Outi Suorsa: "Suru sekoitti minut"

Valokuvasta katsoo hauskannäköinen nuori mies. Hänen silmissään on kuitenkin jotain, joka kiinnittää katsojan huomion. Ne ovat surulliset silmät.

”Itse asiassa Matti oli tuossa vaiheessa hyvässä kunnossa. Kuva on otettu sairausjaksojen välillä”, kertoo nuoren miehen äiti, Outi Suorsa.
Hän katselee kuvaa itsekin hieman surullisena, mutta ei ahdistuneena. Outissa on rauhaa, joka on syntynyt kovan kamppailun tuloksena.

Matti syntyi vuonna 1983 perheen esikoiseksi. Puolitoista vuotta myöhemmin syntyi pikkuveli Sampo. Perhe asui Haukiputaalla ja myöhemmin Haapavedellä. Vanhempien erottua äiti asui poikiensa kanssa ensin Torniossa ja sitten Oulussa.

Outi työskenteli aikuiskouluttajana. Elämä kulki rauhallista latuaan. Joulun alla vuonna 1999 perhe oli lähdössä mummolaan Kuopioon. Matti oli tuolloin yläasteen viimeisellä luokalla.
”Matti valitti, että hänellä on flunssainen olo ja pohkeita särkee. Hän halusi itse, että ennen pitkää automatkaa käymme  Oulun yliopistollisen sairaalan päivystyksessä.”
Verikokeissa ilmeni, että tulehdusarvo oli erittäin korkealla. Matti joutui jäämään sairaalaan. Hänellä oli keuhkokuume ja veressä bakteeri, eikä valkosoluja ollut lainkaan.
”Jos olisimme lähteneet ajamaan Kuopioon, hän olisi ehkä menehtynyt. Oli kiire saada valkosolujen määrä nousemaan.”

Muutaman päivän kuluttua se onnistui, ja sairauden syykin selvisi. Outille soitettiin uudenvuodenaattona. Matilla oli akuutti lymfaattinen leukemia.

Jokainen aivastus pelotti

”En ensin edes tajunnut, että tauti on kuolemanvakava. Sitten aloin miettiä näkemiäni elokuvia ja ymmärsin, mistä oli kysymys”, Outi Suorsa kertoo.

Outi teki päätöksen: hän on täysillä mukana Matin taistelussa sairautta vastaan. Hän vähensi töitään ja sanoi nuoremmalle pojalleen, että tämän täytyi nyt yrittää pärjätä mahdollisimman paljon omillaan. Outi halusi olla sairaalassa niin paljon kuin Matti häntä tarvitsi.

”Olin siellä kaikki päivät ja joskus yötkin. Puolen vuoden kuluttua syöpäsolut oli saatu pois.”
Kului kolmisen vuotta. Aluksi käytiin koko ajan tutkimuksissa ja varottiin, ettei Matti saisi infektioita. Jokainen aivastuskin pelotti. Vähitellen optimismi kasvoi: ehkä sairaus oli voitettu.

Outi oli muuttanut Haukiputaalle nykyisen miehensä luokse, ja Matti asui Oulussa. Kaikki tuntui olevan hyvin. Outi uskaltautui lähtemään sukellusmatkalle Norjaan. Hänen palattuaan Matti soitti, että hänellä oli flunssainen olo.

Tauti oli uusiutunut. Nyt tarvittiin kantasolusiirto. Sampo toimi luovuttajana, ja siirto tehtiin Helsingin Meilahdessa marraskuussa 2003. Matti vietti 20-vuotissyntymäpäiväänsä sairaalassa. Outi asui sen ajan Helsingissä ja kävi päivittäin tukemassa poikaansa. Siirto onnistui hyvin, ja he pääsivät jouluksi kotiin.
Seuraavan vuoden elokuussa Matin verestä löytyi taas syöpäsoluja. Sytostaattihoito ei tehonnut. Lääkärit alkoivat olla toivottomia.

”Hematologisen osaston lääkäri uskoi kuitenkin Matin mahdollisuuksiin ja ehdotti, että kokeiltaisiin niin sanottua jättimetoksaattihoitoa.”

Lääkärit kysyivät Matilta, suostuisiko hän hoitoon. Se veisi kävely- ja puhekyvyn, ja potilas joutuisi melko varmasti teho-osastolle muutamaksi viikoksi. Matti suostui empimättä. Hoito oli erittäin raskas. Puhe-, kirjoitus- ja kävelykyky meni viikoiksi, mutta veren soluarvot normalisoituivat, ja leukemian oireet poistuivat.

