Nasima Razmyar: ”Kompastelu kuuluu elämään”

Helsinki paahtuu iltapäivän helteessä, kun Nasima Razmyar, 26, pujottelee terassin pikkupöytien välistä kohti tapaamispaikkaamme. Siellä täällä päät kääntyvät katsomaan tummaa kaunotarta, joka kävelee ylväänä ja hyväntuulisena. Hymy irtoaa vapautuneesti, eikä Nasima tunnu olevan moksiskaan hänen ympärillään kiihtyvästä supattelusta.

”Tämä on nyt tätä. Eihän se kivalta tunnu, kun aamukahvia hakiessa näkee sellaiset lööpit”, Nasima huokaisee ja viittaa kuviin, joita lehdet ovat julkaisseet hänestä ja kansanedustaja Mikael Jungnerista, jonka avustajana hän on juuri aloittanut.

Vielä puolitoista vuotta sitten Nasima Razmyarin nimi sanoi harvalle mitään. Valinta vuoden 2010 pakolaisnaiseksi antoi esimakua julkisuudesta, mutta viimeisin Tanssii tähtien kanssa -ohjelma teki hänet kerralla tunnetuksi. Sen jälkeen pyöritystä on riittänyt.

”Tämä on silti ollut ihanaa. Vuosi on ollut täynnä mahtavia kokemuksia. Hienointa on se, miten tanssikisan jälkeen ihmiset ovat tulleet avoimesti juttelemaan kanssani tärkeistä asioista, kuten maahanmuutosta.”

Nasima tekee hienovaraisesti vartissa selväksi, mikä hän on naisiaan. Kyllä, hän on afganistanilaistaustainen pakolainen, joka tuli perheensä – vanhempiensa ja veljensä – kanssa Suomeen vuonna 1992. Mutta hän on myös kotimaansa korkea-arvoisen valtion virkamiehen tytär, isänsä silmäterä ja esikoinen, jonka sanoissa ja tavoissa on diplomatiaa, jota ei muutaman viikon tapakurssilla hankita.

”Isä istutti minut jo hyvin nuorena pöydän ääreen ja kertoi maailman tapahtumista. ’Nasima, sinun täytyy tietää tämä’, hän tapasi aloittaa”, Nasima kertoo.
”Isä on ikuinen poliitikko. Hänen unelmansa jäi kesken olosuhteiden pakosta, mutta jos tytär onnistuu ajamaan haluamiaan asioita ja kiinnittämään huomion
yhteiskunnallisiin epäkohtiin, onhan se hyvä asia.”

Ei siis ihme, että kevään eduskuntavaaleissa Nasima Razmyar nähtiin SDP:n ehdokaslistalla. Vaikka eduskuntapaikka ei ensikertalaiselle vielä irronnutkaan, reilut 4 000 ääntä kannustavat jatkamaan.

”Olen todella iloinen äänimäärästä. Kaikella on tarkoituksensa, myös sillä, että en tullut valituksi. Minulla on vielä opittavaa”, Nasima sanoo päättäväisenä.
Nasima Razmyar ei silti ole mikään untuvikko yhteiskunnallisen vaikuttamisen saralla. Hän on tehnyt töitä erilaisissa järjestöissä 19-vuotiaasta asti. Pakolaisten, nuorten, perheiden, naisten, väkivallan, kriisien ja turvakotien parissa on riittänyt työsarkaa. Politiikkaan hakeutuminen on luonteva jatko tälle toiminnalle.

”Olen nähnyt, että politiikalla voi oikeasti vaikuttaa. Niin hyvässä kuin pahassa. Ei ole yhdentekevää, ketä me äänestämme päättämään asioista.”

Ei paluuta entiseen

Kun Razmyarin perhe vuonna 1989 lähti Afganistanista perheen isän suurlähettilästyön perässä Moskovaan, Neuvostoliittoon, he eivät tienneet, etteivät enää palaisi kotimaahansa.

”Täällä mielikuvat Afganistanista ovat yleensä erämaan ja hiekan sävyttämiä, mutta kun itse ajattelen synnyinmaatani, näen tulppaaneja”, Nasima kertoo.
Viisivuotiaan tytön mieleen jäi kaunis ja moderni kerrostalokoti, jonka pihamaalla kukkivat tuhannet tulppaanit. Lähellä olivat isovanhemmat ja serkut, tädit, sedät ja enot – koko rakas suku. Sekä sulkapallokentät ja jäätelökioski, josta sai maailman parasta jäätelöä.

