Poikansa menettänyt Hanna Rinkineva: "Jäljelle jää rakkaus"

Viisi vuotta sitten diplomaatti ja EU-virkamies Hanna Rinkineva kipuili työpaineissa ja toivoi elämäänsä muutosta. Sitten täysin odottamatta hänen 12-vuotias poikansa Iiro sairastui aivosyöpään. Se muutti kaiken.

On 9. helmikuuta 2005, kirkas ja aurinkoinen pakkaspäivä. Hanna Rinkineva täyttää 48 vuotta ja päättää töihin mennessään poiketa matkan varrella sijaitsevassa Helsingin Tuomiokirkossa.
Hän työskentelee sosiaali- ja terveysministeriössä EU-asioiden päällikkönä. Työpaine on kova, sillä Suomen toinen kausi EU-puheenjohtajana lähestyy.

”Valmisteluvaihe on aina vaativa. Olin ollut jo kahdesti selkävaivojen vuoksi täysin liikuntakyvytön, joten mietin, kuormittiko työ minua liikaa”, Hanna Rinkineva kertoo.
”Sanoin kirkonpenkissä istuessani, että hei, siellä ylhäällä, jos vielä kuulet minua, niin näytä uusi suunta elämälleni.”

Tunnollinen virkanainen

Hanna Rinkineva oli jo tehnyt muutoksia. Hän oli palannut takaisin Suomeen ja EU-tehtäviin työskenneltyään 18 vuotta ulkoministeriössä. Diplomaatin urakierron yhdistäminen kahden aikuisen ja kahden koululaisen perhe-elämään oli vuosien mittaan käynyt liian hankalaksi.

Hanna oli alkanut myös kyseenalaistaa työtapojaan. Siinä oli ollut hyvänä apuna työ- ja toimintakykyä parantava Aslak-kuntoutus.

”Keskustelin kuntoutuksessa psykologin kanssa ja pohdin asioita itsekseni. Oivalsin, että minun täytyy oppia sanomaan ei.”

”Olin tyypillinen keski-ikäinen vastuuntuntoinen ja tunnollinen nainen. Henkiset paineet tuntuivat kehossani fyysisinä vaivoina.”

”Työssäni minulla oli liian monta roolia, enkä kokenut raskasta byrokratiaa mielekkäänä. Kaipasin suorempaa toimintaa.”

Diplomaattina hän oli ”myynyt Suomea” maailmalla, muun muassa Jakartassa Indonesiassa lähetystön kakkosnaisena ja Suomen YK-edustustoissa New Yorkissa ja Genevessä.
”Suomessa jatkoin myyjänä”, hän naurahtaa, ”mutta nyt myin suomalaista terveyspolitiikan ja sosiaaliturvan huippuosaamista.”

”Olin päättänyt, että pusken läpi EU-puheenjohtajakauden toteutumisen. Sen jälkeen pidän vuorotteluvapaata ja mietin elämäni suuntaa.”

Elämä puuttui peliin jo aiemmin: jo huhtikuun 2005 lopussa alkoivat tapahtumat, joiden vuoksi Hanna jäi pois töistä 22 kuukaudeksi.

Ennuste tasan nolla

Perheen nuorin poika, tuolloin 12-vuotias Iiro, oli ollut pitkin talvea oudon väsynyt. Hän oli myös oksentanut muutaman kerran rajusti, varoittamatta. Vappuaatonaattona Iiro päätyi Lastenklinikalle neurologisiin tutkimuksiin isänsä kanssa.

”Ihmettelin kotona, kun he viipyivät. Myöhään illalla mieheni soitti ja sanoi: ’Hanna, nyt me olemme elämämme kovimman paikan edessä. Iirolla on kookas aivokasvain.’ ”
Siitä hetkestä muuttui koko perheen elämä.

”Heti oli selvää, että taistelemme elämästä ja kuolemasta. Meille sanottiin, että ennuste on tasan nolla, ei mitään mahdollisuuksia. Kasvain sijaitsi aivorungon päässä, paikassa, josta on mahdoton leikata. Iirolle annettiin elinaikaa vain joitakin kuukausia.”

Hanna jäi pois töistä, perusti perheen läheisistä ja ystävistä tekstiviestien avulla ”voimaringin” tueksi itselleen ja Iirolle rukousavuksi.

”Pahinta oli, ettei annettu minkäänlaista toivoa. Lääkärit varmistivat useaan kertaan, että kai te ymmärrätte poikanne kuolevan.”

