran olutpulloa kului helposti päivän aikana.

– Edessäni oli tuolloin lääkäriharjoittelujakso sairaalassa, joten ryyppyputki oli pakko saada poikki. Olin niin fyysisesti kuin henkisestikin aivan lopussa ja viimein soitin vanhemmilleni.

– Myönsin heille ensimmäistä kertaa ääneen, että olen alkoholisti. He tulivat pariksi viikoksi kylään. Kävelimme paljon ja keskustelimme. Päätin, etten juo enää koskaan. Olon hieman parannuttua lievensin lupausta: ainakaan muutamaan kuukauteen en ota.

Lupaus piti. Satu oli ottamatta kolme kuukautta. Tuossa vaiheessa tuntui vielä mahdottomalta ajatukselta, ettei hän koskaan enää joisi. Opintojen jatkuessa syksyllä alkoivat myös neljän viiden päivän ryyppyputket.

Opinnot kuitenkin sujuivat juomisesta huolimatta. Satu avioitui poikaystävänsä kanssa 2006. Häiden yhteydessä pidettiin kolmen viikon loma, joista viimeinen viikko vietettiin Kroatiassa.

Satu oli juonut kolme viikkoa, ja paluumatkalla iskivät delirium-oireet. Lentokoneessa hän otti pari viiniä ja ihmetteli, miten pää tuntuu niin omituiselta.

– Lensimme Vaasaan, mistä jatkoimme autolla Ouluun. Yhtäkkiä päässäni rupesi soimaan sinfonia. Torvet soivat täysillä. Se oli karmeaa, ja tulin aivan hysteeriseksi.

– Tajusin kuitenkin koko ajan, että äänet olivat harhoja. Lääkärinä tiesin, kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Tuolloin olin ensimmäistä kertaa valmis menemään hoitoon alkoholismini takia.

Tilanteen rauhoituttua Satu luopui ajatuksesta. Oireet saatiin pois vahvalla diapam-lääkityksellä. Sen verran ne kuitenkin pelästyttivät, että Satu oli puoli vuotta raittiina.

Delirium-oireista alkoi kuitenkin lääkekierre. Hän käytti rauhoittavia ja unilääkkeitä päivittäin. Olo oli ahdistunut ja masentunut.

– Tein paljon myös lääkärintöitä opiskelun ohella. Jos en ottanut aamulla lääkettä, rupesin tärisemään, ja henkinen paha olo oli niin voimakas, että sitä oli vaikea kestää.

Keho huusi alkoholia

Joululomalla alkoi taas juominen, ja lääkkeiden käyttö jatkui. Satu pöhöttyi, ja paino nousi.

– En uskaltanut lopettaa, koska pelkäsin vieroitusoireita ja pahaa oloa. Ajattelin, että joudun käyttämään loppuelämäni sekä viinaa että lääkkeitä ja kuolen nuorena.

Eräänä yönä, kun Satu ei saanut unta, hän otti pillerin toisensa jälkeen. Lopulta hän oli ottanut 60 tablettia diapamia ja unilääkkeitä. Hän makasi lattialla lamaantuneena miehen tullessa kotiin.

Tässä vaiheessa Satu käytti myös kaikkia alkoholistin ovelia keinoja. Lähipiiri yritti rajoittaa viinan hakua ottamalla häneltä avaimet ja rahat pois. He olisivat ottaneet myös luottokortin, mutta Satu oli piilottanut sen.

Satu kätki viinapulloja eri paikkoihin asuntoon. ”Lenkille” lähtiessään hän kävi hakemassa Alkosta litteän pullon kirkasta, jonka piilotti housuihinsa ja joi nopeasti kodin vieressä sijaitsevan sairaalan vessassa.

– Koko ajatusmaailmani kiersi seuraavan ryypyn ympärillä. Tiedostin, että olin pahasti alkoholisoitunut, mutta en ollut valmis luopumaan rakkaimmastani eli viinasta. Päinvastoin halusin antaa elämäni etanolille.

– Millään muulla ei ollut merkitystä. Kehoni ja mieleni suorastaan huusivat alkoholia.

Joskus Satu makasi viikonkin sängyssä, tuijotti telkkaria, joi ja otti lääkkeitä vuorotellen. Verhot olivat kiinni ja valot sammuksissa. Välillä hän kävi tenteissä, pakollisissa harjoitustöissä ja keikkatöissä.

Sitten tuli pysähdys.

Pohjakosketus sai hoitoon

Satu lähti Sodankylän terveyskeskukseen pariksi viikoksi töihin. Hän pysyi raittiina ja teki ahkerasti töitä. Niin ahkerasti, että lupautui viikonlopuksikin töihin.

Perjantai-iltapäivänä hän käveli töistä suoraan Alkoon, osti lastin juomista ja lähti illan päätteeksi vielä baariin. Hän oli aamulla vielä aivan humalassa. Satu lähti eväspullon kanssa töihin.

– Hoitajat työpaikalla olivat järkyttyneitä humalaisesta lääkäristä, joka häipyi välillä pois, löytyi nukkumasta vessasta ja tuli taas jatkamaan hommia.

