Opettajaäidin taistelu

Eini Huhtala, 55, muistaa poikansa Jimmy Huhtalan hurjat vuodet mustana möykkynä, josta ei monta ilonpilkahdusta löydy. Pojan juominen ja rötöstelyt heittelivät koko perhettä kriisistä toiseen. Työnsä luokanopettajana Eini hoiti kaiken tuskan keskellä tunnollisesti. Nyt hän ymmärtää, että sairastui vahvuuteen.

”Pohdin usein, olenko oikea ihminen opettamaan muiden lapsia, kun oma poikani tuhoaa sekä omaa että toisten elämää. Itsetuntoni meni pikkuhiljaa pirstaleiksi”, Eini Huhtala kertoo.

Huhtalan viisihenkinen perhe oli aivan tavallinen suomalainen perhe. Kaksi nuorempaa lasta eteni elämässä normaalilla tavalla. Esikoispojan ongelmat kasvoivat kuitenkin jo yläasteella sellaisiin mittoihin, että vanhemmat kutsuttiin koululle palaveriin.

”Istuimme ringissä Jimmyn ja oppilashuoltoryhmän kanssa. Jimmyn tekemisiä ja tekemättä jättämisiä lueteltiin kuin apteekin hyllyltä. Kuuntelin syytteitä korvat punaisina ja sydän hakaten. Jotkut asiat eivät edes pitäneet paikkaansa, mutta meille ei suotu puheenvuoroa. Meitä syyllistettiin vanhempina, eikä pojastamme löytynyt ainuttakaan hyvää puolta.”

Kukaan kokouksessa ei esittänyt konkreettista suunnitelmaa pojan auttamiseksi.

”Koimme olevamme ongelmien kanssa yksin. Palaverin päätyttyä lähdin itkien kotiin ja päätin, että en tule ikinä kohtelemaan omia oppilaitani samalla tavalla.”

Huhut paisuivat tunnistamattomiksi

Eini Huhtala oli jo pitkään toiminut Pohjanmaalla sijaitsevan Kuortaneen kyläkoulun opettajana, ja paikkakunnalla kaikki tunsivat hänet. Huhtalan perheen elämää seurattiin tarkoin. Kylällä kauhisteltiin pojan edesottamuksia.

Monenlaiset huhut kiersivät, osa niistä oli totta, toiset taas matkalla tunnistamattomiksi värittyneitä ja paisuneita.

”Joskus tuntui sanomattoman pahalta, kun pienet eka- ja tokaluokkalaiseni kyselivät Jimmyn tekemisistä. Olivat kuulleet isiltään, että taas se Einin poika on tehnyt sitä ja tätä. Lapset halusivat varmistaa kuulemansa minulta. Monta kertaa oli itkussa pitelemistä valvottujen öiden jälkeen. Olisin toivonut, että aikuiset olisivat kysyneet minulta suoraan, eivätkä juorunneet lastensa kuullen”, Eini Huhtala sanoo.

Vähitellen Jimmyn tekemiset alkoivat kiinnostaa myös poliisia. Poika ei näyttänyt piittaavan auktoriteeteista kotona, koulussa eikä kylillä.

Isokokoiseksi kasvanut kaveri oppi nauttimaan sadistisesta väkivallasta. Se sai ihmisissä aikaan pelkoa, jonka hän tulkitsi kunnioitukseksi.

Aina kun Jimmy oli ollut hukkateillä tavallista kauemmin, vanhemmat toimivat tietyssä järjestyksessä. Ensin äiti tiedusteli keskussairaalasta, ja jos poikaa ei löytynyt sieltä, niin isän, Jarmo Huhtalan, tehtäväksi jäi soittaa poliisiasemalle. Jimmyllä oli tapana soitella öisin äidilleen ja pyytää tätä siirtämään rahaa omalle tililleen. Jos rahaa ei herunut, Jimmy uhkasi tehdä ”keikan”. Useimmiten Eini taipui pojan vaatimuksiin.