”Asennoiduimme mieheni kanssa niin, että elämme päivän kerrallaan ja teemme siitä päivästä mahdollisimman hyvän. Päätimme myös taistella toivon puolesta. Ei ihminen pysyisi järjissään, jos lapsensa eläessä täysillä valmistautuisi tämän kuolemaan.”

Vapun jälkeen alkoivat raskaat hoidot. Kahden kuukauden ajan Hanna ajoi päivittäin kotoa Oulunkylästä Lastenklinikalle. Iiro oli avohoidossa, joten sairaalassa käytiin kotoa käsin. Hanna laskee ajaneensa matkan 350 kertaa. Päivittäisten sytostaatti- ja sädehoitojen jälkeen hoitoja oli ”vain” 2–4 kertaa viikossa.

”Ylilääkäri sanoi meille, että viettäkää nyt hyvä kesä, se on ehkä kaikki, mitä teillä on jäljellä.”

Lääkäreiden toivottomuus ihmetytti senkin vuoksi, että Iiro ja kaksi muuta lasta olivat aloittamassa aivan uudentyyppistä lääkehoitoa. Myös Iirolle sanottiin, ettei häntä voida parantaa ja että sairautta yritetään hoidoilla ainoastaan pitkittää.

”Iiro ahdistui tiedosta kovasti, itki, raivosi ja riehui.  Hän menetti oman vahvan optimisminsa ja taistelutahtonsa.”

”Kaikki tunteet me olemme käyneet läpi: lapsen ahdistuksen ja pelon kuoleman edessä, oman surun, toivon, epätoivon ja toivottomuuden. Onneksi Iirolla oli niin paljon omia aikuisia ystäviä, joiden kanssa hän saattoi puhua.”

Kamppailun jälkeen hiljaisuus

Iiro eli kuitenkin hoitojen – tai rukousten – voimalla lähes puolitoista vuotta. Lukukauden 2005–2006 hän kävi vuoroin sairaalakoulua ja tavallista koulua.

”Oli rankkaa aloittaa yläaste ja mennä uuteen kouluun 20 kiloa turvonneena ja tukka lähteneenä. Lisäksi Iiro joutui olemaan joka viikko ainakin kaksi päivää pois koulusta”, Hanna Rinkineva kertoo.

Hyviäkin hetkiä elettiin: Perhe sai viettää monta yhteistä lomaa. Vielä vappuna keväällä 2006 Iiro lasketteli isänsä kanssa Ylläksen aurinkoisia rinteitä. Kotona järjestettiin pieniä juhlia aina, kun siihen oli vähänkin aihetta.
Kun sitten toinen sairauskesä alkoi, tapahtui käänne pahempaan.

”Iiro kärsi kovista päänsäryistä ja saattoi oksentaa muovikassillisen kerrallaan. Kesän lopulla tiesin, että loppu on lähellä. Olimme saaneet jo alkukesästä maksusitoumuksen Terhokotiin.”

Iiron saattohoito alkoi syyskuun 11. päivänä. Kun Iiron kunto huononi dramaattisesti, sukulaiset, perheystävät ja pojan omat ystävät kävivät häntä tapaamassa ja hyvästelemässä. Lokakuun 5. päivänä päätettiin siirtyä Terhokotiin.

”Olimme jo tilanneet ambulanssin, mutta ennen sen saapumista alkoi Iiron kuolinkamppailu. Ambulanssin sijasta meille tuli Terhokodin lääkäri. Kokoonnuimme Iiron sängyn ympärille, ja koiramme Stella makasi sängyn alla aivan hiljaa.

”Lääkäri oli rohkaiseva ja lohduttava. Sydämen pysähtymisen jälkeen hän kehotti meitä vielä puhumaan Iirolle, ’sillä hän kuulee meitä yhä’ ”.
”Saimme pitää Iiron kotona yön yli. Seuraavana aamuna järjestimme sairaalapapin kanssa muistohetken. Iiron rakkaimmat olivat mukana hyvästelemässä. Sitten veimme Iiron ruumiin hautaustoimiston autolla Lastenklinikan kappeliin.”
”Näin minun lapseni lähti kotoa”, Hanna summaa koruttomasti.

Kun Hanna Rinkineva puhuu pojastaan, kaikesta kuultaa läpi vahva äidinrakkaus ja asioiden jäsentynyt pohdinta. Koska hän on tehnyt surutyötä pitkään ja perusteellisesti, kyyneleitä ei enää tule. Silti suru on läsnä.

