Ohjaaja Heini Tola: "”Suru on aina henkilökohtaista”"

Oli elokuinen lauantai-ilta vuonna 2005. Oli syöty hyvä ateria, katsottu televisiota. Nukkumaan mennessä mies otti vaimoaan kädestä ja sanoi: ”Kiitos, kulta.” Ne olivat viimeiset sanat.

Ohjaaja Heini Tola ja lavastaja Måns Hedström olivat tavanneet yhteisen teatteriprojektin parissa 1980-luvun puolivälissä. Kaksi samoin ajattelevaa, luovaa ihmistä jakoi näkemyksiään taiteesta ja teatterista.

”Sielunkumppanuus muodostui välittömästi”, Heini Tola sanoo ja napsauttaa sormiaan.

Muutaman vuoden päästä he kohtasivat suuren vastoinkäymisen: Måns sai massiivisen aivoinfarktin.
Häneltä katosivat puhekyky ja puheenymmärtämiskyky. Mies joutui eläkkeelle 50-vuotiaana Helsingin Kaupunginteatterista, johon oli juuri saanut kiinnityksen.

”Silloin ajattelin, että ovatko kaikki meidän hienot keskustelumme ikuisesti mennyttä.”

Vaimo näki vierestä, minkälainen kärsimys lahjakkaalle ja kunnianhimoiselle miehelle oli luopua työstä. Lääkärit eivät antaneet paljoakaan toiveita toipumisesta, mutta sen ei annettu lannistaa.
Puheen opettelu alkoi alusta. Heini pyysi miestään tunnistamaan ensin kirjaimia, sitten sanomaan yksittäisiä sanoja. Sitkeällä työllä puhe alkoi pikkuhiljaa palautua.

Måns toipui ja pystyi jatkamaan työntekoa. Heini Tola ja Måns Hedström hitsautuivat entistä tiiviimmäksi pariksi sekä vapaa-ajalla että työssä.

Voimia!

Vuonna 2004 Heini Tolaa pyydettiin Teatteri Avoimiin Oviin johtajaksi. Takana oli viisitoista vuotta työtä freelancerina ja matkustelua ympäri Suomen eri teattereissa.

”Oli ihana olla kotona ja käydä töissä kotoa käsin. Aloimme kuulua johonkin, olla osa yhteisöä.”

Måns Hedström teki Avoimiin Oviin lavastuksia ja julisteita. Vuoden verran ehdittiin nauttia työstä, kodista ja paikallaan pysymisestä. Sitten Måns sairastui. Ensin se vaikutti tavalliselta flunssalta, mitä nyt keuhkot vähän rahisivat. Niin sanoivat lääkäritkin, vaikka sairaus ei tuntunut paranevan. Kumppani kuitenkin huomasi, että kaikki ei ollut kohdallaan. Keuhkoista otettiin röntgenkuvat.

”Kun kuvat tulivat, näin heti lääkärin katseesta tilanteen vakavuuden. Hän sanoi, että on hyvin vihainen, jos Månsia ei oteta suoraan osastolle. Sitten hän katsoi minua ja sanoi: ’Voimia’. Silloin minä tiesin.”

Heini Tola ajoi rystyset valkeina miehensä suoraan sairaalaan.

Viimeinen kesä

Måns Hedströmin sairaus eteni nopeasti. Lääkärit epäilivät keuhkosyöpää, mutta lopullista diagnoosia jouduttiin odottamaan pitkään. Teatteri oli kesätauolla, ja Heini hoiti miestään, kun tämä ei tahtonut jäädä sairaalaan.

Luonteeltaan positiivinen Måns vakuutti, että tästä selvitään. Eikö hän ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vai halusiko hän säästää puolisoaan, se ei selviä koskaan.
Vaimo otti roolin, jossa piti yllä potilaan toivoa, vaikka tiesi ettei sitä ollut.

”Viimeisenä juhannuksena me istuimme puutarhassa. Måns oli täynnä suunnitelmia: jos me ensi kesänä siirtäisimme tuon ruusupuskan toisaalle, ja pergolakin pitäisi rakentaa.”
”Ehkä hän halusi tehdä tilanteen minulle helpommaksi ja näytteli urheampaa kuin olikaan.”

Kesä vietettiin maalla, niin kuin monet aiemmatkin kesät. Heini touhusi käytännön asioiden parissa. Mies istui lepotuolissa, hengitystä helpottivat happiviikset. Lopulta Måns ei jaksanut enää oikein kävelläkään. Kesä meni oudossa olotilassa. Edettiin hetkestä toiseen.