”Ehkä tein siinä väärin ja olin herkkäuskoinenkin, mutta toisaalta poikani tuntien valitsin pienemmän pahan. En kuitenkaan neuvoisi muita toimimaan samalla tavoin”, hän pohtii.

Vankilavierailu oli musertava kokemus

Jimmy Huhtalan yritykset päästä armeijaan tyrehtyivät lääkärin kirjoittamaan lausuntoon: ”Vaarallinen itselleen ja ympäristölleen. Monipäihdeongelma. Epäsosiaalinen persoonallisuus. Vakava auktoriteettiongelma. Ei pysty ottamaan vastaan ohjeita tai neuvoja, saati käskyjä miltään taholta.”

Lopulta koitti sekin päivä, kun Huhtalat kuulivat poikansa saaneen ehdottoman vankilatuomion törkeästä pahoinpitelystä ja muista rikoksista. Jimmy oli tuolloin 18-vuotias. Asia uutisoitiin lehdessä otsikolla ”Häkki heilahti häirikölle”. Uutistoimittajan sanavalinnat kouraisivat Einin sydäntä. Hänen lapsestaan kerrottiin kaikelle kansalle kuin jostain petoeläimestä.

Voimattomana Eini totesi Jimmyn liukuneen taas kauemmas perheestään, raittiudesta ja rehellisestä elämästä. Välillä Eini toivoi, että edes joku viranomainen olisi osannut kertoa suoraan, mikä kasvatuksessa oli mennyt pieleen. Tuttavaperheiden lasten menestyminen ilahdutti, mutta tuntui samalla kuin puukon pistolta valmiiseen haavaan.

”Muistan sen kauhean aamun, kun Jarmo lähti viemään Jimmyä Keravan nuorisovankilaan. Yritin esittää urheaa, mutta kun auto lähti kotipihalta, putosin polvilleni eteisen lattialle, huusin ja itkin. Rukous oli silloin ainoa lohdutukseni.”

Keravalta Jimmy siirrettiin Vaasan vankilaan. Siellä vanhemmat vierailivat viikoittain.

”Ensimmäinen vankilavierailu oli musertava kokemus. Porttien auettua vartijat olivat meitä vastassa. Turvatarkastuksen aikana kerroin vartijalle, että minua pelottaa ja minulla on syyllinen olo. Koin, että minun olisi pitänyt olla vankilassa poikani sijasta. Vartija sanoi ymmärtävänsä minua, sillä hänellä oli samanikäinen poika kuin Jimmy. Se lohdutti vähän.”

Eini Huhtala murtuu vieläkin kyyneliin muistellessaan tuota vierailua.

”Sydäntäni särki nähdä Jimmyn tulevan vankijonossa. Karskina ja tatuoituna hän sopi ulkoisesti siihen porukkaan hyvin, mutta silti hän oli minun rakas esikoispoikani. Meidän välissämme oli pleksilasi, enkä voinut edes koskettaa häntä. Yritin olla urhea ja jutella niitä näitä, vaikka sisälläni tuntui vuoren kokoinen möhkäle.”

Kun vierailuaika päättyi, Eini olisin halunnut syöksyä lasin läpi halaamaan Jimmyä, mutta hänen piti tyytyä vain seuraamaan katseellaan pojan loittonevaa selkää. Einillä on yhä tallessa nippu pojaltaan saamiaan kirjeitä, joissa tämä kertoi vankilan tapahtumista. Kirjeet antoivat Einille pieniä valonpilkahduksia ja toivoa paremmasta, mutta kun Jimmy vapautui, hän jatkoi entistä rataansa.

Fysiikka väsyi häpeän kantamiseen

Seuraavat vuodet toivat Jimmylle vielä toisen vankilatuomion ja muita tuomioita, jotka muutettiin yhdyskuntapalveluksi. Seurasi viranomaispalavereita, kamppailua byrokratian kanssa, päihdekuntoutuksia ja aina uusia retkahduksia.