Äiti taisteli luuydinsiirron

Outi Suorsa kuitenkin tiesi, ettei vieläkään voinut huokaista helpotuksesta. Hän aloitti raivoisan taistelun jatkohoidon puolesta. Luettuaan leukemian hoidosta maailmalla Outin mieleen tuli, että Matille voitaisiin tehdä luuydinsiirto ulkopuoliselta luovuttajalta.

”Serkkuni oli väitellyt tohtoriksi yhdysvaltalaisella syöpäklinikalla. Pyysin häntä kysymään amerikkalaisilta asiantuntijoilta, voitaisiinko Matille tehdä vielä yksi luuydinsiirto.”

Outi käänsi Matin potilaskertomukset englanniksi ja sai Yhdysvalloista kannustusta toiseen luuydinsiirtoon.

”Meilahden sairaalassa siirtoa vastustettiin. Lääkärien mielestä Matti kuolisi joko esihoitoon, siirtoon tai jälkikomplikaatioihin. Sanoin, että jos siirtoa ei tehdä, vien Matin ulkomaille hoitoon vaikka viimeisillä rahoillani.”

Outi sai Oulun yliopistollisen sairaalan lääkärit puolelleen. Ulkopuolinen luovuttaja löytyi, ja Helsingin lääkärit taipuivat ottamaan Matin vastaan. Seuraavat pari kuukautta Matti kävi taistelua elämästä ja kuolemasta. Outi kulki vierellä koko ajan.

”Vuokrasin asunnon sairaalan vierestä. Menin aamulla kahdeksaksi sairaalaan ja poistuin, kun Matti nukahti yöunille. Olin mukana jokaisessa magneettikuvauksessakin. Sanoin, että jos yritätte ajaa pois, saatte viedä käsiraudoissa.”

Tapahtui uskomaton asia. Matti selvisi luuydinsiirrosta. Saatiin taas kallista lisäaikaa elämälle.

Kahdeksan vuoden hirvittävin hetki

Kevättalvella 2007 tuli takapakkia. Matin selkää särki, ja päivystyksessä löytyi kasvain selästä. Kasvain saatiin sädetyksellä kokonaan pois. Sädetyksen jälkeen alkoi ylläpitohoito. Matti kävi kerran kuussa kontrollissa.

”Hän sairastui taas kesällä. Ironista on, ettei hän sairastunut syöpään, vaan siihen, että ylläpitohoito oli todennäköisesti syönyt valkosolut ja aiheuttanut pahan tulehduksen. Mietin, miksi en ollut tajunnut vaatia tiheämpää kontrolliväliä. Ympyrä sulkeutui. Matti oli taas teho-osastokierteessä keuhkokuumeineen ja verenmyrkytyksineen.”

Outi myöntää kokeneensa raivoa.
”Takana oli valtava taistelu, ja tunsin itseni äärettömän yksinäiseksi. Matti makasi hengityskoneessa verenmyrkystilassa. Lääkäri ei huomista luvannut.”

Matti selvisi, mutta hänen jalkansa piti amputoida polvista alaspäin. Hampaat oli poistettu jo aiemmin.
”Matti sanoi, ettei amputointi haittaa, jos vain syöpä pysyy poissa.”

Outi sanoo kokeneensa koko kahdeksan vuoden hirvittävimmän hetken, kun Matti heräsi molemmat jalat katkaistuina, ja kivut olivat kammottavat. Matti huusi suorastaan eläimellisesti. Mukana ollut pikkuveli poistui huoneesta itkien.

”Silloin tuntui, että nyt tämä on liikaa. Matin takia en kuitenkaan lyyhistynyt. Kun hän alkoi toipua, hänet siirrettiin Oulun Kuntoutussairaalaan. Tavoitteena oli, että hän pystyisi liikkumaan pyörätuolilla.”

Viimeinen yö

Kuntoutuksen aikana Matin olkavarresta löytyi paukama. Se oli syöpää, ja taas piti aloittaa sädehoito. Eräänä päivänä verikokeissa näkyi, että syöpäsolut olivat menneet vereen.

”Pyysin Matin isää tulemaan Tukholmasta. Sairaalahuoneeseen astuessamme Matti kysyi, miksi isä oli tullut. Sanoin, että meillä on vakavaa asiaa, ja hän arvasi heti mistä oli kysymys.”

Matti oli tuolloin 24-vuotias ja hyvin väsynyt. Vuosia kestänyt taistelu ja hoidot olivat uuvuttaneet hänet perin pohjin.

