Näyttelijä Sari Havas ja muutosten vuodet

Muutosten ajaksihan viime talvea voisi luonnehtia. Sari Havaksen poika Akseli oli armeijassa, tytär Asta lähdössä vaihto-oppilaaksi Japaniin. Asunto oli menossa myyntiin ja vaihtumassa kotimaassa pienempään. Näyttelijän haaveissa oli osittainen siirtyminen ulkomaille, Ranskaan.

Sari Havas näki edessään olevan ajan hengähdystaukona. Muutoksia oli tulossa, mutta hyvältä maistuvia muutoksia.
”Lapset olivat jo ulko-ovella matkalla maailmalle. Tuntui, että oli sopiva hetki miettiä, miltä tuntuu ja mihin itse oli menossa”, hän sanoo.

Sitten Japanissa maa järisi, ja tsunami pyyhki rantoja saaden aikaan hirvittäviä tuhoja.
Tyttären oli määrä lentää maahan kahden päivän kuluttua. Hänen vuosien ajan hellimänsä haave päästä tutustumaan japanilaiseen kulttuuriin uhkasi murentua.
”Oli hankalaa elää epätietoisuudessa ja lohduttaa tyttöä, joka oli niin käpertynyt omaan pettymykseensä.”
Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin, ja tytär pääsi Osakaan reilua kuukautta myöhemmin.

Sari Havas sanoo, että yhtä luonnollista kuin aikanaan oli kasvaa äitiyteen, yhtä luontevalta tuntuu päästää lapset omille teilleen, kokeilemaan omia siipiään.
”Olen nyt vapaampi liikkumaan niin kuin haluan. En halua takertua lapsiini enkä ole rakentanut omaa maailmaani vain heidän varaansa. Minulla on aina ollut omiakin kiinnostuksen kohteita.”

Niitä on tarjonnut työ näyttelijänä. Monet muistavat Sari Havaksen jo 80-luvulta televisiosarjasta Puhtaat, valkeat lakanat, ja sen jälkeen Taivaan tulista ja Lehmän vuodesta. Tai lukuisista kotimaisista elokuvista ja Ryhmäteatterin näyttämöltä.

Hiljattain muuttolaatikoita pakatessaan Sari löysi talvella kirjoittamansa tarinan naisesta, jonka lapset ovat aikuistumassa.
Siinä äiti iloitsee kyvystään päästää irti lapsista. ”Voin tehdä, mitä haluan, ja voin tehdä kaikkea sitä, mitä olen kieltänyt lapsiltani. Syödä sohvalla, nukkua aamuisin myöhään, olla siivoamatta...”

Mietti hän sitä toistakin puolta. Hetkittäistä tyhjyyden tunnetta. Kukaan ei tarvinnutkaan kotona äitiä, kukaan ei pyytänyt katsomaan, mitä oli tehnyt.
”Äitiyshän on kuitenkin rooleistani kaikkein tärkein”, Sari Havas sanoo.

Irti äidistä, irti tyttärestä

Näyttelijänä Sari Havas on tottunut epävarmuuteen. Työt ovat pieninä palasina teattereissa, elokuvissa ja televisiotuotannoissa.
”Elän luottaen siihen, että kaikki järjestyy”, hän sanoo, vaikkei tiedä, millaisia töitä on muutaman kuukauden kuluttua tarjolla. Tai onko niitä ylipäätään.

Teatterikorkeakoulusta valmistuessaan nuori näyttelijä ei hakenut vakituista kiinnitystä eikä rakentanut tulevaisuuttaan varman päälle, vaan ryhtyi freelanceriksi.
”Olen heittäytyjä. Asiat ovat tulleet ja tapahtuneet, en ole miettinyt uraa eteenpäin. Freen elämä on sopinut minulle.”

Parhaillaan Sari Havas valmistelee ranskalaisen ohjaajan Ludovic Kerfendalin kanssa esitystä, joka käsittelee näyttelemistä, muistia ja muistamattomuutta sukupolvien ketjussa. Ensi-ilta on Helsingissä, mutta toiveissa on esittää näytelmää myöhemmin Pariisissa ranskaksi. Aihe on Sarille itselleen mitä ajankohtaisin.

”Tyttäreni on minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, Alzheimerin tautiin sairastunut äitini kolmekymmentä vuotta vanhempi. Olen päästämässä irti aikuistuvasta tyttärestäni, mutta samalla tavalla joudun päästämään irti äidistäni, joka on kadottamassa muistiaan.”

Sairaus on muuttamassa äidin persoonallisuutta, eikä häneltä saa enää tukea tai palautetta samalla tavalla kuin ennen.
”Se on hämmentävää, ja olen tuntenut siitä suurta surua ja ajoittain vihaa. Joskus yksinäisyyttäkin.”