Helmikuussa 1992 yltäkylläinen elämä Kabulin hienostoalueella ja Moskovan-diplomaattiresidenssissä äkkiarvaamatta loppui, ja perhe ajautui pakolaiskeskukseen Helsinkiin. Isällä ei ollut enää työtä suurlähettiläänä, koska Neuvostoliitto oli hajonnut. Afganistanissa oli esiintynyt levottomuuksia jo aiemmin, mutta nyt synnyinmaa oli ajautunut täydelliseen sekasortoon.

Kabulin-koti oli rosvottu ja maallinen omaisuus kadonnut tuhkana tuuleen. 

Ensimmäisenä yönä pakolaiskeskuksessa erilaisten äänien, hajujen ja kielten sekamelska sai pelon hiipimään 7-vuotiaan tytön mieleen, mutta vanhemmat yrittivät hymyillä urheasti. Aamulla Nasimasta ja vajaan vuoden nuoremmasta Nomyal-veljestä oli jännittävää tarkkailla ohikiitäviä ihmisiä, jotka puhua pulputtivat kuka mitäkin kieltä, mutta vanhemmille oli kova paikka myöntää, että paluuta entiseen ei ollut. Ei ollut enää työtä, yhteiskunnallista asemaa, saati omaisuutta – vain päällä olevat vaatteet.

Kympin tyttö suorittaa

Puoli vuotta myöhemmin perhe asettui pysyvästi Helsinkiin, Käpylään, jossa he edelleen asuvat. Nasima oppi suomen kielen nopeasti eikä aikaillut koulutehtävien kanssa. Koska kotona kukaan ei pystynyt kieliongelmien takia auttamaan läksyissä, Nasima oli iltapäivisin tuttu näky opettajanhuoneen ovella.

”Olin varmasti opettajien sekä lempi- että kauhuoppilas. Sain pyytäessäni aina apua, mutta voin kuvitella, että innokkuudessani oli toisinaan kestämistä”, Nasima sanoo ja nauraa.

Vaikka kouluaineet olivat täynnä punakynää, Nasima ei luovuttanut. Aikaa myöten numerot nousivat ja tyttö kiikutti kotiin loistavia todistuksia ja hymypatsaita yksi toisensa jälkeen.

”Koulu oli tärkeä kannustin. Sain itsevarmuutta ja ymmärsin, että voin pärjätä, jos olen valmis tekemään töitä. Ja että kieli on avain yhteis-
kuntaan.”

Koulun jälkeen Nasima omistautui auttamaan perhettään ja yhteisöään. Isä valjasti tyttären usein hoitamaan asioita puolestaan tai puhumaan tilaisuuksissa. 13-vuotiaana Nasima käänsi Kelan papereita. ja 14-vuotiaana hän oli mukana synnytyksessä, kun muuta tulkkia ei paikalle saatu. Häissä ja hautajaisissa Razmyarin perheen esikoinen puhui isänsä suulla. Aina se ei ollut kivaa, saati helppoa.

”Tällaiset kokemukset voivat olla merkki elämättä jääneestä nuoruudesta, mutta minä en ajattele näin. Ilman niitä kokemuksia en olisi tässä.”
Nasima ei silti viittaa kintaalla huolettomuuden haaveilleen. Hän sanoo olevansa malliesimerkki kiltin tytön -syndroomasta. Vasta viime vuosien aikana hän on tietoisesti ryhtynyt karistamaan suorittajan viittaa harteiltaan.

”Veljeni on paljon enemmän easy going -ihminen ja täytyy tunnustaa, että toisinaan olen hänelle kateellinen. Kun työt on tehty, hän osaa rentoutua ja lähtee grillaamaan kavereiden kanssa, ongelle tai pelaamaan koripalloa. Oma arkeni on edelleen tiukkaan aikataulutettu. Kokous toisensa perään.”

Usko on uskontoa tärkeämpi

Vaikka Nasima vaikuttaa päällisin puolin nuhteettomalta muslimitytöltä, hän ei ole millään muotoa hampaaton, vaan uskaltaa sanoa ääneen myös kriittiset ajatuksensa.

