Riitta Nelimarkan ja Jaakko Seeckin liitossa toimii vastakohtaisuuksien kemia

Riitta Nelimarkka on taiteilija, jolla on sisäinen pakko luoda koko ajan uutta. Aviomies Jaako Seeck puolestaan mahdollistaa Riitan villien luomusten esille pääsyn. Yhdessä selvittiin myös Jaakon vakavasta sairastumisesta, joka yllätti metsästysmatkalla Namibiassa.

Marc Chagallin kuuluisa maalaus Promenade vuodelta 1913 on kuin kuvaus Riitta Nelimarkan ja Jaska Seeckin pitkästä suhteesta: tukevasti maahan ankkuroitunut mies pitää kädestä taivaalla leijuvaa naista.

– Olen aina pyrkinyt vapauteen ja aina minua on pyritty varjelemaan enemmän kuin haluan, Riitta sanoo.

– Jaska ja kolme poikaamme pelkäävät, että poltan itseäni liikaa uppoutuessani työhöni. Mutta jos haluan tehdä niin, kukaan ei saa estää – en suostu siihen!

Riitta kiittää miestään siitä, että tämä on osannut antaa hänelle riittävästi ymmärrystä elämän kaikissa vaiheissa.

– Silloinkin kun opettelin automaattikirjoitusta, ilmaan piirustamista ja levitaatiota.

”… Sinä pakotat minua vähemmän kuin aurinko sädettään./Sinä annat minun kulkea kuin aalto/ ja tehdä sitä, mitä minun on joka tapauksessa tehtävä./Sinä annat minun olla tämä pieni/epänormaalinen lintu/ja minä rakastan sinua siivet rikkoutuen…” Riitta kirjoittaa runokirjassaan Giovanna Idiaatta Pallo Medici (Seneca & Tammi 1996).

Kokovartaloravistus ja avioliitto

Jaska kuuli Riitasta ensimmäisen kerran viisikymmentä vuotta sitten.

– Olin pyrkimässä Helsingin Munkkiniemen yhteiskouluun ja naapurin täti maalla Lahdessa kysyi, että tapasitko sinä siellä sen Riitta Nelimarkan? No en, Riitta on minua kaksi vuotta nuorempi, mutta erikoinen nimi jäi mieleen. Ja kun olin jäänyt kaksi kertaa luokalle, olimme lopulta samalla luokalla, Jaakko muistelee.

Riitta kirjoittaa keväällä ilmestyneessä omaelämäkerrallisessa Elisen epämuistelmat -kirjassaan Jaskasta elämänsä ensimmäisenä ja viimeisenä rakkautena.

– Muistan sen kokovartaloravistuksen hetken vuonna 1964, jolloin seisoin 16-vuotiaana pururadan reunassa ja katselin juoksevaa Jaskaa, jonka verkkarit pysyivät ylhäällä henkselien avulla. Ihastuin huikaistuen.

Muutamaa vuotta myöhemmin nuorten kuvaamataidonopettaja päätti saattaa heidät yhteen ja järjesti koulun henkisiin kilpailuihin lavastesarjan.

– Rakensimme satumetsää koko yön. Kun tulin aamulla kotiin, perhe oli hälyttänyt poliisin, Riitta nauraa.

Seurustelu alkoi kuitenkin vasta seuraavana syksynä, suhde pantiin hyllylle Jaskan armeija-ajaksi. Naimisiin mentiin vuonna 1971.

– Meillä ei ollut sopimuksia tulevan yhteiselämän säännöistä tai ehdottomuuksista. Ja kaiken kaikkiaan en usko, että mitään ongelmia – niin elämässä kuin työssä – kannattaa leipoa niin kauan, että kallisarvoinen elinaika menee niiden selvittämiseen.

– Kun kuuntelen nyttemmin joidenkuiden tuttujen sanovan omista yhtä pitkistä liitoistaan, että ”eihän sitä koskaan voi tietää”, rohkenen ihmetellä, missä mennään. Meillä yhteiset kokemukset ovat vain vahvistaneet yhteyttämme, Riitta sanoo.

