Paluu Provencen paratiisiin

Hiljaiset kivitalot ja autiot, varjoisat kujat ottavat helteestä uupuneen matkalaisen suojiinsa. Kun tuttu rautaportti napsahtaa takanamme, muutumme paratiisin lapsiksi jälleen. Aika seisahtuu Vers Pont du Gardissa, Ranskan Provencen sydämessä.

Jätämme levottoman Avignonin festivaaleineen ja ajamme lähes kolmekymmentä kilometriä länteen Uzèsin suuntaan, kunnes näemme viitan muinaisten roomalaisten vesijohdolle Pont du Gardille. Silloin tiedämme, ettei ole enää pitkä matka Versiin.

Tiet kapenevat ja mutkistuvat. Olemme matkalla taloon, jossa vuosia sitten vietimme kaksi huoletonta viikkoa. Tavoitammeko saman lumon?

Versiin saapuessa alkaa rauha. Emme näe ristin sielua. Ei asukkaita, mutta ei myöskään turisteja, joita emme ole täällä tavanneet koskaan. Vain hyvin syöneet koirat nauttivat iltapäivän lämmöstä keskellä ajotietä. Kierrämme varjoisan pétanque-puiston, ohitamme kirkon ja kylän ainoan pikkuisen kapakan, jonka pöydän ääressä sentään kaksi miestä pelaa korttia. Suuntaamme kohti kiviveistämöä, jollaisia täällä Asterixin ja Obelixin mailla on paljon. Äkkiä tutut kaktukset ja rautaportti niiden välissä ovat edessämme. Astumme lumottuun puutarhaan, tuttuun pihapiiriin.

Kahdentoista hengen ryhmämme valitsee huoneet. Suomalaisen vuokraisännän omistaman, korsikalaistyyliin rakennetun talon alakerrassa on olohuoneen ja keittiön lisäksi neljä kahden hengen makuuhuonetta. Iso olohuone takkoineen antaa suojaa niin kylmillä säillä kuin kuumuudessakin. Olohuoneen korkeiden ikkunoiden luukut on nyt pidettävä kiinni. Kivitalon viileys helpottaa nukkumista, kun hellettä ei päästä sisään.

Vanhat tutut Gerald ja Danielle Palaceur naapurista ovat selvästi odottaneet meitä. Ulkoeteisen penkille ja terassin kivilattialle on ripoteltu tuoksuvia laventelin oksia. Herra Palaceur hoitaa uima-allastamme, huolehtii puutarhan kastelusta ja auttaa mahdollisissa ongelmissa. Ensimmäisenä käymme paikan tavan mukaan Palaceurillä tervetuliaisdrinkillä.

Keskellä historiaa

Matkan uuvuttamina heittäydymme uima-altaan virkistävään syleilyyn. Kierrämme laajaa tonttia ja huomaamme, että jokin on toisin kuin ennen. Takapihalla on tehty kaivauksia. Sieltä on löytynyt kaksituhatta vuotta vanhaa roomalaista vesijohdon pätkää, osa sitä samaa johtoa, jonka vesi on virrannut muinoin Uzèsista Pont du Gardin akveduktin kautta Nîmesiin. Kurkistamme rakennelman sisälle. Joku utelias ryömii katsomaan, miltä johdon sisällä näyttää. Maata sieltä tulee vastaan. Talomme paikalla on täytynyt asua joku vuosituhansia sitten. Ehkä äveriäs roomalainen valloittaja.

Saamme lisää todisteita siitä, että asumme keskellä historiaa. Portin vierestä on niin ikään kaivettu maata ja otettu esiin erikoinen kivimuodostelma. Selvästi ikivanhat rappuset ylimyksen palatsille! Ainakin haluamme uskoa niin.

Myöhemmin keksimme muutaman kilometrin päässä talosta lisää vanhaa vesijohtoa – tai paremminkin rauniot akveduktin kaarista. Provencen maaseudulla ei ole suuria monumentteja, vaan antiikin ajan jäännökset ovat siellä täällä piilossa. Historia täytyy itse löytää. Roomalaisuuden harrastajalle Avignon, Arles, Uzès ja etenkin Nîmes ympäristöineen ovat loppumaton seikkailu. Mutta nähtävyyksiä ja yllätyksiä voi löytää näköjään omalta pihaltakin.

Viinitarha takapihalla

Pitkä kivipöytä viikunapuiden suojassa seisoo jykevästi entisellä paikallaan. Ne, jotka ehtivät, kokoontuvat sen ääreen ruokailemaan armeliaan viileyden laskeuduttua puutarhaan noin yhdeksän aikaan illalla. Kylän lihakauppiaalla on onnen päivät. Tilaamme kilokaupalla naudan lihaa, lammasta ja broileria, mutta joka kerta ruoka tuntuu loppuvan kesken. Kolme kiloa lihaa menee hetkessä. Avignonin lampaaseen poimimme rosmariinit pihalta, jossa kasvaa näitä yrttejä isoina puskina. Myös timjamia löydämme iloksemme vähän kaikkialta.