Lopulta diagnoosi tuli: kyseessä oli keuhkosyöpä. Kului vielä kolme viikkoa, ja sitten kaikki oli ohi.

Iloisia valokuvia

Elokuussa oltiin Helsingin-kodissa. Aamulla herätessään Heini sanoi lähtevänsä hakemaan lehdet ja keittämään kahvia, ja silloin mies vielä katsoi vaimoaan. Hengitys kulki raskaasti. Keittiössä Heini yhtäkkiä tajusi, että toisessa huoneessa oli täysin hiljaista.

”Kutsuin häntä nimeltä: Måns, Måns, Måns, eikä vastausta kuulunut. Ajattelin, että tämä on nyt kuolema, nyt minä olen keskellä kuolemaa.”
Heini soitti Terhokotiin, josta lähetettiin hoitaja paikalle saman tien.

”Ihminen langan toisessa päässä sanoi minulle, että olkaa aivan rauhallinen, voimme puhua tässä siihen saakka, kunnes hoitaja saapuu.”
”Minä todella kunnioitan Terhokodin työntekijöiden ammattitaitoa. Se oli käsittämättömän hienoa.”

Hoitaja tuli ja kertoi, mitä asioita pitää hoitaa. Heini keitti kahvit, ja sitten istuttiin keittiöpöydän ääreen. Hän oli sytyttänyt Månsin muistoksi kynttilän. Hoitaja kysyi, löytyisikö valokuvia, joissa Måns oli vielä terve.

”Katselin puolitoista tuntia valokuvia hänen kanssaan, ja mieheni makasi nurkan takana kuolleena! Minä olin aurinkoinen ja iloinen ja kerroin, että tämä kuva oli meidän ensi-illasta ja tässä olemme purjehtimassa. Hoitaja puhui kauniisti; sanoi, että onpa iloinen kuva.”

Ystävyys punnitaan

Heini Tola on todellakin teatteri-ihminen: haastattelun aikana hän nauraa, itkee, kiroilee ja repii tukkaansa. Välillä ääni nousee niin, että se kuuluisi varmasti katsomon viimeisellekin riville. Tunteita ei tukahduteta. Eikä pelätä.

Suru ja ilo eivät sulje toisiaan pois, vaan kulkevat usein käsi kädessä. Hetken aikaa istutaan aivan hiljaa. Sitten palataan muistoihin.

Sinä viimeisenä sunnuntaina Heini laittoi ystävilleen tekstiviestin: ”Måns on lähtenyt. Sytytä kynttilä hänen muistokseen.”

Eräs ystävä hyppäsi saman tien autoon ja ajoi Helsinkiin. Ei kysellyt, ilmoitti vain tulevansa.
”Hän osoitti suurta rohkeutta. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka olivat sen kesän aikana käyneet meitä tapaamassa. Siitäkin huolimatta, että jos oli viikko ollut väliä, hänen silmänsä kertoivat, että voi hyvänen aika, kun täällä on menty huonompaan suuntaan.”

”On ollut aikamoista huomata, miten ihmiset reagoivat, kun toinen sairastuu vakavasti. Monet pelkäävät. Joskus tuntui, että puskat vain pölisivät, kun ihmiset eivät uskaltaneet kohdata sairasta eivätkä tämän läheistä. Enkä ole ainoa, jolla on tämä kokemus.”

”Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Kenellä on rohkeus käsitellä lesken tuntoja? Olen luvannut, että en enää pelkää näitä asioita. Jos kuka tahansa lähelläni oleva ihminen sairastuu tai jää leskeksi, minä en häntä jätä. En ikinä.”

Et kai sinä enää sure?

Heini Tola pohtii, mistä yhteiskuntaamme on tullut vaikeus kohdata tunteita, erityisesti toisen surua. Puhutaan tunteiden näyttämisestä, mutta helppoa se ei ole.
”Onko meille jäänyt sodasta perintö: Sotaleskiä oli paljon, ja he menivät sisulla eteenpäin. Urheasti kestän suruni! Kunnioitettiin niitä ihmisiä, jotka kätkivät kyyneleensä eivätkä valittaneet.”

Heini Tolan sukupolvelle, 1950-luvulla syntyneille, on tuttua, että kanssaihmisiä ei saa vaivata. On opittu se, että mitä vähemmän ikävistä tunteista puhuu ja mitä paremmin onnistuu ne peittämään, sitä parempi ihminen on. Nykyisin kuolema ja suru ulkoistetaan.
”Mene terapiaan käsittelemään tätä asiaa! Kunhan et vaan lähipiirillesi aiheuttaisi ikäviä tunnelmia omalla surullasi.”