Jimmy asui omassa asunnossaan, ja Eini kävi siellä siivoamassa juhlimisten ja tappeluiden jälkiä. Joskus asunto näytti siltä kuin siellä olisi räjähtänyt pommi. Eini yritti pitää huolta pojan syömisistäkin, jotta ote normaaliin elämään ei olisi kokonaan herpaantunut. Jimmyn isä kävi korjailemassa tuhoja ja vaihtamassa ikkunoita ehjiksi, ettei poika olisi saanut häätöä asunnostaan.
”Jossain vaiheessa en enää jaksanut välittää, mitä ihmiset meistä selän takana jupisivat. Taisin jotenkin kovettaa itseni, sillä muuten en olisi jaksanut hoitaa työtäni ja kotiani”, Eini Huhtala muistelee rankimpia vuosia.

Opetustyö tuntui Einistä usein raskaalta. Työpaikalla hän ei voinut puhua kotiongelmista, ne piti jättää oven ulkopuolelle. Ihmeekseen Eini tunsi lisääntyvää lämpöä, rakkautta ja huolenpitoa oppilaitaan kohtaan. Hän tajusi jokaisessa lapsessa olevan mahdollisuuden hyvään ja pahaan. Eini yritti tukea oppilaitaan ja toivoi, ettei kukaan muu äiti joutuisi kokemaan samaa kuin hän itse.

Einin oli helppo olla lasten kanssa, mutta hän alkoi kaihtaa näyttäytymistä paikoissa, joissa olisi saattanut joutua selittelemään perheen tilannetta. Koulussa Einillä oli aina kännykkä äänettömänä taskussa. Hänellä oli tapana vilkuilla puhelimen näyttöä, jos Jimmy tai poliisi soittaisi.

Psyyken ylikuormitus alkoi tuntua jo Einin fysiikassakin. Vahvalta näyttävän ulkokuoren sisällä nainen oli henkisesti raunioina ja tarvitsi usein sairauslomaa muun muassa sydänoireiden vuoksi.

Eini kantoi jatkuvaa syyllisyyttä Jimmyn kasvatuksen epäonnistumisesta ja nuorempien lastensa laiminlyönnistä. Hän yritti vakuuttaa, että kaikki kolme lasta ovat vanhemmilleen yhtä rakkaita, vaikka poika varastikin kaiken huomion. Nuorempien lasten oli silti vaikea ymmärtää ja hyväksyä tilannetta, jossa he jäivät liian usein vähälle huomiolle.

Halaus kertoi muutoksesta

Eini Huhtala etsi elämänsä tyhjyydelle täyttöä joogasta ja parapsykologiasta. Hän kokeili erilaisia vaihtoehtohoitoja ja luki yliluonnollisista ilmiöistä kertovia kirjoja. Etsintä johti hänet lopulta henkilökohtaisen uskon löytämiseen. Rukouksesta tuli Einille kanava Jumalan luo. Sitä kautta hän purki hätäänsä ja sai voimaa.

”Jotkut hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat minua keskittymään positiivisempiin asioihin ja hylkäämään poikani. Siihen minä en pystynyt. Jimmy on myöhemmin kertonut meille, että juuri vanhempien rakkaus esti häntä tekemästä tappoa. Sisimmässään hän ehkä aavisti, että sydämeni ei olisi enää kestänyt sellaisen teon jälkeen”, Eini huokaa.

”Olen kiitollinen siskolleni, joka jaksoi kantaa huoliani näinä raskaina vuosina ja soittaa monta kertaa päivässä tiedustellakseen vointiani ja Jimmyn asioita.”

Kahdeksan vuoden raju päihteiden käyttö, onnettomuudet ja pahoinpitelyt olivat raunioittaneet Jimmyn terveyden. Hän oli vain 22-vuotias, kun sai lääkäriltä
varoituksen, että ei näkisi seuraavaa syntymäpäiväänsä. Eräs lääkäri tokaisi Jimmylle, että hänen kaltaisensa kuuluvat kaatopaikalle. Tällaiset kommentit lisäsivät äidin taakkaa entisestään.