Kun Sari oli pieni, häntä sanottiin usein äidin näköiseksi. Teini-ikäistä kommentit ärsyttivät. Nyt aikuisena Sari löytää itsestään samoja ilmeitä ja eleitä kuin äidillä ja huomaa suustaan toisinaan lipsahtelevan äidiltä perittyjä lauseita. Niitäkin, joiden ei haluaisi periytyvän.

Sukupolvien ketju jatkuu eteenpäin, sillä tytärtä kuvaillaan puolestaan pikku-Sariksi.
”Kun katselen tytärtäni joinakin hetkinä, tunnistan omat tunteeni samanikäisenä.”

Ulos umpikujasta

Stella Polariksen improvisaatioteatterin näyttelijänä Sari Havas kiertää yrityksissä opettamassa työyhteisöille tärkeitä vuorovaikutustaitoja. Viime aikoina kouluttaja on saanut taitoihinsa lisää oppia. Parisuhde- ja seksuaaliterapian hän löysi oman elämäntilanteensa kautta.

Nelisen vuotta sitten Sari tunsi joutuneensa omassa elämässään umpikujaan, josta ei selviäisi ulos ilman ulkopuolista apua. Avioliitto oli ajautumassa kohti eroa. Sari hakeutui terapiaan saadakseen selvyyttä omiin ajatuksiinsa.

”Halusin tietää, kuka oikeasti olen ja osaanko kuunnella itseäni ja omia tarpeitani. Naiset syyllistävät helposti itsensä, ja ajautuvat samalla tilaan, jossa alkavat kantaa huolta siitä, mitä muut sanovat tai miten reagoivat.”

Terapia ei pelastanut neljätoista vuotta kestänyttä avioliittoa kariutumasta. Sari ja hänen näyttelijämiehensä Pertti Sveholm erosivat vuonna 2007.
”Avioero on elämäni suurin tragedia. Oli raskas pettymys joutua myöntämään, että perhe hajoaa. Tuntui pahalta nähdä lasten suru. Perheeseen liittyi paljon ihania asioita, yhteisiä hetkiä ruokapöydän äärellä ja juhlatunnelmaa.”

Terapia auttoi kuitenkin pääsemään eteenpäin.
”Sen avulla jaksoin uskoa, että tein itselleni oikein, vaikka muuten häilyin eroajatusten suhteen veitsenterällä. Mietin välillä, eikö eron voisi peruuttaa ja eikö kaikki vain voisi olla kuin ennenkin.”
Tulevaisuus näytti siinä vaiheessa mustalta.
”Pelkäsin, että menetän lapseni ja menetän kaiken. Yksinäisyyden pelko oli eron jälkeen kaikkein pahimpia pelkoja. Mietin, rakastaako kukaan minua enää koskaan.”

Vähitellen maailmaan alkoi ilmaantua valoisampiakin sävyjä. Lapset näyttivät ainakin jollain tasolla hyväksyneen vanhempiensa ratkaisun, ja Sari huomasi heidän pärjäävän uudessakin elämäntilanteessa.

”Äitini sanoi aina, että pitää huolehtia itsestään jaksaakseen huolehtia muista. Me naiset olemme usein vähän liian kilttejä ja alamme toteuttaa hyvän äidin ja hyvän vaimon rooleja ja toisten toiveita, jottemme olisi hankalia. Olen itse ollut kyvytön kommunikoimaan pelätessäni, että toinen menee sanoistani rikki.”

Seksuaalisuus on elämän lähde

Oman terapiavaiheen jälkeen parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen liittyvät asiat alkoivat kiinnostaa Saria laajemminkin. Hän ryhtyi opiskelemaan alaa voidakseen auttaa muita. Kaksivuotisessa koulutuksessa naisen elämää käsiteltiin kokonaisuutena. Seksuaalisuus kuuluu siihen olennaisena osana.

”Seksuaalisuus on elämän lähde, joka tekee hyvää niin henkiselle kuin fyysiselle olemukselle, mutta siihen voi liittyä paljon surullistakin, pahoinvointia ja traumaattisia kokemuksia.”

Koulutuksessa omaakin persoonaa eheytettiin käsittelemällä lapsuudesta mukaan tarttuneita malleja.
”Samalla oppi ymmärtämään, mistä puhumattomuus syntyy ja mistä opituista malleista itse haluaisi eroon. Kun puhumattomuuden ja pelot saa työnnettyä kauemmaksi, ei kuluta energiaa ympärilleen turhaan rakentamiensa seinien kannattelemiseen.”

