Täytyy oikein hieraista silmiään. Kuka on tuo vaalea kaunotar, joka korkeissa koroissaan astuu studiolle sisään? Hersyvä nauru on tuttua, mutta kaikki muu on muuttunut.
Katsoja huomaa ensimmäisenä kaventuneet kasvot, hoikan vyötärön. Kun kuuntelee Raakel Lignellin, 45, tarinaa, alkaa ymmärtää, että elämänmuutos on paljon muutakin kuin pintaa.
”Syksyllä 2010 painoin niin paljon, etten edelleenkään halua kertoa tarkkaa kilomäärää. Minulla oli ollut vuoden aikana kolme keuhkokuumetta, ja olin niiden jäljiltä huonossa kunnossa. Olin väsynyt, todella väsynyt. Mutta kaikkeen tottuu, huonoon oloonkin”, Raakel Lignell huomauttaa.
Viiden lapsen äiti oli hämmentynyt ja neuvoton. Vaikka sairaalassa otetut veriarvot eivät olleet vielä hälyttäviä, hän tajusi, ettei näin voi jatkua. Ratkaisevan sysäyksen terveempään elämään antoi tuttavan tuttu, joka itsekin oli tehnyt elämänmuutoksen.
”Sain saarnan terveistä elämäntavoista.”
”Kyllä elimistö tietää, jos sitä on laiminlyöty. Minun syntini oli se, etten ollut liikkunut juuri lainkaan. Minusta oli tullut taitava välttämään liikkumista. Etsin parkkipaikatkin mahdollisimman läheltä, jotta ei tarvinnut kävellä pienintäkään matkaa.”
”Olin syönyt vääränlaista ravintoa. En ollut mikään sokerihiiri, mutta pasta ja vaalea leipä olivat olleet herkkujani.”
Raakel kertoo huvittuneena, että keittiön kaapit pursusivat kevyttuotteita. Täydellistä itsepetosta! Vuosien varrella viinilasillinen oli vaihtunut salakavalasti puolikkaaseen pulloon, joskus kokonaiseenkin.
”Aina oli hyvä syy korkata kuohuviini. Sen tavan lopetin ensimmäiseksi. Puolitoista vuotta kului, etten juonut pisaraakaan. Nyt on elämäntaparemontistani kulunut jo lähes kaksi vuotta, ja alkoholinkäyttöni on jäänyt minimiin.”
Taakkojen vuodet
Raakel Lignell on pohtinut paljon syitä, jotka johtivat oman terveyden laiminlyömiseen. Suurperheen äitinä muiden tarpeet olivat hänelle aina etusijalla. Kun sitten vihdoin tuli rentoutumisen hetki, ruoka oli mainio tapa palkita itseä. Syöminen toimi myös lohduttajana, kun elämässä tuli vastoinkäymisiä.
”Isäni sairasteli vuosikausia ja kuoli viime keväänä. Hänen sydämensä petti. Puolisoni Nicken autokolari viisi vuotta sitten vei koko perheen voimat äärirajoille. Hänen selviytymisensä oli hiuskarvan varassa”, Raakel kertoo.
Onnettomuus tapahtui Tammisaaren lähellä Bromarvissa, jonne näyttelijä Nicke Lignell oli ollut matkalla äitinsä kanssa jättämään jäähyväisiä edellisenä iltana kuolleelle isälleen. Rattijuoppo törmäsi heidän autoonsa sillä seurauksella, että Nicke löi päänsä ja menetti tajuntansa. Nicken äiti selvisi vähäisemmin vammoin ja kykeni soittamaan ambulanssin.
”Ambulanssin kuljettaja teki ratkaisun, joka todennäköisesti pelasti Nicken hengen. Hän ajoi läheisen terveyskeskuksen sijasta suoraan Töölön sairaalaan Helsinkiin, jossa on paras valmius hoitaa vakavia kallovammoja. Kyse oli minuuteista.”
”Minun piti olla vahva ja lohduttaa lapsia. Koti oli täynnä huolehdittavia murrosikäisiä. Äitiä tarvittiin. Kun Nicke toipui, isäni sairastui. Silloin minä lamaannuin.”
