Vaikka Venäjällä tehdyt kantasoluhoidot eivät palauttaneetkaan Pirjo Kauppisen liikuntakykyä, hän ei ole menettänyt uskoaan lääketieteen mahdollisuuksiin. "Elämässä on erilaisia vaiheita: aallonharjoja ja maininkeja. Joskus maininginpohja voi olla pitkäkin, mutta aina elämä on näyttänyt, että vielä täältä noustaan", toimittaja Pirjo Kauppinen sanoo.
Pirjo Kauppinen, 45, tilaa ruokalistalta pienen vorschmackin ja lasillisen rehevää punaviiniä. Istumme hänen kantapaikassaan, taiteilijaravintola Elitessä Helsingin Etu-Töölössä. Pirjo näyttää aurinkoiselta ja pirteältä. Mistään ei voisi päätellä, että tänään on menossa Pirjon ”poltepäivä” eli vuorokausi, jolloin jäsenissä tuntuva neuropaattinen kipu on voimakasta.
– Välillä on hyviä päiviä, välillä huonoja. On epäreilua joutua heräämään aamulla kipuun, niin kuin tänään. Silloin joutuu keräämään koko tahdonvoimansa ja suomalaisen sisunsa, että pääsee ylös. Nyt motivaation antoi tämä haastattelu, Pirjo sanoo ja maistaa tarjoilijan tuomaa viiniä.
– Viini lämmittää mukavasti koleana päivänä. Se helpottaa myös vähän alakropan särkyä, Pirjo jatkaa.
Onnettomuudesta, jossa Pirjo Kauppinen kompastui kantamiinsa petivaatteisiin ja putosi alas kierreportaita sillä seurauksella, että halvaantui, tulee syksyllä kuluneeksi yhdeksän vuotta. Se on pitkä aika elämää, jota Pirjo ei osannut kuvitella omakseen. Vuodet ovat vaatineet radio- ja televisiotoimittajana tutuksi tulleelta Pirjolta sopeutumista aivan toisenlaiseen rytmiin – arkeen pyörätuolissa ja ikuiseen avuntarpeeseen. Ajan myötä elämä on muotoutunut omanlaisekseen, mutta selkäytimen vioittumisesta aiheutuvaan neuropaattiseen kipuun on vaikea tottua. Pirjo ei haluaisi valitella vaivojaan, mutta myöntää kipujen olevan tällä hetkellä eniten arkeaan rasittava tekijä. Se rajoittaa jaksamista ja työntekoa.
– Ei tämmöistä kukaan toivo kohdalleen, mutta tästä tuli näköjään minun elämäni. Kyllä nämä vuodet ovat olleet pinnaa venyttävää ja kärsivällisyyttä kasvattavaa aikaa. Täysin erilaista kuin olisin voinut itselleni kuvitella. Mutta olisi siinä voinut käydä pahemminkin. Olen sentään hengissä ja järjissäni.
– Heti onnettomuuden jälkeen kipua ei tuntenut, kun meneillään oli spinaalishokkivaihe ja kroppa oli täysin tunnoton. Kärvistely on lisääntynyt pikkuhiljaa vuosien myötä. Nykyisin täysin kivuttomat päivät ovat harvassa.
Neuropaattinen särky on lääkäreiden mukaan vaikeimmin hoidettavaa kipua. Selkäytimen vioittuminen kuudennen ja seitsemännen kaularangan nikaman kohdalta estää kipureseptoreja toimimasta normaalisti lääkkeiden kanssa. Vaikka nykyisin voidaan jo paikantaa aivoista kohta, johon krooninen kipu on jättänyt jälkensä, sille ei osata vielä tehdä mitään. Pirjon kivunsietokyky kasvaa jatkuvasti, mutta silti välillä tulee ylitsepääsemättömiltä tuntuvia hetkiä.
– Vähintään pari kertaa viikossa tuntuu kuin istuisi nuotiossa. Silloin en voi lähteä kotoa mihinkään. Joskus tekisi mieli luovuttaa kokonaan, nukkua pois tästä kaikesta. Mutta sitten on taas tullut parempi päivä – hyvä ystävä soittaa tai 15-vuotias poika antaa äidilleen karhunhalauksen. Elämässä on onneksi näitä onnellisia asioita, kuten mies, lapset sekä laaja ja lämmin ystäväpiiri, Pirjo sanoo.