Puutarha on ehtymätön. Tomaatit ovat yhtä valtaisia ja mehukkaita kuin ennenkin, mutta takapihalla on myös jotakin aivan uutta: viinitarha! Kulhollinen tummanvioletteja rypäleitä kertyy jälkiruoaksi joka päivä.

Kivenheiton päässä talosta on kaksi viinitilaa. Toinen myy suoraan kellarista, toinen on oikein myymälä, josta saa maistiaisia. Fiinimpien pullojen lisäksi myymälästä saa viiniä myös erikokoisissa pahvipakkauksissa. Litrahinnaksi ihan kelpo ruokaviinille laskimme kaksi euroa. Paikkakunnan erikoisuus, gris-viini, on roséviinin ja valkoviinin välimuoto, väriltään hyvin heikosti vaalean punertava. Edellisellä kerralla Versissä ollessamme nautimme pelkkää gris´tä, mutta nyt se tuntuu meistä liian makealta. Ostamme paikallista, auringonlämpöistä Rhônen viiniä.

Kylän keskusta kauppoineen on talostamme viiden minuutin kävelymatkan päässä. Aamuvirkut hakevat leipomon rouvalta aamiaisleivät. Maanantaisin leipomo on kiinni, mutta silloin sekatavarakaupan rouva myy kaupassaan poikkeuksellisesti myös tuoretta leipää.

Uinuva kylä herää eloon tiettyinä viikonpäivinä, jolloin kylän koirat siirtävät loikoilupaikkansa autotieltä sivummalle. Keskiviikkoisin ja lauantaisin iloinen pariskunta maatilalta pyyhältää aamupäivällä pétanque-puiston laitaan kauppaamaan pienen salaattikojunsa antimia. Opimme hamstraamaan vihanneksia myös tuleviksi päiviksi, koska sekatavarakaupan rouvan varastot loppuvat nopeasti. Kyläkaupat eivät ole varustautuneet suomalaisryhmään eivätkä minkäänmaalaisiin turistiryhmiin ylipäätään.

Sunnuntaiaamuisin kaikki kaupat ovat auki aamupäivällä puoli yhteen. Vähän vilkkaammasta, ajomatkan päässä olevasta Remoulinsin kaupungista saa tosin kaikkea joka päivä.

Missä kaskas piilottelee?

Yhdellä meistä on syntymäpäivät. Saamme leipomon rouvan kasvoille iloisen hymyn, kun tilaamme häneltä kaksi herkullista ja periranskalaista kakkua, suklaakakun ja marjamoussekakun. Yllätämme sankarin aamulla lauluin, kakuin ja samppanjoin.

Päivällä lämpömittari kapuaa yli kolmeenkymmeneen asteeseen, mutta elokuun alun illat ja yöt ovat yhtä unelmaa helteen helpotettua. Valon puutteessa taivaan tähtikuviot erottuvat kirkkaana. Yritämme vangita sypressien välistä pilkottavan täysikuun kameralle, joku tutkailee tummaa taivasta kaukoputkella. Viinin ja samettisen yön siivittämänä keskustelunaiheet nousevat sfääreihin.

Aamuisin naapurin kukko intoutuu melskaamaan, kunnes sepelkyyhkyn sovitteleva kujerrus vaimentaa sen. Illan äänet ovat aivan muuta. Kuuntelemme kaskaan tarmokasta lemmenlaulua ja mietimme, missä puussa se lymyää. Kuin aavistaen aikeemme sirittäjä jättää meidät, häipyy puutarhan toiseen päähän eikä palaa enää. Myöhemmin joku meistä on saanut siitä sentään kuvan. Kovaääninen hyönteinen onkin yllättävän pieni olio, muistuttaa vähän isoa kärpästä.

Lähellä virtaava Gardon-joki houkuttelee melomaan. Juuri melontapäivänä sataa ja ukkostaakin, mutta mitäpä siitä. Eriskummalliset muovikanootit ovat helppoja ohjattavia, ja joki on matala. Vaikutettuina livumme jyhkeän Pont du Gardin alta.

Yhteispeliä ja yksityistä rauhaa

Versin talo ei ole ihan tavallinen ranskalainen asuintalo. Paremminkin se on näyttämö tai elokuvan kulissi, josta näyttelijät ovat juuri poistuneet. Paikka sekä yhdistää että antaa jokaiselle oman rauhan. Tosin tiettyä sopeutumista ja yhteispeliä asuminen vaatii. Pihapiiri sopii aikuisille ja isoille lapsille, aivan pienten saattaisi olla vaikeaa kulkea kivisillä poluilla.

Kahden viikon aikana asukkaat talossamme vaihtuvat kerran. Osa lähtee kotiin, uusia ystäviä tulee tilalle. Yhteisasumiseen on tullut rutiinia: tietty summa päivässä jokaiselta riittää ruokaan ja juomaan, jaetut keittiövuorot takaavat vapaana oleville huolettoman lojumisen tai shakin peluun uima-altaalla. Pelkkä paikallaan olo on tarpeeksi. Lumo on palannut. k

Lisätietoa: www.villafrancemidi.com

teksti ja kuva Tuula Kasanen

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 5/2009.