Raakel putosi huolehtimisen ja pelkäämisen sudenkuoppaan eikä osannut hakea apua.
”Tukeuduimme Nicken kanssa toisiimme ja hitsauduimme yhteen, jos mahdollista entistäkin tiiviimmin, mutta pakollista pysähtymistä ei omaan elämääni vieläkään tullut.”
Kaikki heti nyt
Raakel Lignell tunnustaa tekevänsä kaiken täysillä. Hän on luonteeltaan heittäytyjä, on ollut sellainen lapsesta saakka. 13-vuotiaana hän kulki määrätietoisesti kotikaupungistaan Mikkelistä viulutunneille Helsinkiin.
”Kun lähdin kotoa lukion jälkeen opiskelemaan solistiselle osastolle Sibelius-Akatemiaan, pääsin pian avustajaksi Helsingin kaupunginorkesteriin. Soitin myöhemmin myös Radion sinfoniaorkesterissa. Jälkikäteen ajatellen sain kaiken liian nuorena ja liian nopeasti. Oli keksittävä jotain uutta. Niinpä muutin Berliiniin, jossa opiskelin viulunsoittoa yksityisesti konserttimestari Alexander Labkon johdolla.”
”Se oli todellinen hevoskuuri. Opettelin tekniikan alusta asti uudelleen. Tavoitteeni oli tehdä soitostani niin vaivatonta kuin mahdollista.”
Sitten pakka meni täysin sekaisin. Raakel rakastui, tuli raskaaksi, palasi Suomeen synnyttämään ja jäi tänne.
”Olin vain 24-vuotias, kun tulin äidiksi. Vanhempani auttoivat taloudellisesti, ja olin superonnellinen lapsesta”, Raakel kertoo, mutta ei suostu puhumaan päättyneestä parisuhteesta enempää.
Sen sijaan nykyisestä aviomiehestään Nicke Lignellistä Raakel puhuu mielellään. Heidän tutustumisensa aikoihin suosittu näyttelijä kuvasi elokuvaa Akvaariorakkaus. Pian syttyi myös oikea rakkaus.
”Menimme saman tien yhteen, ja kohta olinkin jo raskaana. Päätimme tehdä lapset samaan syssyyn. Vuoden kuluttua esikoislapsemme syntymästä saimme yllätykseksemme vielä kaksoset. Kun sitten kuopus 13 vuotta sitten syntyi, huomasimme olevamme suurperhe”, Raakel kertoo ja hymyilee.
Kun lapset olivat pieniä, Raakel rajoitti kodin ulkopuolisten töiden määrää.
”Unohdin itseni. En silti kadu tuota aikaa. Lapset tarvitsivat minua, ja minun tehtäväni oli asettaa heidät etusijalle.”
”En tietenkään nauttinut kerääntyvistä kiloistani, mutta eivät ne minua suuremmin häirinneet. Paino ei ollut elämässäni se tärkeä juttu. Soittaminen, äitiys ja tuottajan työt olivat isompi juttu. Niiden varaan olin rakentanut identiteettini.”
Ikävä esiintymään
Ehkä hälytyskellojen olisi pitänyt soida, kun viiden lapsen äiti otti vastaan UMO:n toiminnanjohtajan pestin heti äitiyslomansa jälkeen vuonna 1999. Samaan ajankohtaan osui myös JUMO-jazzklubin perustaminen ja tilojen remontoiminen.
”Uuvuin täydellisesti. Stressi ilmeni univaikeuksina. Tein ja tein, mutta työtehoni vain laski. Olin itkuherkkä, ja koko ajan oli tunne kuin olisi ollut paniikki päällä”, Raakel Lignell muistelee.
”Ymmärsin vihdoin jarruttaa. Oli aivan pakko. Jazzklubin auettua jäin sairauslomalle, joka venyi puoleksi vuodeksi. Tajusin, että ellen vapauta itseäni, sairastun myös fyysisesti.”
Raakel irtisanoutui sairauslomansa aikana. Hän oli ollut toiminnanjohtajana vuoden.