Hän kirjoittaa Elisen epämuistelmissa tunteistaan näin:

”Jatkuva hyväksyvä rakkaus, inhimillisen riippuvuuden, riippumattomuuden ja intohimon kohde, aina läsnä oleva painava absoluutti ja hellä kokovartaloakatemia. Kaikki tämä jatkuvassa särmikkäässä muutoksessa.”

Äidin Nalle Puh -elämä

Mikä veti Riittaa ja Jaskaa alun perin yhteen? Samanlaisuus? Erilaisuus? Kemia?

– Ei ainakaan samanlaisuus, pikemminkin vastakohtaisuuksien kemia, Jaska sanoo.

– Mutta ehdottomasti samantyyppinen, nopeina välähdyksinä ilmenevä huumori, joka on itse asiassa hyvin lähellä suhteellisuudentajua. Täytyy mainita myös suvaitsevaisuus eli epänormaalin sietokyky, Riitta lisää hymyillen.

Kumpikin etsiskeli avioliiton alkuvuosinaan omaa tietään.

– Luulin naivani urkurin; Riittahan säesti aina koulun aamuhartaudet, Jaska naureskelee ja lisää, että Riitta on soittanut pianoa viisivuotiaasta alkaen ja opiskellut pianonsoittoa Sibelius-akatemiassa ennen kuin valmistui Ateneumissa kuvaamataidon opettajaksi.

Jaska opiskeli puolestaan kansatiedettä, fi losofi aa ja psykologiaa, kunnes kyllästyi ja intoutui Riitan animaatioelokuvaprojekteista.

Siitä alkaen on tehty töitä yhdessä. Elokuvat ovat muuttuneet villareliefeiksi, maalauksiksi, grafi ikaksi, piirroksiksi, kirjoiksi ja valokuviksi. Näyttelyt kuljettavat pariskuntaa ympäri maailmaa. Riitta tekee taidetta ja Jaska pitää asiat järjestyksessä yhteisen yhtiön Senecan toimitusjohtajana.

– Jatkuva yhdessäolo ei ole rassannut suhdettamme, pikemminkin lujittanut sitä. Jos toinen tai molemmat ovat aina muualla töissä ja matkoilla, kumppaniin ei pääse tutustumaan kunnolla ja hän jää helposti vieraaksi, Jaska toteaa.

– Kuopuksemme sanoi kerran, että äiti, sä elät ihan Nalle Puh -elämää, kun et ole ollut koskaan oikeasti töissä, Riitta sanoo.

– Meille on vaikea ajatella työtä tiettyihin paikkoihin ja kellonaikoihin sidottuna, sillä työ on meille elämäntapa. Tosin tämä vapaa ”life style” venyttää usein työaikoja jopa ympärivuorokautisiksi, mutta samalla se palkitsee.

– Teemme monet asiat toisin ja eri tahtiin kuin muut – ja ruuhkassa useimmiten vastavirtaan! Olemme menneet juhlapyhinä mieluimmin metsään tai merelle. Oleilemme luonnon keskellä, annamme ajatusten virrata vapaasti. Jaska on opettanut minut rakastamaan metsää eikä minun tarvitse raahata häntä enää korvista oopperaan. Hän tulee mukaan jo mielellään.

Sormet pois oven välistä

Pariskunta harrastaa kynttiläaamiaisia.

– Valvomme usein myöhään ja istumme pitkään kahvin ääressä lukien, Jaska lehtiä ja minä kirjoja. Emme enää aseta mielipiteitämme vastakkain eikä meillä ei ole liioin tarvetta väitellä kauheasti muiden saavutuksista, mutta keskustellahan aina voi. Olen innokkaampi eläytyjä kuin Jaska ja haluan pulputa toisinaan elokuvaillan kokemuksiani siinä määrin, että Jaska saattaa jopa hikeentyä kyyneleisiin samaistumisiini.

Riitta ui joka aamu, ympäri vuoden, ja palvoi aiemmin ahnaasti aurinkoa.