Erilainen kevät
Pirjo Kauppinen halusi rauhoittaa tämän kevään viime vuoden työkiireiden jälkeen. Myös toipuminen helmikuisesta elämänlaatua parantaneesta leikkausoperaatiosta on vaatinut oman aikansa.
– Suon itselleni erilaisia vaiheita: myrskynsilmiä, aaltoja ja maininkeja. Joskus mainingit voivat olla pitkiäkin, mutta aina elämä on näyttänyt, että vielä täältä noustaan ja jostain löytyy se ilo.
– Se, että sallin itselleni kaikki tunteet 360 astetta, on minulle keino pärjätä. Kun käsittelen pahan oloni ja annan itkun tulla, elämä alkaa taas näyttää valoisammalta. Se on myös keino välttää katkeroituminen.
Kevään aikana Pirjo on tavannut ystäviään, osallistunut hyväntekeväisyystoimintaan ja lukenut vinon pinon kirjoja. Hänellä on ollut myös enemmän aikaa teini-ikäisille lapsilleen Oskarille, 15, ja Fiialle, 17.
– Tuntuu, että minulla on ollut paikkani kotona. Muutaman vuoden kuluttua lapset tuskin enää tarvitsevat samalla tavalla äitiä. Sitten voin taas häärätä, mitä lystään.
– Lasten henkistä ja fyysistä kasvamista on ollut jännä seurata. On liikuttavaa, että Oskari onkin yhtäkkiä 180 senttiä pitkä, kengännumero on 43 ja ääni miltei möreämpi kuin isällään. Ja kuitenkin hän on välillä vielä kuin äidin pikkupoika. Tyttären kanssa käydään taas jo syvällisiä ihmissuhdeaiheisia keskusteluja.
Kotona ollessa on ollut enemmän tilaa omille ajatuksille ja samalla myös oman olotilan tarkkailulle. Pirjo kertoo kokeilleensa talvella erilaisia kipulääkkeitä, mutta ne eivät poistaneet alakropan poltetta. Pillerit tekivät olon vain hyytyneeksi ja aloitekyvyttömäksi.
– Minusta ei varmaan koskaan tule mitään pilleri-Pirjoa. Minua auttavat paremmin omat keinoni, kuten kylmä suihku, hyvät yöunet, iloinen seura ja itseni hemmottelu. Kun ajatukset suuntaa pois omasta navasta, heittäytyy elämän iloisiin hetkiin ja tilanteisiin, kipu katoaa kummasti.
Kun Pirjo esimerkiksi juonsi pari vuotta sitten Valotuksia-ohjelmaa TV1:ssä, kipu oli kateissa koko nauhoituksen ajan ja palasi vasta, kun kameroiden valot sammuivat. Pirjo sanoo saavansa voimaa myös myönteisistä ajatuksista ja asenteista. Hän uskoo, ettei kenellekään anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa ja että kullakin on oma ristinsä. Omat murheet eivät ole yhtään sen isompia kuin toistenkaan.
– Sisua tulee kyllä suvusta, mutta muu voima virtaa toisista ihmisistä.
– Kun makasin onnettomuuden jälkeen teho-osastolla, lamppuuni oli liimattu silloin yhdeksänvuotiaan Fiian tekemä kortti. Tyttäreni oli liimannut siihen syksyn lehtiä ja kirjoittanut: ”Äiti, tule pian kotiin, sillä me emme selviä ilman sinua!”
Rakkaus ja elämännälkä
Onnettomuuden jälkeen Pirjo asetti päätavoitteekseen katkeruuden ja kyynisyyden välttämisen. Kun häntä katsoo ravintolapöydän toisella puolella toukokuisena tiistaina, kummastakaan ei näy merkkiäkään. Kasvot säteilevät lämpöä ja silmissä on tarttuva tuike. Vaikka välillä itkettää ja tarvitaan Pirjon sanojen mukaan ”serlaa”, välillä taas nauretaan niin, että mahaan sattuu.
– Minulla on pari ystävää, jotka osaavat soittaa minulle juuri silloin, kun on kaikkein vaikeinta. Tiedän myös, keneen ottaa yhteyttä, jos haluan saada hulvattomat naurut.
– Hankalaa tässä kaikessa on ollut ainainen avun pyytäminen. Se on raskasta sekä läheisille että itselleni. Voi kun voisinkin tehdä kaiken itse, mutta pakko on aina taipua kysymään niin vesilasillista kuin siirtämistä paikasta toiseen. Anominen ottaa välillä hirveästi pannuun!