”Kun lähdin, tilalleni palkattiin kolme uutta. Klubin toiminta käynnistyi hienosti, mutta kyllä se oli revitty minun selkänahastani.”
Raakel toteaa, että hänessä on pioneerin vikaa.
”Olen käynnistäjä. Siinä olen parhaimmillani. Kun asiat etenevät, minua ei välttämättä kiinnostakaan jatkaa. Nautin haasteista ja haluan oppia koko ajan uutta.”
Uravuosiin on mahtunut monenlaisia tehtäviä. Raakel on ollut muun muassa tuottajana oman yrityksensä kautta. Hänet tunnetaan myös televisio-ohjelmista,
kolumneistaan ja blogistaan.
Palava halu esiintyä ei ole kuitenkaan jättänyt rauhaan. Viime syksynä Raakel palasi musiikin pariin.
”Elämästäni kului monta vuotta, etten soittanut viulua kuin jouluisin. Nykyään teemme Nicken kanssa yhteisiä keikkoja. Nicke laulaa ja minä soitan viulua.
Kokoonpanoomme kuuluvat ystäväpariskunta sekä tyttäremme Greta, joka laulaa”, Raakel kertoo innostuneena.
Karmea eka kerta
Palatkaamme päivään, jolloin kuntosali vihdoin kutsui.
”En ollut ikinä ymmärtänyt, mistä puhutaan, kun puhutaan endorfiinista. Nyt tiedän, että endorfiini on hormoni, jota erittyy ihmisessä, kun hän liikkuu. Siihen perustuu liikuntasuorituksen jälkeinen hyvä olo.”
”Olin saavuttanut lakipisteen omassa huonossa olossani. Lähdin kuntosalin crossing-tunnille, joka on kävelyyn ja juoksuun perustuva liikuntalaji. Puin ylleni vanhat verkkarit ja jättipaidan. Kymmenen minuutin rehkimisen jälkeen olo oli niin heikko, että melkein konttasin pois tunnilta. Tutisin ja tärisin ja olin oksentaa.”
Raakel ei antanut periksi, mutta seuraavalla kerralla hän ymmärsi kokeilla pilatesta, joka on huomattavasti rauhallisempi laji.
”Kävin joka ilta salilla. Parin viikon kuluttua olo alkoi helpottua”, Raakel muistelee.
Ensikerrasta on tänään kulunut aika tarkalleen vuosi ja yhdeksän kuukautta, Raakel laskeskelee. Mitä hänelle on tapahtunut tuona aikana?
”Minulla on sisälläni tunne kuin käsijarru olisi lähtenyt pois päältä. Olen oppinut kuuntelemaan omaa oloani. Henkisesti olen ollut aina rohkea, nyt olen sitä myös fyysisesti. Se on minulle kokonaan uusi asia.”
”Pienestä pitäen opin varomaan sormiani, jotta pystyisin soittamaan viulua. Kodissamme ei kannustettu liikuntaharrastuksiin. Se sopi minulle”, Raakel toteaa.
Lohduttajaksi liian varhain
”Olin kolmevuotias, kun neljä vuotta vanhempi sisareni Säde menehtyi leukemiaan. Vaikka olin niin pieni, minulla on vahvoja mielikuvia tuosta ajasta”, Raakel kertoo.
”Muistan hautajaiset ja avoimen arkun, jossa Säde makasi. Yritin mennä hänen viereensä. Muistan kotona vallinneen alakulon. Minusta tuli perheen lohduttaja.
Kun äiti itki, seisoin vierellä pyyhkimässä kyyneleitä. Lohduttajan rooli on säilynyt minussa. Vasta aikuisena olen alkanut temppuilla”, Raakel hymähtää.
”Olen tiedostanut myös oman addiktiivisuuteni. Minun on pitänyt oppia tunnistamaan tunteita, joita olen paennut soittamiseen ja riippuvuuksiini. Mielipaha, väsymys, kiukku ja turhautuminen ovat velloneet sisälläni siinä missä railakas ilokin.”
”Menettämisen pelko lamaannutti minut vuosikausiksi. Sisaren kuolemaan liittyvät pelon tunteet kertautuivat Nicken onnettomuudessa. Tiesin, ettei elämässä ollut mitään pysyvää. Koska tahansa voi tapahtua mitä tahansa itselleni ja läheisilleni.”