Jaskan juttuja ovat olleet lentopallo, autolla, veneellä ja moottoripyörällä ajo sekä metsästys.

Riitta ei aja.

– Olen suorittanut ajokortin kahdesti ja ottanut varmuuden vuoksi lisätunteja Jaskan sairastuttua kaksi vuotta sitten, mutta rattiin minua ei ole päästetty.

– Mietin, miksi suostun tässä asiassa perheen miesten terroriin. He ovat nimittäin päättäneet, että minulla on liikennettä vaarantava trauma nuoruuden kolarista säiliöauton kanssa. No, ei ole!

Riitan temperamentti johtaa toisinaan yhteentörmäyksiin.

– Olen tosiaan monissa asioissa yliherkkä. Päre saattaa palaa esimerkiksi huomauttelemisesta. Arvostan yhä enemmän suuria linjoja ja yritän pysytellä niissä. Jos kahvi läikähtää lattialle, niin toki näen sen itse, ei siitä tarvitse sanoa.

Jaska lisää tottuneensa tavaroiden lentoon.

– Osaan väistellä. Ja jos ovet paukkuvat, otan sormet pois välistä ajoissa.

Vapaus ja vastuu

Monet määrittelevät Riitan ja Jaskan kultalusikka suussa syntyneiksi.

– Olemme siinä mielessä etuoikeutettuja, että voimme tehdä valitsemaamme työtä suhteellisen vapaina taloudellisista huolista. Olisin sokea ja väärämielinen, jos kieltelisin tätä. Mutta vain varallisuuteen tuijottaminen on yhtä lailla väärämielistä sokeutta. Elämässä on paljon tärkeämpiä asioita: terveet lapset, ystävät, taide ja palkitseva työ, Riitta sanoo.

– Minulla on myös sellainen lapsuudesta peritty rasittava ja kyseenalainenkin luterilaisen moraalin malli, että ihmisen on oltava etuoikeutuksensa arvoinen. On tehtävä työssä kaikki voitavansa, kun kerran on saanut siihen mahdollisuuden. Jollain tasolla kyselen kaiken aikaa itseltäni, olenko varmasti antanut kaikkeni? Enkö pysty enempään?

Riitta kirjoittaa muistelmissaan kokovartalohaarniskastaan, jossa on ikävuosiin nähden varsin vähän luodinreikiä.

– Tämä ”haarniska” ei ole pelkästään suojautumiskeino vaan myös fyysisesti ja henkisesti koossa pitävä koheesio. Välillä on kavennettava saumoja, jotta se tulisi lähemmäksi omaa ihoa, toisinaan on levennettävä mallia, jotta maailman ja kehon välille mahtuisi riittävästi ilmaa. Joskus haarniska on hyvä rikkoa – ja taas kasata, Riitta sanoo.

Hän puhuu kirjassaan myös haarniskan ruostumisesta, vastoinkäymisten luonnollisesta kuulumisesta elämään osana ihmisenä olemista ja ihmiseksi tulemista.

”On perin kummallista, miten vähän ihminen tarvitsee pysyäkseen energisenä. Oikeastaan vain peruselannon, rakkautta ja kuolematietoisuutta. Sekaan romantiikkaa, seksiä, älytehtäviä, voimisteluharjoituksia, estetiikkaa, musiikkia, värejä, dramatiikkaa, onnistumisia, hyviä tekoja, pettymyksiä ja pahoja sokkeja. Elääkseen täyttä sihisevää elämää ihminen ei oikeastaan tarvitse paljoakaan, ehkä vain muistutuksen siitä että: Accumulating love brings luck, accumulating hatred brings calamity (Paolo Coelho siteeraa La Tsuta)”.

Eli rakastaminen luo onnellisuutta, viha tuhoaa.

Elämä yhtä kuin rakkaus

Aiemmat elämänarvot joutuivat tarkistukseen, kun Jaskan jalat pettivät metsästyssafarilla, keskellä Namibian aavikkoa.

