Picassoa etsimässä Etelä-Ranskassa

Konna vai sankari? Tätä voi miettiä Picasson jalanjäljillä Etelä-Ranskassa. Saattaa olla, että täydellistä vastausta ei saa, mutta jäljen matka aivan varmasti sieluun jättää.

Outo näky havahduttaa ohikulkijat tuon tuostakin Golf-Juanin kaduilla Cannesin lähellä. Nuori äiti työntää lasta vaunuissa isoäitinsä seurassa, ja perässä köpöttää lyhin askelin keski-ikäinen, punatukkainen ja tiukkahuulinen nainen, joka sättii: ”Olet vienyt mieheni!” Kun äiti pääsee kotiovelle ja alkaa etsiä avaimiaan, mustasukkainen vainoaja alkaa raapia ja nipistellä häntä.

On vuosi 1948, eikä entinen tanssijatar Olga Picasso enää tyydy kävelemään uimarannalla Françoise Gilot’n käsien päältä ja seuraamaan lähietäisyydeltä laillista aviopuolisoaan Pablo Picassoa, jonka kanssa hän tosin ei ole asunut enää kahteentoista vuoteen. Olgalta on lopultakin mennyt hermot. Ehkä lapsi äitinsä sylissä vertautui kesään 1920, jolloin Olga oli ollut lomalla Juan-les-Pinsin rantojen hiljaisuudessa Pablon kanssa tai kaksi vuotta myöhemmin Antibesissa, jolloin perheonni jo alkoi säröillä, kun Olgastakin oli tullut äiti. Lasten avulla Picasso sitoi rakastajattaret itseensä, mutta äiteinä he eivät enää seksuaalisesti kyltymätöntä taiteilijaa inspiroineet.

Olgalla oli oikeus kävellä ovelle Françoisen kanssa, sillä hän oli vuokrannut huoneen samasta talosta kuin Picasson uusperhe. Taiteilijaa tilanne ei häirinnyt. Usein lähistöllä lomaa viettivät myös ex-rakastetut, Picasson Maya-tyttären äiti Marie-Th érèse ja taiteilija Dora Maar. Paikkakunnalta löytyi omastakin takaa yhä nuorempia innoittajattaria.

Picasso vietti lomiaan Etelä-Ranskassa jo vuodesta 1905 lähtien, lopulta myös ympärivuotisesti Antibesin, Cannesin ja Mouginsin kolmiossa.

Vallaurisissa syntyi keramiikkataiteilija

Françoisen vaatimuksesta perheelle hankittiin lopulta oma talo Vallaurisin pikkukylän kupeesta, vuoren rinteeltä. Kun talossa ei ollut tilaa eikä rauhaa taiteilijan työlle, Picasso innostui kokeilemaan keramiikkaa paikallisessa savipajassa ja osti myöhemmin ateljeekseen vanhan parfumerian. Nyt sen näyteikkunaa koristaa auringon haalistama juliste.

Vallauris on edelleen rannikon jet set -paikkoja rauhallisempi ja vaatimattomampi kylä, joka vaalii kuuluisan asukkaansa perintöä. Nykyisen Picasso-museon vanhan kappelin seinät peittää muualla vuosina 1951– 1952 maalattu Sota ja rauha, jonka ääressä kuuluu hiljentyä muistelemaan taiteilijan poliittista aktiviteettia. Kommunistiseen puolueeseen liittynyt Picasso maalasi rauhantöitä, vaikka samalla kidutti ja raastoi rakastettujaan, riiteli kaikkien kanssa, solvasi häpeämättä ihmisiä, jotka olivat hänelle ystävällisiä ja nöyryytti niitä, jotka pyrkivät hänen läheisyyteensä.

Keramiikkakokoelmaan kannattaa käydä tutustumassa museossa kaupungin keskeisen aukion laidalla. Itse torilla on vanhasta romusta koottu Mies ja vuohi.

Vallauris on Picasson jälkeen houkutellut paikalle monia keramiikkataiteilijoita. Torilta ei tarvitse kävellä askeltakaan löytääkseen ensimmäiset myymälät.