”Haluan uskoa johonkin, se on selvää, mutta itse uskontoon suhtaudun jopa kyseenalaistaen. Ärsyttää silti, että islamista puhutaan niin usein pelkästään pahaa, kun tosiasiassa eroja islamin ja kristinuskon välillä saa hakemalla hakea”, Nasima kuvailee.

Ikivanhojen uskonnollisten tulkintojen hyväksyminen on vaatinut Nasimaltakin järkiperäistämistä.

”Se, mitä kirjoitettiin Arabian niemimaalla tuhansia vuosia sitten, ei tietenkään kirjaimellisesti päde nykypäivän Helsingissä. Silti se ei tee islamin opeista vähemmän merkityksellisiä”, hän toteaa.

Niin viidesti päivässä suoritettaville rukouksille kuin hunnun käytölle on Nasiman mukaan löydettävissä maalliset selitykset.

”Jooga ja meditaatio ovat Suomessakin nykyisin hyvin suosittuja. Viisi kertaa päivässä rukoileminen on ajanut islamissa tätä asiaa iät ja ajat. Rukous on puhetta Jumalalle, mutta siitä voi löytää arkisemmankin merkityksen: ihmisen on hyvä rauhoittua välillä, puhdistautua päivän pölyistä ja hiljentyä. Sitä paitsi, isäni sanoo, että edestakainen polvistuminen on mitä parhainta jumppaa.”

Hunnun, burkan, käyttö on Nasiman mukaan ymmärrettävää ympäristössä, jossa on sota, naisia raiskataan, ja varsinkin kauniita naisia napataan tilaisuuden tullen matkaan mukaan.

”Kun peittää kaiken, on turvassa”, Nasima perustelee.

Järkeenkäypää, mutta entä Nasima itse? Rukoileeko hän viidesti päivässä tai pukeutuisiko hän huntuun? Ei ja ei.

Enemmän kuin uskonnon sääntöjä, Nasima Razmyar haluaa kuunnella sydämensä ääntä. Hänen esikuvansa ovat nykyaikaisia, menestyneitä naisia. Sellaisia kuin presidentti Tarja Halonen tai Yhdysvaltain ykkösnainen Michelle Obama.

Vaikuttaja tarvitsee vahvan puolison

”Jokainen vaikuttaja tarvitsee taustalleen vahvan puolison, kannustajan. Kuten presidentti Barack Obama itsekin elämäkerrassaan tunnustaa, hän ei olisi mitään ilman vaimoaan.”

Nasiman omasta palapelistä puuttuu vielä yksi tärkeä palanen.
”En tiedä, voiko koskaan sanoa ajan olevan oikea, mutta niin moni asia elämässäni on nyt loksahtanut paikoilleen, että oikean ihmisen löytäminen rinnalle olisi todellinen piste i:n päälle.”

Jonoksi asti sulhaskandidaatteja ei silti ole, toisin kuin Nasiman haastattelujen yhteydessä tuon tuostakin väitetään.
”Ainoatakaan jonoa en ole vielä nähnyt. Päinvastoin tuntuu, että monen miehen on vaikea lähestyä minua.”

Julkisuus Nasiman ympärillä ei tilannetta ainakaan helpota. Nuori nainen iloitsee kuitenkin siitä, että myös tässä asiassa hänellä on perheensä täysi tuki takanaan ja vapaus valita itse puolisonsa.

”Isä tosin arvioi nähteni usein pariskuntia ja kommentoi, miten hyvin tai huonosti nämä sopivat toisilleen. Kyllä minä tiedän, mitä hän ajaa takaa, ja se hänelle suotakoon. Eivät ne huonoja kriteerejä ole”, Nasima sanoo nauraen.
Nasiman äiti sitä vastoin on todennut jaksavansa odottaa vielä hääpäivää – kunhan se joskus tulee. Tanssiohjelma kun tarjosi yllin kyllin iloa, glamouria ja loistoa tyttären rohkeuden ansiosta.

Millainen mies sitten saa Nasiman mielenkiinnon heräämään?
”Ei minulla ole sen kummempia vaatimuksia. Sellainen, jonka kanssa on hyvä olla, ja jonka kanssa voin jakaa sunnuntaiaamun Hesarin sulassa sovussa eli minä saan lukea ulkomaan uutiset ensin”, Nasima vitsailee.

Vaikka Nasima heittelee mielikuvia ilmaan puolileikillään, on selvää, että perheen perustaminen on tärkeä etappi.
”Totta kai haaveilen äitiydestä, ei elämä voi olla pelkkää suorittamista ja työvoittoja. Sitä paitsi äitini odottaa jo malttamattomana lapsenlapsia, joita pääsisi hoitamaan.”