”Olimme jutelleet kaikki asiat, vaikeimmatkin. Minulla oli rohkea poika. Matti sanoi, että hän tietää, kuinka kamala ikävä teille jää. Hän totesi pääsevänsä itse helpommalla. Hän oli väsynyt ja valmis lähtemään.”

Viimeisenä yönä äiti ja poika valvoivat jälleen kerran kahdestaan. Outi kuljetti Mattia vessaan ja kysyi, tulisiko tämän viereen nukkumaan.
”Onhan sinulla äiti omakin sänky”, vastasi poika.

Matti sulki silmänsä viimeisen kerran 22. marraskuuta vuonna 2007. Outi meni kotiin Haukiputaalle ja käpertyi miehensä viereen nukkumaan. Aamulla hän pesi hiuksiaan, kun paniikki iski.

”Juoksin puolen kilometrin päähän sisareni luokse Matin kuva kädessäni ja huusin: ”Missä mun Matti on, sanokaa missä mun Matti on!’”

Pienin askelin toipumiseen

Kahdeksan vuotta kestänyt taistelu ei päättynyt jälkiä jättämättä. Outi Suorsa joutui lähes psykoosiin ja toteaa, että selvisi siitä vain yhden henkilön ansiosta.
”Otin puhelinluettelon keltaiset sivut ja etsin psykoterapeutit. Painoin sormeni umpimähkää psykoterapeutti Taina Enbusken kohdalle.”

Outi kuuli jälkeenpäin, että oli soittanut Taina Enbusken ovikelloa silmät päässä seisoen: ”Missä mun Matti on?” Taina vastasi ”tervetuloa”. Outi ilmoitti tulevansa hulluksi. ”Et tule, autan sinua selviämään”, sanoi Taina.

Alkoi yhdeksän kuukautta kestänyt kamppailu. Outi kävi terapiassa kaksi kertaa viikossa, ja Taina Enbuske opetti häntä elämään uudestaan. Se alkoi aivan pienestä, siitä että Outi jaksaisi tunnista toiseen.

”Taina neuvoi, mitä tehdä aamulla, kun herää ja miten luovia eteenpäin, jotta pysyisi järjissään. Hän kielsi minua käymästä jatkuvasti haudalla. Sen sijaan hän opetti, miten edetä normaaliin elämään pienin askelin.”
Outi ei muista ensimmäisestä neljästä kuukaudesta juuri mitään.

”Aluksi en pystynyt olemaan yksin kotona edes päivisin. Kuljin pikkulapsen tavoin mieheni perässä hänen työmaallaan, jonne lähdimme joka aamu kello seitsemän.”

Vähitellen Outi alkoi voimistua ja uskaltautui tekemään  uusia asioita aivan yksin, kuten lähtemään kaupungille.
”Mietin myöhemmin, olisiko romahdukseni voitu estää. Taina Enbusken mukaan kyllä, jos minua olisi hoidettu ajoissa. Kaikki kahdeksan vuoden aikana kertyneet tunteet, pelot, jännitykset ja kuoleman odotus, iskivät kerralla. Kysyin eräältä lääkäriltä, miksei minulle tarjottu terapiaa ajoissa. Hän totesi, että kaikki arvelivat, että minä olin niin vahva, etten tarvinnut sitä.”

”Ainoa, mitä muistan ensimmäisiltä kuukausilta, on itku. Sitä ennen en oikein osannut itkeä, mutta äkkiä siitä tuli maailman luonnollisin asia. Opin itkemään hampaita pestessä, lähikaupassa käydessä ja ruokaa laittaessa.”

Uusi suhde toiseen lapseen

Lääkärien mukaan oli Outin ansiota, että hänen lapsensa sai kolme vuotta lisää elinaikaa. Outi oli kuitenkin taistelussaan äärettömän yksin. Aviomies, vanhemmat ja sisarukset eivät voineet auttaa. He pyrkivät lohduttamaan, mutta päivät olivat niin kovaa taistelua kuolemaa vastaan, että se oli Outille lähes ympärivuorokautista työtä.

”Minulla ei ollut aikaa lohduttajille. Lähestyvä kuolema oli vaikeaa aikaa myös sosiaalisesti. Tuttavat kyselivät siskoltani: ’Miten Outi kestää, en minä vaan kestäisi, jos minun lapseni tekisi kuolemaa.’”

Outi hymähtää hieman apeasti.