”Olen välillä ihmetellyt joillekin ihmisille, miksi he eivät puhu minulle Iirosta. He ovat sanoneet haluavansa säästää minua surulta ja ikäviltä muistoilta. Se on absurdi ajatus – aivan kuin voisin elää edes sekunnin muistamatta Iiroa.”

”Suru on viitekehys kaikelle, mitä ajattelen ja teen. Surun kanava on aina auki.”

Katastrofit jatkuvat

Olisi luullut, että suuressa surussa on kestämistä kyllin, mutta elämä jatkoi kohtuutonta kouluaan Hannan perheessä. Ensin sairastuivat isovanhemmat. Sitten vahinkoa koitui kodille.

”Meillä puhkesi ensin kylpyhuoneen seinän sisällä vesiputki. Viikon päästä välikatossa puhkesi toinen putki. Minusta tuntui kuin kotiimmekin olisi pesiytynyt aivokasvain. Puoli vuotta sauna ja kylpyhuone olivat pois käytöstä. Perusturvallisuuden viimeinenkin linnake järkkyi.”

Samaan aikaan sekä Hanna että hänen miehensä kokivat takaiskuja työelämässä. Sitten vanhempi poika  joutui tuhoisaan kolariin.
”Poliisi soitti yöllä ja sanoi olevan ihme, että poika on yhä hengissä. Kun näin poikani ruhjoutuneet kasvot ja Volvoni palasina, lamaannuin täysin. Pääni pysähtyi, teki stopin.”

”Tunnistin vain valtavan masennuksen, jonka alle tunsin nääntyväni.”

Iiron kuolemasta oli kulunut vasta seitsemän kuukautta, kun Hanna Rinkineva menetti toimintakykynsä ja joutui sairauslomalle. Elämässä seurasi vaihe, jolloin kaikki suunnat katosivat. Tietä ei ollut, vain umpikuja.

”Asiantuntijat sanovat, että niin sanottu jäädyttävä masennus suojaa ylitraumatisoitunutta ihmistä hajoamasta kappaleiksi”, Hanna sanoo.

”Puolentoista vuoden ajan olimme pitäneet perhettä kasassa ja sanoneet joka päivä kuolemalle ei. Sitten kaikki päättyi kuolemaan, sokkiin ja suruun.”

”Olimme kokeneet liikaa, lähes kaikki katastrofit paitsi avioeron. Siitä olen onnellinen, että selviydyimme mieheni kanssa läpi synkimpien aikojen.”

”Vaikka suru on yhteinen, surutyö on tehtävä yksin. Selviytyäkin pitää yksin. Iiron sairauden ja kuoleman aikaan me saimme valtavasti tukea ystäviltä ja sukulaisilta, mutta tie surusta eteenpäin täytyy löytää itse.”

Kohti valoa

Miten ihminen selviää, kun tuntuu, että kaikki elämänhalua myöten on viety? Mistä nousee voima etsiä valoa?

Hanna Rinkineva on hetken hiljaa ja katsoo Iiron kuvaa pöydällä kuin vastausta kysyen.
”Olisihan suruun ollut helppo jäädä.”

”Ajattele, että on kuusi kertaa todennäköisempää saada lottovoitto kuin aivorungon kasvain. Voisin miettiä loppuelämäni katkerana, miksi se osui juuri meille. Mutta ei Iiro siitä olisi ylpeä.”

”Tiedän, ettei Iiro olisi halunnut meidän jättävän elämäämme elämättä. Ei olisi ollut oikein, jos olisin luovuttanut.”
Omalla viisaalla tavallaan poika oli myös jättänyt äidilleen elämänohjeen, joka kuuluu näin: Selvitä ongelmas, toteuta unelmas, niin kaikki näkee, ett oot olemas. Se oli osa räppiä, jonka Iiro kirjoitti 11-vuotiaana.

Vähitellen, sinnikkäästi ponnistellen Hanna Rinkineva sai elämänuskoaan takaisin.
”Sain akuuttia apua masennukseen ja löysin hyvän terapeutin.”

Yksi valoisa käänne surutyössä tapahtui kesällä 2008 Aasian-matkalla.
”Olin pitkään ajatellut, ettei elämällä ole enää merkitystä, koska tärkein, oma perheeni, oli räjähtänyt atomeiksi. Vaikka toinen poikani on äärettömän rakas, ei hän voi korvata toista.”
”Matkustimme Jakartaan Indonesiaan katsomaan paikkoja, joissa olimme kauan sitten eläneet ehjänä, kokonaisena perheenä. Iiro ei silloin vielä ollut syntynyt.”
”Silloin tajusin, että tässä se sama perhe taas on, ei tynkäperhe vaan tämänhetkinen perheeni. Perhe, jolla nyt on loppumaton suru.”