Jossain syvällä sisimmässään Eini Huhtala ei koskaan lakannut uskomasta, etteikö jonain päivänä tapahtuisi ihme, ja pojan elämä saisi uuden käänteen. Eini ei uskaltanut puhua rukouksistaan Jimmylle, koska pelkäsi, että tämä raivostuisi.

Koitti joulu 2006, ja vanhemmat odottivat poikaansa joululomalle Keravalta, jossa Jimmy tuolloin asui. Hän oli yrittänyt ryhdistäytyä ja hakeutunut Einin myötävaikutuksella opiskelemaan. Ongelmat olivat kuitenkin seuranneet mukana. Kun Jimmy saapui, hän tervehti äitiään halauksella oudon lämpimästi. Eini vaistosi, että jotain oli tapahtunut, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

”Jimmy alkoi tiedustella minulta, mitä olin hänen puolestaan rukoillut. Kerroin, että olin pyytänyt hänelle asuntoa, opiskelupaikkaa, raitistumista ja kunnollisia kavereita. Jimmy vaati kuulla lisää, ja niinpä tunnustin, että eniten olin rukoillut hänen uskoontuloaan. Poikani totesi, että kaikkiin rukouksiin on vastattu”, Eini kertoo ikimuistoisesta päivästä.

”Olin laittamassa lohta päivälliseksi, kun Jimmy kertoi uutisensa. Syöksyin halaamaan poikaa; siinä lensi lohikin kaaressa lattialle.”

Elämä meni päälaelleen

Eini Huhtala oli työskennellyt liki kolmekymmentä vuotta opettajana kyläkoululla, kun hän jäi vuodenvaihteessa työkyvyttömyyseläkkeelle sydämen reistailujen, jalkojen neuropaattisten kipujen ja fibromyalgian vuoksi. Sairauksista huolimatta Eini sanoo olevansa onnellinen ja kiitollinen. Hänellä on nyt aikaa lukuharrastukselleen ja seurakuntansa kirjamyynnin hoitamiseen. Huhtalan pariskunta harrastaa yhdessä vesijuoksua ja mökkeilyä.

”Vaikeudet kasvattivat minua ja avasivat silmiäni näkemään muidenkin hätää. Teemme nyt mieheni kanssa yhdessä hengellistä nuorisotyötä. Tapaamme tavallisten nuorten lisäksi myös laitapuolen kulkijoita, jollainen Jimmykin aikoinaan oli. Ymmärrämme heidän ongelmiaan ehkä paremmin kuin moni, jolla ei ole tällaisia kokemuksia.”

Jimmy Huhtalan elämästä ilmestyi runsas vuosi sitten kirja Tästä poikki. Teos valittiin vuoden kristilliseksi kirjaksi syksyllä 2010. Nykyään Jimmy asuu vaimonsa kanssa Alavudella ja toimii siellä helluntaiseurakunnan evankelistana. Hän vierailee puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, eikä unohda poiketa silloin tällöin vankiloissa kertomassa muutoksen mahdollisuudesta.

”Kaiken kokemamme jälkeen tuntuu ihmeelliseltä istua jumalanpalveluksessa ja kuunnella Jimmyn opetusta”, Eini toteaa.

Eini Huhtalalta kysytään joskus neuvoa, mitä vastaavassa tilanteessa olevan vanhemman pitäisi tehdä. Kysymys vetää Einin nöyräksi.

”Olen sanonut, että älkää hylätkö lastanne, vaikka asiantuntijat ehkä voisivat niin opastaakin. Epätoivoisinkin ihminen on aikanaan ollut lapsi ja kaipaa sisimmässään yhä rakkautta. Hylkääminen pudottaa hänet pohjalle, josta on melkein mahdotonta nousta yksin. Vaikka lapsen pahoja tekoja ei tarvitse hyväksyä, on hän ihmisenä aina arvokas”, Eini summaa.

”Jokainen tapaus on erilainen ja vaatii siten erilaiset käyttäytymistavat. Tämä on meidän perheemme tarina.”