Kun Françoise vihdoin sai voimaa irrottautua lastensa Clauden ja Paloman kanssa luomistyön mestarin tuhovoimasta, tällä oli jo kaksi uutta, vakavaa suhdetta kehittymässä. Kohtalokkaammaksi osoittautui keramiikkapajan omistajan, rouva Ramien kolmikymppinen serkku Jacqueline Roque, jonka avioliitosta herra Hunot´n kanssa oli jäljellä enää tytär Catherine.

La Californien portinvartija

Jacqueline odotti kärsivällisesti ja usein nöyryytettynä vuoroaan, kunnes hänestä tuli toinen rouva Picasso 2.3.1961, Vihkiminen tapahtui julkisuudelta salassa Vallaurisin kaupungintalolla. Saman tien Jacqueline, ilmeisesti Picasson käskystä, tyhjensi Françoisen nimissä olleen talon kirjeitä myöten.

Picasso oli jo tätä ennen muuttanut Cannesinlahden rannalle Moët’n samppanjasuvulle aikaisemmin kuuluneeseen vuosisadan vaihteen kartanoon La Californiehin. Avioliiton solmimisen jälkeen Jacquelinesta tuli tehokas portinvartija, joka esti taloon pääsyn jopa Picasson lapsilta. Tosin omalle tyttärellekään ei huomiota riittänyt, sillä tuore madame Picasso omisti kaiken aikansa ja tarmonsa miehensä hyvinvoinnista huolehtimiseen.

Aivan liian varhain tämä sihteeri, taloudenhoitaja ja Picasson tahdon toteuttaja muuttui sairastelevaksi mummeliksi, joka ponnahti pystyyn heti kun nero yskähti, eikä sen yskähdyksen varalta uskaltanut poistua edes pihalle.

Ikä alkoi painaa Picassoa niin, ettei hän enää jaksanut hankkia itselleen uutta naista. Niinpä Jacquelinesta onkin olemassa enemmän muotokuvia kuin muista vaimoista ja rakastetuista. Tosin kuvat muuttuvat yhtä pirstotuiksi, kun Picasso tuntee joutuneensa Jacquelinen vangiksi.

”Ostin Cézannen vuoren!”

Uuden kodin hän silti pystyi ostamaan. Vauvenarguesin markiisin 1700-luvulla asuttama, 1300-luvulla rakennettu linna ja 1 100 hehtaaria maata lähellä Aix-en Provencea oli myynnissä 60 miljoonalla frangilla, ja Picasso arveli löytävänsä vuoristossa, pienen kyläpahasen kupeessa sekä rauhaa julkisuudelta että luomisen iloa.

”Ostin koko Saint-Victoiren”, hän tiedotti taidevälittäjälleen. ”Kumman?” tämä kysyi luullen Picasson puhuvan tauluista. ”Sen alkuperäisen! Cézanne maalasi nämä vuoret, jotka minä nyt omistan.”

Tuon lausahduksen saa tällä hetkellä lukea Aix-en- Provencessa bussien kyljistä ja kadun julisteista, joilla mainostetaan kaupungissa Granet’n museossa alkukesästä avattua näyttelyä Picasso Cézanne. Näyttelyllä osoitetaan, millaisia vaikutteita Picasso on saanut mestarilliselta edeltäjältään.

Tapauksen kunniaksi Jacquelinen tytär Catherine on avannut myös Vauvenarguen linnanportit yleisölle. Pääsylippuja linnaan myytiin heti 40 000, siis periaatteessa kaikki, mutta toistakymmentä lippua tulee joka aamu myyntiin Aixin matkailutoimistossa. Paikalla on siis syytä olla kukonlaulun aikaan.

Aixista Vauvenarguesiin ajaa puolessa tunnissa.

Liian iso, liian kaukana?

”Propriete privée, acces interdit, le chateu n’est pas á visiter”, ilmoittaa kyltti Vauvenarguesin portinpielessä isoin kirjaimin. Yksityisalue, pääsy kielletty! ”No visit. Kein Besuch. La musee est á Paris. N’ insistez pas merci.” Että museo on Pariisissa älkääkä inttäkö.