Heini Tola on saanut kuulla surunsa keskellä monet kliseiset kommentit: Mitä sinä enää suret? Et sinä ainoa leski tässä maailmassa ole. Kyllä elämä voittaa! Aiotko jo uutta isäntää katsella?

Ja joskus leski joutuu lohduttamaan toista. Kun joku sanoo, että kyllä minulla on paha mieli sinun takiasi, niin lohdutettavasta tuleekin lohduttaja.

”Ihmisten ei varmaan ole helppoa suhtautua leskeen. Mutta pahinta on se, kun asiasta vaietaan. Ajatellaan, että kun siitä ei puhuta, sitä ei ole olemassa.”

Surun oma rytmi

Heini Tola on miettinyt surun henkilökohtaisuutta. Vaikka jotain lainalaisuuksia surun vaiheissa onkin, jokainen on kokemuksen edessä omana persoonanaan.
Teatterintekijän tapa surra oli työnteko. Paljon töitä, harjoituksia, surun käsittelemistä taiteen avulla. Mutta kun työpäivä oli ohi, kotona tulivat kyyneleet.

”Vaikeimpia hetkiä ovat olleet pohjattomat yksinäisyyden tunteet. Yksinäiseen kotiin meneminen oli kamalaa. Kukaan ei ollut minua vastassa, enkä minä voinut jakaa työpäivääni kenenkään kanssa. Vieläkin tulee toisinaan sellainen tunne, että olen aivan yksin tässä maailmassa.”

Heinillä meni kolmisen vuotta niin, että aviomiehen kuolema oli mielessä joka päivä.
”Minua alkoi harmittaa, että joka ikinen päivä vain tätä. Halusin jo ihan mielelläni päästää siitä irti, mutta se ei vaan irronnut minusta. Väsyin ihan hirveästi.”

Heini kulki eteenpäin kuin robotti, päivästä toiseen. Kaikki näytti mustalta, eikä millään ollut merkitystä.

”Siedettävä suruaika oli lakannut olemasta jo kauan sitten, ja olisi pitänyt olla jo kuosissa. Mutta minä en ollut.”

Onneksi vastaan tuli myös viisaita ihmisiä ja lohduttavia sanoja. Yksi kehotti olemaan itselle armollinen ja antamaan surulle juuri sen ajan, minkä se vaatii. Toinen muistutti, että surua ei tarvinnut suorittaa tietyn aikataulun mukaan. Yhden avun Heini Tola löysi myös akupunktiosta, josta sai uutta energiaa.

”Löysin tien omaan itseeni. Tajusin, että tämä on minun aikatauluni, sitä ei voi verrata kenenkään muun aikatauluun. Eikä kenenkään tarvitse vertautua minuun millään tavalla.”

Heini Tola sanoo, että tärkeintä olisi osata lukea surevaa, nähdä kuinka ihminen on oman surunsa kanssa. Yksi haluaa puhua, toinen vaieta. Jokaisen omaa tapaa tulisi kunnioittaa. Yleensä jo läsnäolo ja halaus tekevät ihmeitä.

”Kun sureva ihminen tuntee luottamuksen ja läheisyyden, hän alkaa toimia omalla tavallaan.”

Leskiryhmä

Kolme vuotta miehensä kuoleman jälkeen Heini Tola kohtasi kollegan, joka oli myös menettänyt miehensä. Yhteisiä kokemuksia löytyi, ja puhetta riitti. Silloin Heini päätti perustaa leskiryhmän. Ensimmäiseen iltaan hän kutsui kaksi leskeksi jäänyttä tuttavaansa teatteripiireistä.

”Vietimme ikimuistoisen illan. Söimme hyvin, itkimme ja nauroimme. Kaikilla meillä oli helppo olo, koska pystyimme jakamaan kokemukset.”
Sittemmin piiriin on liittynyt kaksi uutta jäsentä. Mottona on se, että toiselle saa soittaa milloin vain ja itkeä saa aina. Lisäksi pidämme huolta, että kenenkään ei tarvitse viettää juhlapyhiä yksin.

”Monilla on katkeria kokemuksia siitä, että kun on yksin, ei enää kutsuta esimerkiksi päivällisille kuten ennen. Miksi ihmiset eivät osaa ottaa yksinäistä mukaan?”

Välillä keksitään jotain mukavaa, lähdetään keramiikka- tai sukelluskursseille. Asioita on helppo jakaa ihmisten kanssa, joilla on samoja kokemuksia muun muassa ympäristön suhtautumisesta leskeyteen.
”Leskiryhmässä on vapauttavaa raivota silloin, kun oikeasti ottaa aivoon.”