Kun Sadun läheiset kuulivat tilanteesta, mies haki hänet töistä. Matkalla asunnolle Satu hyppäsi autosta ja meni baariin. Yöllä kotona odottivat hänen vanhempansa.

– Mutisin vain ”anteeksi”, ja sammuin sänkyyn. Selvittyäni menin tapaamaan esimiestäni. Hän kysyi, olenko juonut töissä. Vastasin myöntävästi. Hän kirjoitti minulle sairausloman ja kehotti hoitamaan itseni kuntoon.

Se oli niin tiukka paikka, että Satu harkitsi jopa itsemurhaa. Hän päätteli olevansa niin pohjalla, ettei ylöspääsyä enää ollut. Hän oli ihmisraunio, joka halusi kuolla. Vanhemmat saivat suostuteltua hänet Lapualla sijaitsevaan Minnesota-hoitokeskukseen.

– Olin niin väsynyt ja huonovointinen, etten jaksanut edes vastustaa. Löysin jostakin vielä pari rauhoittavaa ja olin hieman tokkurassa, kun pääsimme perille.

Tokkurasta huolimatta hoitokeskukseen meno ei ollut helppoa. Sadusta tuntui kamalalta, että hän oli lupautunut ”juoppohoitolaan”. Kaiken lisäksi hänet, joka oli aina kaivannut tilaa ympärilleen, pantiin samaan huoneeseen lääketokkuraisen, keski-ikäisen naisen kanssa.

– Hän putosi sängystäkin ensimmäisenä yönä ja ajattelin, että mikä hullujenhuone!

Heti seuraavana päivänä tapahtui kuitenkin muutos.

– Huomasin olevani yksi heistä. Täällä oli samasta taudista kärsiviä ihmisiä, joilla oli samanlainen tausta. Viina oli ajanut kaiken muun edelle, ja suurin osa oli kolkutellut kuoleman portteja kuten minäkin.

Elämänilo palasi

Tuo päivä oli käännekohta elämässä. Satu nauroi ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin. Huonekaverista tuli hyvä ystävä. Elämänilo pilkahti ja toivo paremmasta huomisesta heräsi.

Rauhoittavien lääkkeiden käyttö lopetetaan Minnesota-hoidossa kuudessa päivässä. Niistä luopuminen on raitistumisen edellytys.

Hoito perustuu todellisuusterapiaan. Potilaat kohtaavat pienryhmissä päivän aikana. Vielä illalla pohditaan ryhmässä tuntemuksia. Perushoito kestää neljä viikkoa, minkä jälkeen tavataan viikoittain 11 kuukauden ajan.

Ajatuksena on, että alkoholismi ei ole seurausta juomisesta, vaan juominen on seurausta alkoholismi-nimisestä sairaudesta. Potilas ei ole vastuussa sairastumisestaan, mutta toipumisestaan on.

– En epäillyt hetkeäkään hoitoon mentyäni, ettenkö olisi alkoholisti. En ollut enää elänyt normaalia elämää moneen vuoteen. Koko persoonallisuuteni oli muuttunut. Inhosin itseäni enkä kyennyt rakastamaan muitakaan. Itsekkyyteni, ilkeyteni ja tunnekylmyyteni – se kaikki oli ollut yhtä helvettiä lähimmilleni. Tuhosin pikkuhiljaa heidänkin elämäänsä, Satu analysoi.

Sairaus täytyy muistaa

Satu aloitti hoidon jälkeen työt Raahen aluesairaalassa.

– Kerroin rehellisesti, että olen raitis alkoholisti ja käyn kerran viikossa jatkohoidossa 11 kuukauden ajan. Olin päättänyt, että voin puhua asiasta eikä minun tarvitse valehdella kenellekään.

Satu valmistui lääkäriksi keväällä 2008 yhtä aikaa kurssikavereidensa kanssa. Tällä hetkellä hän erikoistuu kirurgiksi ja on mukana myös päihdelääketieteessä. Satu käy sekä Minnesota-hoidon jatkoryhmässä että AA-ryhmässä ylläpitämässä raittiuttaan.

– On tärkeää muistaa oma sairautensa, vaikka menisikin hyvin. Tämä ei ole koskaan niin varmalla pohjalla, että sen voisi jättää hoitamatta. On ihmisiä, jotka ovat retkahtaneet jopa 30 vuoden jälkeen.

– En tiedä, miksi minusta tuli alkoholisti. Sain viinasta kai jotakin, mitä normaali ihminen ei saa.

Satu nauttii nyt elämästä enemmän kuin vuosiin ja iloitsee siitä, että voi viimeinkin suunnitella tulevaisuutta.

– Minun ei tarvitse ajatella joka päivä, että tänään en ota, koska vielä kertaakaan ei ole tehnyt mieli ottaa. Enää en halua kokea samaa helvettiä uudestaan.

– Tämä on arvokasta ja onnellista elämää. Kun join, niin paraskaan päivä ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin huonoin päivä raittiuden aikana. Kyllästin itseni viinalla ja join elämäni kiintiön täyteen.

teksti Eija Huusari - kuva Anna Huovinen