”Käpristyin tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin, mutta samalla alitajuisesti raivosin itselleni saamattomuuttani ja pelkuruuttani. Miksen pystynyt iloitsemaan kaikesta hienosta, jota elämä oli yllin kyllin antanut? Eihän mikään asia huolehtimalla parane. Nykyään annan mennä, elän, annan ja otan. Enkä tarvitse enää jokaiseen tunteeseen ruokaa ja juomaa.”
Raakel sanoo elämänsä pyörineen lapsesta saakka ruuan ympärillä. Hän oppi jo varhain, että syöminen on vastaus hyvään ja huonoon oloon.
”Tunnistan itsessäni myös taipuvaisuuden liialliseen alkoholinkäyttöön. Minulle tulee nousuhumalasta liian hyvä olo.”
Kateuden kohteena
Raakel arvelee, että liikunta on kolahtanut hänessä samaan kohtaan, johon hän nuorena tarvitsisi juhlimista. Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Raakel on saanut kokea muuttumisen myötä myös kateutta.
”Läheisimmät ystävät ovat pysyneet rinnallani, mutta on niitäkin, joita muuttumiseni ärsyttää. Olen huomannut, että varsinkin juomattomuuteni on joillekin ongelma. Olen kuulemma tylsä, kun en juo.”
Raakel ymmärtää ihmisten ärsyyntymisen.
”Minut tunnettiin armoitettuna juhlien järjestäjänä. Kutsuin kotiini väkeä hyvän ruuan ja juoman ääreen. Nautin kattamisesta ja ruokien valmistamisesta.”
Uusi elämä on palkinnut tuntuvasti. Viisikymmentä kiloa kevyeämpänä on helppo hymyillä. Raakel haluaa kuitenkin lohduttaa muutosta suunnittelevia.
”Vie aikansa, ennen kuin uudet tavat löytyvät. Muutos on aina kriisi. Täytyy uskaltaa. Kannattaa myös muistaa, ettei elämään mahdu uutta, ellei ensin luovu vanhasta.”
Se uusi hyvä, jota Raakelin elämään on tullut, on täysin toisenlaista kuin hän oli kuvitellut.
”Keskiarvoni elämästä on nyt parempi. Minun ei tarvitse enää maksaa jälkikäteen laskua mielihyvästä. Aika paljon pitäisi tapahtua, että palaisin entiseen.”
Perhe on tukenut äidin elämäntaparemonttia.
”Nicke on onnellinen puolestani. Hän ei koskaan patistanut minua muutokseen, sanoi vain, että sinä päivänä kun haluat tehdä elämällesi jotakin, sinähän teet. Se oli viisas neuvo.”
Luopumisen aika
On ensimmäinen kesä ilman isää. Menetys on Raakelille vielä raskas asia.
”Olimme läheisiä. Menetys oli suuri, vaikka saimmekin varoitusmerkkejä monen vuoden ajan. Mietin usein, miten kestän isän kuoleman. Putoanko taas pohjalle? Jaksanko tehdä muuta kuin itkeä?”
”Tässä iässä jo tietää, että elämä on myös luopumista. Se pitää vain hyväksyä. Mutta uskon myös, että hyvä fyysinen kunto auttaa kestämään vastoinkäymisiä. Kun isä huhtikuussa kuoli, en enää pudonnutkaan kaiken nielevään toivottomuuteen. Osasin olla kiitollinen siitä, että sain olla hänen vierellään loppuun asti.”
Raakel kertoo löytäneensä aivan viime aikoina itsestään uusia asioita. Isänsä hautajaisten jälkeen hän matkusti varhaislapsuutensa maisemiin.
”En ollut käynyt siellä kymmeniin vuosiin, mutta huomasin tunnistavani jokaisen mäennyppylän. Se oli koskettava matka myös omaan itseen. Minusta tuntuu, että olen nyt lähempänä sitä tyttöä, joka kerran oli lapsi. Se tyttö on herkkä ja rohkea.”