”Haluaisin rohkaista naisia kuuntelemaan omia seksuaalisia tarpeitaan. Jos jokin elämän osa-alue pienenee, ihminen siirtyy yhä kauemmaksi omasta itsestään.”
Parisuhteessa seksuaalisuutta tulisi vaalia rakkauden tekoina ihastumisen ja alkukiihkon jälkeenkin.

”Pitäisi sanoa toiveita ääneen, jottei seksuaalisuudesta tulisi liian rutiininomaista. Viikkosiivouksen kaltaista toimintaa, joka hoidetaan sunnuntaiaamuisin, kun lapset katsovat televisiota.”
”Uskon, että naisen seksuaalisuus on miehen seksuaalisuutta monitasoisempaa ja monimuotoisempaa. Eri uskonnoissa naisen seksuaalisuutta on yritetty eri tavoin hallita pääsemästä liekkeihin”, Sari Havas sanoo.

Yhdessä Annika Grofin kanssa on syntynyt käsikirjoitus elokuvaan, joka käsittelee sekin taiteessa tabuna pidettyä aihetta, naisen seksuaalisuutta ja vapautta kuunnella itseään. Hankkeelle haetaan parhaillaan rahoitusta.

Oli Sarilla toinenkin syy hakeutua kouluttautumaan terapeutiksi. Hän halusi laajentaa omaa työkuvaansa. Toistaiseksi näytteleminen jatkuu täysillä. Televisiokanava Neloselle tulossa olevassa telenovela Villa Helenassa Sarilla on pääosa särmikkäänä ja roisina hääbisnesyrittäjänä.

”Näyttelijänä joutuu altistamaan itsensä kaikkien katseiden alle ja antamaan täyden energiansa. Siinä tuntee esiintymisen ihanuutta, mutta samalla joutuu sietämään myös epävarmuutta ja ahdistusta. Luovalla alalla on hyvin erilaisia ihmisiä. Välillä egojen taistelu voi olla uuvuttavaa.”

Avoimuudessa on voimavara

Sari Havaksen lapset ovat jo matkalla maailmalle. Oma ”kiltin tytön syndrooma” on hellittämässä.
Jottei arki olisi liian yksinkertaista, asuntokauppa peruuntuu keskellä kesää, ja Sari Havas on muuttolaatikoineen jälleen lähtöruudussa. Käsissään vanha koti ja se uusi, johon on muuttamassa. Ja unelmat Ranskasta.

”Kaaoksessa yritän hoitaa yhden asian kerrallaan ja työntää muut huolet kauemmaksi. Silloin kaaos ei pääse nitistämään. Notkeuttahan se vaatii.”

Joskus hän miettii, olisivatko asuntokaupatkin helpompia, jos vierellä olisi kumppani niitä junailemassa? Ehkä olisivat. Toisaalta yksin pärjääminen hivelee itsetuntoa; selvisin tästäkin, seison omilla jaloillani.

Uuden kumppanin löytyessä Sari Havas toivoo, että miehen ajatukset olisivat samansuuntaisia omien kanssa ja että tämä olisi käynyt elämässään läpi jo omat kasvuprosessinsa.
”En halua pistää itseäni mihinkään purkkiin enkä pienentää itseäni alkamalla elää jonkun toisen odotusten mukaisesti. En pelkää sitä, miten minun käy.
Minulla on huolia, muttei enää pelkoja. Oloni on rauhallinen ja hyvä.”

Omasta naiseudestaan ensi vuonna viisikymmentä vuotta täyttävä Sari Havas tuntee suurta riemua.
”Naisen elämä on upeaa. Avoimuudessa on valtava voimavara.”

Ranskassa Sari Havas pistäytyy aina, kun siihen on mahdollisuus. Nuoruuden au pair -ajoista syntynyt kiinnostus kieleen ja kulttuuriin on säilynyt läpi vuosikymmenten. Hän viihtyy Nizzan lähistöllä pienessä kylässä ja poikkeaa ajoittain töiden takia Pariisissa.

Jokin ihmisten välisen kanssakäymisen helppoudessa vetää siellä puoleensa.
”Haaveilen, että voisin elää Ranskassa joskus pidempiäkin aikoja ja tehdä siellä töitä. En kuulu kielineroihin, joten ranskan kielen oppiminen on suuria projektejani.”
”Tunnen olevani Ranskassa vapaampi kuin kotimaassa, koska siellä ollaan sosiaalisempia. Sää on lämmin, ja ihmiset käyvät ulkona, tapaavat toisiaan, solmivat uusia tuttavuuksia. Kotimaassa vetäydyn helpommin kotiin vain omiin oloihini.”

Tammikuussa poika palaa armeijasta, tytär vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin Japanista. Siihen asti äidillä on aikaa omaan irtiottoonsa.