Pirjolla ei ole minkäänlaista hinkua elää 80- vuotiaaksi. Hän eläisi mieluummin lyhyen ja täyden elämän kuin kivulloisen ja pitkän.
– Suhtaudun kuolemaan varmaan keskivertoa myönteisemmin. Kun on käynyt niin lähellä kuolemaa, sitä ei enää omalla kohdallaan pelkää. Ajattelen, että me pääsemme täältä rauhaan ja lepoon.
– Elämännälkä on vain kasvanut entisestään, kun tietää, miten pienestä kaikki on kiinni. En jaksaisi sietää tylsiä päiviä, jolloin mikään ei liikuta. Yritän öisin vedellä kunnon sikeitä ja katsoa värikkäitä unia – ja silloin, kun olen hereillä, haluan olla oikeasti hereillä.
Pirjo Kauppinen on aina rakastanut elämää – kohtaamisia ja ihmisten tapaamisia. Toimittajan ammatti on ollut hänelle siunaus. Pirjo innostuu uusista asioista ja hyppää ennakkoluulottomasti tilanteeseen kuin tilanteeseen – niin kuin toissa vuoden presidentinvaaleissa Sauli Niinistön Pressaklubin vetäjäksi. Viime vuosina Pirjo on käynyt paljon luennoimassa erilaisissa tapahtumissa, kirjoittanut omaelämäkerran nimeltä Elämän polte (Otava 2003) sekä kolumneja eri lehtiin.
– Elämässä kannattaa tuhlata tunteita. Hyvistä hetkistä riittää muisteltavaa vielä vuosienkin päähän.
– Yksi elämäni mieleenpainuvimmista onnenhetkistä on tallennettu salaa napattuun kuvaan Kallion kirkon alttarilta vuonna 1989. Olen kuvassa viidennellä kuulla raskaana ja suorastaan hehkun sisäistä onnea. Jari seisoo vieressäni komeana, tuoreena aviomiehenä, hänkin hetkestä liikuttuneena.
Elämän pieniä, suuria iloja ovat myös perheen yhteinen elokuvailta, Jarin laittama päivällinen tai persoonallisen isotassun eli basset hound Bulin yöllinen kuorsaus sängyn jalkopäässä.
– Onni lähtee lopulta itsestä ja omasta asenteesta. Jos ei pysty rakastamaan itseään, ei kukaan mukaan pysty.
– Olen saanut osakseni paljon ystävällisyyttä ja myötämielisyyttä. Paljon on annettu, mutta myös viety, Pirjo sanoo kyynelten kohotessa silmiin.
– Mutta on tämä onnettomuus voinut olla jossain tapauksessa siunauskin. Olen ollut aika sähäkkä ja temperamenttinen. Ehkä tämän myllytyksen myötä olen saanut piirun verran viisautta. En esimerkiksi lähtisi huitelemaan tästä pian parikymmentä vuotta kestäneestä suhteesta minkään pikkujutun takia.
Pirjo muistaa, miten vihkipappi korosti puheessaan intohimon ja rakkauden sijaan kunnioitusta avioliiton ensimmäisenä tiiliskivenä. Se oli Pirjosta viisaasti sanottu. Jos toista ei kunnioita, voi tehdä kaikkea typerää.
– Meillä on ollut se kunnioitus ja lisäksi vetovoimaa. Minusta ei ole yhtään pöllömpää, että on aviomiehen kanssa älyllisesti about tasavertainen ja että voi silloin tällöin katsoa kumppania ylöspäin.
Pirjolla parisuhteessa painavat eniten ihmisen henkiset ominaisuudet. Hän muistaa, miten Jari sanoi pian onnettomuuden jälkeen, ettei häntä yhtään lohduttaisi, jos Pirjo olisi ”daisaripommi ilman aivoja”. Puolison suhtautumisella on ollut suuri merkitys oman itsen hyväksymisessä. Pirjo sanoo naiseuden olevan ennen kaikkea korvien välissä. Vetovoima toiseen ei ole kadonnut mihinkään.
– Silloin alkuvaiheessa, kun olin ihan kauhuissani omasta kropastani, Jari puki illalla yöpaidan päälleni ja jäi viereeni, ihan lähelle. Hän onnistui jollain kumman tavalla rakastamaan minut eheäksi, Pirjo sanoo.