Jossain noiden seinien sisäpuolella lymyää tälläkin hetkellä Catherine, joka käy äitinsä perintölinnassa pari kertaa vuodessa. Portinvartijan talosta löntystää lauhkean näköinen koira. Seuraava elämän merkki on pohjakerroksen valtaisan takan eteen kerätty kukkameri. Oppaan mukaan niitä tuodaan linnaan kerran viikossa niin kuin Jacquelinen aikana oli tapana. Osa on vielä pakkauksissaan.

Linna tuntuu liian isolta jopa Picasson egolle. Parivuode, vuoteen vieressä oleva puhelin, matto, varjostinta vailla oleva kattolamppu ja lasten tuoli eivät riitä lämmittämään makuuhuoneen tunnelmaa. Salinkokoiselle kylpyhuoneelle – iso amme, puistonpernkki ja nurkassa nolona kököttävä wc-istuin – ei voi tehdä mitään, koska Picasso maalasi freskon sen seinään. Ateljeen virkaa toimittaneessa salongissa ei hääly suuren taiteilijan henki, vaan hätkähdyttävä elämän rajallisuuden kuiskaus.

Yleisen käsityksen mukaan Jacqueline vihasi Vauvenarguesia, ja Pablokin halusi pian takaisin ihmisten ilmoille. Jos koti nyt on siinä kunnossa kuin se oli Picasson kuollessa, niin kuin kerrotaan, hän ei ainakaan ehtinyt tehdä samaa kuin kaikissa muissa kodeissaan – täyttää sitä ylettömällä tavarapaljoudella.

Vieraille näytetään ilmeisesti Catherinen kuvaama kaitafi lmi, jossa Picasso maalaa tai pelleilee kameralle, tupakka suupielessä tupruaa, tytöt kantavat ämpäreillä vettä pihan kukille, koira kiehnää jaloissa ja maalauksia pakataan autoon. Taiteilijalla on turkissaappaat ja villatakki. Linnassa oli kylmä.

Kävijän on hyvä tietää, että Jacqueline päätti haudata miehensä pääoven portaikon eteen, muuten katse hamuaa turhaan haudan paikkaa. Täällä lepää myös Jacqueline itse.

– Kuinka Catherine voi viihtyä paikassa, jossa hänen äitinsä teki itsemurhan? ihmettelee yksi vieraista.

Lausahdus ei ole omiaan valaisemaan muuten niin aurinkoisen päivän outoa tunnelmaa.

Kaikki maalaavat Mouginsissa!

Picassolla kävi aika pitkäksi, ja hän alkoi kaivata lähemmäs sairaaloita ja lääkäreitä. Uusi huvila löytyi Mouginsin yläpuolisilta vuorilta. Picassot muuttivat sinne vuonna 1961 ja nimesivät huvilan viereisen kappelin, Notre-Dame-de-Vien mukaan.

Tästä talosta lähtivät ruumisvaunut huhtikuun 10. päivänä 1973 matkalle Vauvenarguesiin. Lesken valitsemalla vuoristotiellä oli satanut lunta, ja matka keskeytyi aurausauton odotteluun. Hauta saatiin kallioiseen maastoon kaivetuksi vain kiviporalla. Vanhat ystävät, rakastetut, lapset ja lapsenlapset käännytettiin pois portilta.

Haudalle pystytettiin sittemmin pronssipatsas, jonka Picasso oli vuosikymmeniä aikaisemmin tehnyt Marie- Th érèsestä. Sitä Jacqueline ei tiennyt.

Matkalaiset ohjautuvat kuitenkin varsinaiseen Mouginsin kylään, jossa Picassokin aikoinaan seurueineen lomaili. Disneymäisessä kylässä on 600 asukasta ja melkein yhtä monta ravintolaa sekä hurmaavia kujasia kävellä. Picasson maineen liepeillä tiensä sinne on löytänyt hämmästyttävä määrä taiteilijoita, joiden taso ei ehkä yllä aivan esikuvan mittoihin.