– Suomessa esidiagnoosit puhuivat aivoverenkiertohäiriöstä tai aivokasvaimesta. Kävelin biopsiaan, jossa otettiin koepala aivoista, mutta palasin leikkaussalista puoliksi halvautuneena. Infarkti oli iskenyt aivojen oikealle puolelle, joten onneksi puhekyky säilyi, Jaska kertoo.

Riitta muistaa Jaskan ensimmäisen kysymyksen heräämön jälkeen: ”Kuinka sä nyt pärjäät?”

– Jokin aiempi oma haavoittunut narsismi tai masennus tuntuivat silloin hävettäviltä. Mutta koska paras ja valoisin vaihtoehto on jatkaa elämistä, koska asioilla on tapana järjestyä, ja koska Jaska on luonteeltaan samurai, en tukahtunut epätoivoon.

”Paitsi että elämä on yhtä kuin rakkaus, on se pitkälti myös järjestelykysymys. Nykyhetki on aina paras hetki, jokainen päivä kuin viimeinen ja jokainen lemmenyö kuin ensimmäinen. Onko vastaansanomista!” Riitta kirjoittaa.

Vaikka Jaska on toipunut tilastoihin nähden hyvin ja kävelee kepin varassa sekä ajaa autoa, hän on joutunut luopumaan osasta aiemmin niin rakkaista harrastuksistaan. Tasapainohäiriöt eivät salli moottoripyörällä ajoa ja lentopallo sekä veneilykin jäivät.

– Suorastaan upea asia tässä oli se, että infarkti yhdisti perhettämme entisestään.

– Olemme tavanneet poikiamme enemmän kuin ennen. On keskusteltu paljon ja tutustuttu sen kautta toistemme persooniin ehkä syvällisemmin, puolin ja toisin. Aiemmin kaikki elivät omaa elämäänsä jonkinlaisessa idioottimaisessa kiireessä.

Bonga, neljäs lapsi

Loviisassa sijaitseva Bongan linna on Riitan ja Jaskan ”neljäs lapsi”.

Yli satavuotias, jo pitkään omien metsien hakkeella lämmennyt graniittilinna on kunnostettu huolella. Se pitää sisällään Riitan ”museon” ja gallerian sekä yksityiset työtilat, joissa on pyritty säilyttämään epookin tuntuma.

Loviisan vierellä ovat myös Jaskalle ja Riitalle rakkaat Tesjoen metsät ja metsästysmaat.

– Minulla oli jo armeija-aikana metsästysaseet. Metsänomistajina tunnemme velvollisuudeksemme huolehtia luonnon monimuotoisuudesta ja riistaeläinten selviytymisestä, myös metsiemme antimia hyödyntäen, Jaska sanoo.

Aiemmin villieläimiä vain kameransa linssillä tähtäillyt Riitta on itsekin suorittanut metsästystutkinnon.

– Onneksi Jaska on todellinen perusmies, jonka mielestä saalis on toimitettava pöytään valmiiksi käsiteltynä, jopa valmistettuna.

Luonnon hyvinvoinnin puute laajemmassa mittakaavassa askarruttaa. Miksi kaksi kolmasosaa maailman joista ei virtaa enää jokisuulle? Miksi lajeja kuolee päivittäin?

Jaska on Riitan lailla yhä huolestuneempi ympäristön muutoksista ja maapallon tulevaisuudesta. Siksi myös aiempi runsas matkustelu on jäänyt vähemmälle.

”…jo filosofi Seneca varoittelee ihmisiä suistumasta levottomaan jatkuvan siirtymisen halpaan: he lähtevät noustakseen kukkulalle, ja saavutettuaan sen he jo katselevat seuraavaa kukkulaa ja lähtevät taas seuraavaa kukkulaa tähyillen ja näin loputtomiin. Onnensa he unohtavat orpoilemaan ensimmäisen kukkulan juurelle.”

(Lainaukset Elisen epämuistelmat, Tammi)

teksti Maria Schulgin – kuvat Katja Lösönen

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 7/2008.