Hanna Rinkineva oivalsi, että tällä kokoonpanolla on jatkettava eteenpäin. Hän ymmärsi myös, että hänen olisi etsittävä voimaa hyviksi kokemistaan asioista. Tärkeäksi arvoksi nousi henkisyys ja hengellisyys.

”Myönsin, että tarvitsen Jumalaa lohduksi ja avuksi selviämiseeni. Jokainen, joka on menettänyt lapsensa, joutuu ottamaan kantaa uskontoon. On selvitettävä itselleen, onko toivoa siitä, että lapsi on vielä jossain olemassa.”
Jaksaessaan Hanna haki virikkeitä myös kulttuurista ja taiteesta. Yksi suuri apu löytyi läheltä: perheen rakas Stella-koira, joka oli hankittu kaikkien terapeutiksi Iiron sairastuttua.

”Minun teesini on, että ihminen tarvitsee jonkun, josta huolehtia. Koska vanhempi poikamme oli jo muuttanut pois, koti olisi tuntunut ilman koiraa vielä tyhjemmältä. Stellan ansiosta meidän oli pidettävä yllä säännöllistä päivärytmiä, ulkoiltava ja syötävä.”

Yhteinen hyvä

Toinen Hannan teeseistä kuuluu, että työtä pitäisi tehdä yhteiseksi hyväksi täydellä sydämellä, ei vain oman uran vuoksi. Silloin heikompikin jaksaa antaa parastaan.

”Monesti työelämässä käy niin, että ihmiset keskittyvät omaan etuunsa, eivätkä yhteiseen päämäärään. Silloin mukaan tulee monia negatiivisia ilmiöitä, kilpailua, kateutta ja valtapeliä.”

Hänen oma paluunsa työelämään tapahtui vähitellen. Ensin Hanna hakeutui vapaaehtoistyöhön HelsinkiMissioon. Kokemuksesta rohkaistuneena hän lähetti avoimen hakemuksen kolmeen eettisesti korkeatasoiseen järjestöön.

Nyt hän on mukana kehittämässä Suomen Lähetysseuran strategiaa.

Hanna sanoo ymmärtäneensä tänä keväänä, että tie muutokseen, jota hän viisi vuotta sitten toivoi, on näytetty.
”Uusi suunta on tässä, mutta se on tullut tavalla, jota en etukäteen olisi voinut mitenkään hyväksyä.”

”Tiedän, että monet ihmiset pitävät minua outona, koska lapseni on kuollut,  ja pähkähulluna, koska jätin niin hyvän viran. Mutta ihmisten mielipiteillä ei ole enää  merkitystä.”
”Tärkeintä on, että minulla säilyy yhteys sydämeeni. Myös Iiro asuu syvällä sydämessäni. Tekemällä aitoja sydämen tekoja olen samalla yhteydessä häneen.”

Rakkaus ei katoa

Hannalle on kirkastunut elämän arvo ja asioiden tärkeysjärjestys, kuten usein suuren menetyksen jälkeen tapahtuu.

”Olen joka päivä kiitollinen siitä, että olen elossa. Koen hetkittäin myös iloa, etenekin siitä, että saan rakastaa monia ihmisiä ympärilläni.”
Hanna toteaa, että vaikka suru ei koskaan katoa, se muuttaa hiukan muotoaan.

”Tavallaan surun läpi näkee ilon värit kirkkaammin. Sen verran raskas pohjavire elämässäni kuitenkin on, että mitään aivan turhaa hömppää en tahdo jaksaa.”
Lohtua ovat tuoneet myös ne ihmiset, jotka ovat julkisesti uskaltaneet puhua kohtaamastaan kivusta ja lähestyvästä kuolemasta. Yksi heistä oli Reko Lundán, Iiron lailla lokakuussa 2006 aivosyöpään kuollut näytelmäkirjailija.

”Olen pohtinut paljon Lundánin sanoja kuolemasta: Uskon siihen, että rakkaus jää jäljelle, ajatusenergia, joka ei katoa koskaan.”

”Juuri näin koen Iiron minussa vaikuttavan – rakkautena, joka ei koskaan katoa ja joka antaa energiaa.”

Hanna katsahtaa Iiron kuvaa. Aivan kuin pojan hymy olisi tavallistakin leveämpi. ”Hyvin taisteltu, äiti! Olen ylpeä sinusta”, sanoisi poika.