Mouginsissa voi pistäytyä André Villersin valokuvamuseoon. Sanomattakin on selvää, kenestä siellä on kuvia.

Toinenkin näkökulma

Naisnäkökulmasta katsottuna Picasson kuva on karmaiseva mutta kiehtova. Toisenlaista ulottuvuutta siihen saa Ranskan akatemian ensimmäisen valokuvataiteen edustajan, kunnialegioonan ritarin Lucien Clerguen tapaaminen Arlesissa Rhône-joen varrella.

Ensimmäiseksi hän pahoittelee sitä, että Catherine kahdeksan vuotta sitten teki välirikon hänen kanssaan, syystä joka on jäänyt arvoitukseksi. Hän oli sentään viimeiset 30 vuotta Picasson elämästä kuulunut taiteilijan ystäväpiiriin. Vasta pari vuotta sitten hän pääsi käymään Vauvenarguesissa, ”eikä silloinkaan saanut ottaa valokuvia eikä mitään!” Clergue puuskahtaa harmistuneena.

– Picasso saattoi olla ilkeä, mutta jos ihmisellä meni huonommin kuin hänellä, hän oli erittäin avulias.

Kerran Picasso katsoi Lucienia silmiin ja sanoi: ”Sinä olet sairas, sinun pitäisi mennä lääkäriin.”

Seuraavana päivänä Lucien olikin jo leikkaussalissa puhjenneen umpisuolen vuoksi. Kysymys oli tunneista. Lucien lähetti Picassolle kirjeen: ”Olitte oikeassa.” Kun hän sairasloman vuoksi menetti kahden kuukauden palkan, Picassolta ja Jacquelinelta tuli paluupostissa kolmen kuukauden edestä rahaa.

– Picasso oli antelias, Jacqueline ei.

Samalla tavoin Picasso pelasti haavoittuneen picadorin hengen maksamalla tämän sairaalalaskut. Kun mies toivuttuaan meni kiittämään, Picasso huudahti: ”Luojan kiitos olette hengissä”, ja lahjoitti hänelle yhden tauluistaan.

Myös Arlesin museolle Picasso lahjoitti taulujaan. Merkittävämmäksi kaupungin kuitenkin tekee roomalaisaikainen areena, jossa esitetään härkätaisteluja.

Picasso-retken huikein elämys saattaa löytyä Les Baux’sta. Kylä itsessäänkin on näkemisen arvoinen matkakohde, mutta vuoren kylkeen koverretussa Catherdral d’ imagessa esitetään tämän vuoden ajan mahtavaa ääni-, valo- ja kuvaspektaakkelia, joka perustuu Picasson tauluihin. Katedraalimaisen kallioholviston seinille ja pilareihin ilmestyvät kuvat käyvät Picasson koko elämän läpi hänen taiteensa kautta katsojan kuljeskellessa holvistossa kuin olisi itse taulujen sisällä. Ja jos ei viesti muuten mene perille, niin dramaattinen musiikki nostaa liikutuksen kyynelet silmiin.

Takaisin meren rannalle

Tunne voi olla niin väkevä, että tarvitaan paluu Picasson alkuaikojen maisemiin, Antibesiin, nauttimaan auringonlaskusta rantaravintolassa ja ihmettelemään laineilla keinuvia rikkaitten huviveneitä, joilta pikkupaatti satunnaisesti tuo väkeä maihin. Grimaldin palatsiin perustettu Picasso-museo on nyt remontoitu ja nimensä arvoinen. Sen myymälästä voi hankkia oman picasson muutamalla eurolla, ja viereisen torin kojuista löytyvät kulinaariset matkatuliaiset.

Torin laidalla on myös absinttimuseo, jossa vierailijat saavat valuttaa juoman päälle sokeripalan kautta vettä samovaarin näköisistä astioista.

Mutta se taas on eri juttu; Picasso ei aikuisena juonut edes viiniä, ja kahvikin vaihtui vanhemmiten teehen.

teksti Leena Soininen – kuvat Leena Soininen / A-lehtien kuvatoimitus