Nasiman käsitys monen sukupolven perheestä ja sen sisällä muotoutuvasta elämänkaaresta on virkistävää kuultavaa maassa, jossa varhainen itsenäistyminen ja omillaan pärjääminen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

”Se onkin aika kummallista”, Nasima myöntää.

”Jos vieraantuminen on päässyt tapahtumaan, on kiikkutuolissa vähän myöhäistä harmitella, kun kukaan ei käy. Eri sukupolvet perheessä ovat suuri rikkaus.”

Turva lapsuudenkodissa

Vaikka Nasima asuu yhä lapsuudenkodissaan, hän ei myönnä järjestelyn olevan pelkästään kulttuuriin sidottu asia.
”Koti on minulle paras paikka rentoutua. Viihdyn siellä aidosti. Voisinhan minä hankkia itselleni yksiön, jossa tehdä iltapalaa, lukea ja katsoa televisiota. Voin tehdä tuon kaiken kuitenkin kotona, ja äitini on vieressä koko ajan. Mikä on sen ihanampaa?”

Nasima Razmyaria kuunnellessa on helppo ymmärtää, mikä on hänen valloittavan persoonansa salaisuus.
Naapurintyttömäiseen olemukseen yhdistyy sopiva sekoitus pyyteettömiä ajatuksia ja tervehenkisiä tavoitteita.
”Olen aina ajatellut, että jos teen toisille hyvää, minut palkitaan.”

Siitä huolimatta Nasima ei halua näyttäytyä kiiltokuvatyttönä, jonka elämässä kaikki sujuu ja kuori kiiltää.
”Elämään kuuluu myös kompastelu. Minunkin on opittava nauramaan itselleni. Ehkä asia korjaantuu vanhenemisen myötä”, kaunotar lohkaisee.

Mennyttä miettiessään Nasima ei suostu olemaan itselleen liian ankara.

”Olen tehnyt töitä vakavien asioiden parissa, jolloin työpaikalla ei tule mieleen vääntää vitsiä”, Nasima sanoo.
Tätä taustaa vasten taannoiset ”kohukuvat” voi kuitata olankohautuksella.
”Minut on kasvatettu tietämään, mikä on soveliasta ja mikä ei. Riittää kun tiedän itse, mikä on totuus. Silloin olen teflonia.”

Feministi nostaa päätään

Nasima Razmyar on innoissaan uudesta työstään SDP:n puoluesihteeri Jungnerin eduskunta-avustajana.

”Onhan se kaikin tavoin näköalapaikka poliittiseen työhön! Mikael on innovatiivinen ja värikäs persoona, on hienoa tehdä työtä hänen kaltaisensa ihmisen kanssa.”

Se, että normaalista kanssakäymisestä työkavereiden kesken yritetään väkisin vääntää jotain enemmän, on Nasimasta silti kiusallista.
”Ajattelen kaikkia nuoria naisia, jotka yrittävät luoda uraa miesten maailmassa. Miten voi verkostoitua ja luoda kontakteja, jos tällainen sosiaalinen kanssakäyminen saa näin kummallisia merkityksiä siksi, että kyseessä on nuori nainen ja häntä vanhempi mies? Olisiko vaikutus ollut sama, jos tilallani olisi ollut nuori mies?”

Nasima ei vastaa, ainoastaan kysyy – 2010-luvun Suomessa, jossa tasa-arvon pitäisi olla selviö. Yhdestä asiasta hän on kuitenkin varma, ja se pätee niin lasikattoihin kuin palkkaeroihin. Piilosovinismi on kitkettävissä vain ääneen puhumisella ja samojen asioiden toistamisella niin kauan, kunnes viesti on mennyt perille.

”Kukaan ei pidä meteliä naisten puolesta, se meidän on tehtävä itse.”

Nasima on valmis näyttämään esimerkkiä. Päivän terävin paahde on taipunut alkuillan lempeäksi väreilyksi, kun hän kävelee pää pystyssä kohti raitiovaunupysäkkiä.

Sanomattakin on selvää, että Nasima Razmyarista kuullaan vielä, mutta tyylilleen uskollisena hän tietää, mikä on paras tapa edetä, niin tanssissa kuin elämässä: askel kerrallaan.