Toivon varassa
Pirjo Kauppinen on seurannut tarkkaan lääketieteen kehitystä ja tutkimuksia. Vuosien varrella hän on pannut paljon aikaa ja rahaa erilaisiin hoitoihin. Toive kävelykyvyn palautumisesta uusien innovaatioiden avulla on elänyt vahvana mielessä.
Vuonna 2004 Pirjo otti 25 000 euron lainan ja lähti Venäjälle kantasoluhoitoihin. Hoidoilla lupailtiin varovaisen positiivisia näkymiä mahdollisuudesta luoda uusia yhteyksiä vaurioituneeseen selkäytimeen ja sitä kautta liikuntakyvyn palautumiseen. Vaikka kävelykykyä ei onnistuttu palauttamaan omasta verestä erotetuilla kantasoluilla ja selkäydinpunktioilla, Moskovasta sai pontta arkeen sekä konkreettista vahvistusta kylki- ja selkälihaksiin. Niiden ansiosta Pirjo pystyy nykyisin muun muassa ratsastamaan käyntiä ystävällisillä islanninhevosilla ja laittamaan tarpeen vaatiessa tarrarullat aamulla itse päähänsä.
Pirjo ei ole menettänyt toivoaan lääketieteen kehityksen suhteen. Hän uskoo, että tutkimuksellinen läpimurto voidaan hyvinkin saavuttaa seuraavien kymmenen vuoden sisällä. Jos Pirjo Kauppinen ei ehdi siihen itse mukaan, ehkä joku toinen ennättää. Kaikkein olennaisinta ei ole oman kävelykyvyn palautuminen. Pirjo haluaa olla tuomassa panoksensa tutkimuksiin.
– Suurin toiveeni tulevaisuudelle on, että saisin jonain päivänä rullailla rauhassa ja kivuitta. Se toisi elämänlaatua ja antaisi perheelämälle eniten. Silloin voisi tehdä ja harrastaa yhdessä.
– Tietysti toivon, että saisin voimistettua kroppaani vielä entisestään. Tamperelaisessa tutkimuskeskus Regeassa on kehitteillä uusi hoitomenetelmä, josta saadaan lisää tietoa loppukesästä. Seuraan sitä mielenkiinnolla.
Pirjo ei moneen vuoteen ajatellut vaihtoehtoa, että jäisi pyörätuoliin loppuelämäkseen. Vasta tänä keväänä, vapun jälkeisenä sunnuntaina tapahtui ensimmäinen pysäytys.
– Lepäsin illalla sohvalla, kun Jari toi pyörätuolin viereeni. Yhtäkkiä, kun näin sen, ajattelin, että tuossako on minun loppuelämäni. Menin sen jälkeen vedet silmissä ja pala kurkussa nukkumaan. Ehkä se oli merkki asian uudenlaisesta prosessoinnista.
Pirjo toteaa, ettei eilistä ja huomista voi kuitenkaan koskaan elää. Elämä on tässä hetkessä ja päivässä. Meillä ei ole myöskään vastausta tulevaisuudelle. Se tuo tullessaan sen, mitä tuo.
– Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Elämässä on kaikki mahdollista. Toivo liikuntakyvyn palautumisesta antaa minulle tukea taisteluun. Olen optimisti ja suuntaan eteenpäin rohkein mielin. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä en halua vajota masennuksen syövereihin. Syy elämälle täytyy kuitenkin löytää joka päivä uudelleen. Yritän olla tyytyväinen siihen, mitä minulla on, enkä tuijottaa sitä, mitä minulta puuttuu.
Lähitulevaisuudessa on luvassa kesänviettoa ystävien kesken Kotkan saaristossa, perheen kanssa Rauma Bluesia, Pori Jazzeja ja kesän kohokohta, juhannus. Sitä juhlitaan ystäväpariskunnan vanhalla kalastajatilalla Uudenkaupungin Lyökissä. Valoisassa juhannusyössä kokoonnutaan laiturille meren äärelle. Oskari heittää vanhat koulukirjansa roihuavaan kokkoon, ja ilmoille kajautetaan täysillä suomibiisejä. Pirjolla on päällään miehensä purjehdustakki. Jari istuu Pirjon vieressä ja soittaa kitaraa.
teksti Tellervo Uljas ─ kuvat Jukka Rapo
Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 6/2007.