”Ei sellaisista lauseista ole lohtua, eikä niissä ole edes mitään järkeä. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko kestät tai kuolet itse.”

Vähitellen Outi uskaltautui elämään yhä täydemmin. Ensimmäinen lentomatka Ranskan Strasbourgiin siskontytön luokse pelotti, mutta onnistui hyvin.
”Sampo oli mukana. Se oli meille molemmille terapiamatka, opettelimme yhdessäoloa ilman Mattia. Se oli uudenlaista yhdessäoloa ihanan, kirjallisuutta opiskelevan poikani kanssa.”

”En ollut jutellut hänen kanssaan kunnolla Matin sairastumisen jälkeen. Nyt tutustuimme toisiimme avoimemmin, ilman jännitteitä. Esimerkiksi opiskeluun tai tulevaisuuteen liittyvät puheenaiheet olivat olleet Matin seurassa arkoja.”
Ennen pitkää Outi onnistui olemaan myös yön yksin kotona miehen ollessa työmatkalla. Henkinen tasapaino palautui pikkuhiljaa.

Kriisin jälkeen työ aikuiskouluttajana ei tuntunut enää antoisalta. Niinpä Outi Suorsa perusti taloushallinnon toimiston.
”Ja laihdutin! Pojan sairauden aikana kertyneet yli 20 liikakiloa lähtivät pois. Ennen ylivoimaisilta tuntuneet asiat on nyt helppo toteuttaa. Sampon kanssa viettämäni aika on kristallisoitunut nautinnoksi; olen onnekas, koska minulla on hänet.”

Outi hyväilee kädellään Matin kuvan kehyksiä.
”Osa minusta meni hautaan, kun menetin Matin. Hänen poismentyään minulla oli pitkään tunne, että vain Matti on olemassa, kaikki elävät ihmiset hävisivät. Nyt olen kuitenkin löytänyt ilon uudestaan.”

Pian Outi on lähdössä Lontooseen, hän nauttii matkustamisesta ja pystyy jälleen nauramaan.
”Voin iloita jopa uuden huulipunan ostosta. Matti sanoi: ’muista äiti, että sinulle jää elämä’. Sitä olen koettanut pitää ohjenuorana.”

Puhuminen on tärkeää

Matti oli vahva ja rohkea sairauden loppuun asti. Outi toteaa, että poika oli pienestä asti oman tiensä kulkija.
”Hän oli huumorintajuinen ja harrasti sarjakuvien piirtämistä. Hänellä oli oma fantasiamaailmansa. Uskon, että se auttoi häntä kestämään pitkät ja yksinäiset hetket ja yöt sairauden kanssa taistellessa. Leukemia nujersi hänet vasta loppumetreillä.”

”Matti reissasi aina, kun kunto salli. Hän kulki festareilla ja nautti yhdessäolosta muutaman sydänystävän kanssa lähes loppuun asti. Hän osasi ottaa hetkestä kiinni.”

Äiti kertoo, että Matti oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän nautti pitkistä keskusteluista ja kyseenalaisti asioita. Kuoleman lähestyessä hän ei halunnut, että asiasta vaiettiin. Koska ystäviä oli paljon, hän piti kaksiossaan Oulussa kahdet läksiäiset.

”Matti jakoi ystävilleen rakkaimmat tavaransa, huonekalunsa, kirjat, lehdet ja levyt. Myös perhe oli tilaisuuksissa mukana.”

Hautajaisissa soitettiin viululla Matin valitsemaa musiikkia: Lou Reedin Perfect Day. Ruokana oli hänen toivomustensa mukaisesti ystävien valmistamaa lohikeittoa.
Outi sanoo olleensa toisaalta onnekas. Hänellä oli rohkeutta ja voimia taistella pojan puolesta. Hänellä oli myös mahdollisuus jäädä pois töistä ja hakeutua yksityiseen terapiaan.

Outi neuvoo läheisensä hengen puolesta taistelevia puhumaan mahdollisimman paljon pitkinä yhdessäolotunteina. Jos kuoleman tulo tiedetään todeksi, myös siitä pitää puhua – vaikka itse olisi kuinka ahdistunut.

”Ei jäänyt mitään asiaa, jota emme olisi käsitelleet. Se helpottaa surutyön tekemistä.”

Outi ja Matti puhuivat paljon myös siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

”Emme löytäneet vastausta. Matti sanoi kerran, että kun hän ummistaa silmänsä, niin mene äiti synnytysosastolle katsomaan, olisiko hän tullut siellä maailmaan.”