Mutkaton Mauritius

Ahmad Gunglee painaa kaasua, ja jätämme taaksemme Mahebourgin kaupunkialueen. Pikkubussimme viuhahtaa ohi korkeiksi kasvaneiden sokeriruokopeltojen.

Naiset ja miehet huhkivat pellolla, katkovat ruo’ot ja kantavat ne olallaan lavalle. Täysi lavallinen lähtee kohti sokeritehdasta.

Ennen tätä pelto on sytytetty tuleen. Tuli tuhoaa lehvät, ja jäljelle jäävät vesipitoiset varret ja juuret – juuri ne osat, jotka halutaan talteen.
Sokeriruoko kasvaa kahdeksasta yhdeksään kuukautta. Sitten se on kypsää leikattavaksi.

Vaaleankeltainen sokeriruoko tien toisella puolella on nuorta satoa, jonka korjuuta saa odottaa vielä muutaman kuukauden.

Ahmad kertoo, että sokeripeltotyöläisen kuukausipalkka on enintään 15 000 rupiaa eli alle 400 euroa. Sokeri on yhä Mauritiuksen vientituote numero yksi. Tee saattaa tulla kakkosena.

Välimatkakylttien teksti on kauhtunut pois, mutta kuulemma teeviljelmälle ei ole enää pitkä matka. Siis kaasu pohjaan taas.

Maistuisiko tee?

Mahebourg on eläväinen pikkukaupunki lähellä Mauritiuksen ainoaa lentokenttää. Ahmad Gungleen perhe omistaa Mahebourgin keskustassa pienen majatalon.
Yksinkertainen aamiainen – kahvia ja vaaleaa leipää – tarjoillaan perheen pyörittämässä kahvilassa. Aurinkolasit tai sandaalit voi ostaa perheen kaupasta. ONS-motel on lähempänä eksotiikkaa kuin luksusta: korttelin toisesta päästä kaikuvat moskeijan kutsuhuudot.

Palvelun ystävällisyydestä Gungleet eivät tingi. Ensimmäisenä iltana pitkä lento tuntuu yhä uupumuksena, emmekä jaksa lähteä kaupungille. ONS:n oleskelutilassa syömämme kalacurry on konstailematonta kotiruokaa, jälkikäteen ajateltuna matkan paras ateria.

Jompikumpi perheen parikymppisistä pojista hakee vieraat lentokentältä, ja isäntä itse on milloin tahansa valmis matkaoppaaksi pienelle päiväretkelle.
Tiukkaan ennakkosuunnitelmaan ei juututa, vaan suomalaisten toivoma piipahdus teetehtaaseen onnistuu.
Ihmettelemme pelloilla kohoavia pyramideja, joissa on porrasmaiset reunat.

”Kun pellot on putsattu kivistä, kivet on koottu keoiksi. Ne ovat pelkkä koriste”, Ahmad kertoo.

Harmaat pilvet lipuvat taivaalle, kun ajamme Grand Boisin kylän läpi. Ahmad kertoo, että etelän tasankoalueen pikkukylä on Mauritiuksen kylmimpiä ja sateisimpia kolkkia. Vettä tarvitaankin ainakin läheisillä Bois Chérin teeviljelmillä, jotka kattavat 250 hehtaaria.

Tehtaassa pussitetaan muun muassa kookoksen ja vaniljan makuista mustaa teetä. Tehdaskierroksen jälkeen maistelemme talon tuotteita. Melko mietoa mutta hyvää.

Sama olo jää koko saaresta: Mauritius ei ole kovin eksoottinen, mutta asiat toimivat  ja ilmapiiri on lämmin ja mutkaton.

Etenkin kaupungeissa on kulttuurien ja uskontojen iloinen sekamelska. Mauritiuksen viralliset kielet ovat englanti, ranska ja kreoli. Ranskaa muistuttava kreolin kieli on ilmaisuvoimainen: täynnä kielikuvia ja ironiaa.

Kuivuutta ja rehevyyttä

Mauritiuksella vallitsee trooppinen ilmasto. Syklonien ja rankkasateen vaara on suurin tammi-helmikuussa.

Enin osa turisteista valitsee pakettimatkan all inclusive -hotellissa. Paremman otteen Mauritiuksesta saa ostamalla pelkät lennot ja varaamalla itse majoituksen. Viikko pohjoisessa ja viikko etelässä antavat hyvän  käsityksen saaresta. Edullisen majoituksen löytäminen teettää vähän työtä, mutta mahdotonta se ei ole.

Jos rantaloma ei kiehdo, paratiisisaarella keksii muutakin tekemistä. Mahebourgissa aistii aidon kaupunkitunnelman, ja veneretkillä voi nähdä delfiinien hyppelehtivän.

Saari on vain 60 kilometriä pitkä ja 40 kilometriä leveä, joten vikkelä koluaa sen muutamassa päivässä.

Saaren lounaisosaan levittäytyy Mauritiuksen suurin kansallispuisto Black River Gorges. Patikkareitit ovat kohtalaisen hyvin merkittyjä, ja sunnuntaikävelijälle sopiviakin reittejä on useita. Vauhtiin pääsee parhaiten Petrinin infopisteeltä. Sieltä on kolmen vartin kävely Macchabeen näköalapaikalle.

Loman aikana vietimme kolmisen päivää kuumalla ja kuivalla länsirannikolla. Kansallispuistossa ihmettelen, miten rehevää saaren toisella puolella voi olla. Mauritiukselle mahtuu monta kasvillisuusvyöhykettä.

Janojuomaa ravinal-puusta

Kuljemme metsässä mauritiuslaisen ystävämme Vikashin kanssa. Vikash näyttää meille papyrus-puita, mutta näkee pian jotain kiinnostavampaa ja kaivaa veitsen taskustaan. Pieni viilto ravinal-puun kylkeen, ja sieltä pirskahtaa raikasta mehumaista nestettä. Valutamme sitä tyhjään juomapulloon ja maistelemme vuorotellen.

Huomaan, että moni muukin on herkutellut ravinalilla. Rungoissa on paljon arpeutuneita viiltojälkiä.
Pian Vikash ihastelee edessä näkyvää rinnettä.

”Tuossa on loistavat guavamaastot. Tänne kannattaa tulla, kun guavat kypsyvät. Niistä saa ihanaa hilloa, pikkelssiä tai salaattia. Monet tulevat poimimaan koko perheen voimin.”

Oikeastaan täällä kasvaa kiinalaista guavaa, joka on pienempää kuin tavallinen. Tätä sanotaan myös mansikkaguavaksi, sillä kypsänä punainen hedelmä muistuttaa meille tuttua marjaa.

Patikoinnin jälkeen hiukoo. Souillacin kylässä pysähdymme rantaravintola La Batelageen. Alkuruoka, kalacurry ja jälkiruokajäätelö maksavat yhteensä 500 rupiaa eli 13 euroa. Ei hullumpaa – vielä kun saamme istuskella kauniilla terassilla meren rannassa. Kun syömme pääruokaa, pari kalastajaa lampsii ohi ämpärinkokoinen kirkkaanpunainen kala mukanaan. Mykistyn niin, etten ehdi juosta heidän peräänsä nappaamaan kuvaa saaliista.

Jumalten huvipuisto

Automatka jatkuu länteen, ja ohitamme lisää guavapensaita sekä pari vaatemyttyä päänsä päällä kantavaa naista. Nyt on hiljaista, mutta helmikuussa näillä teillä autoilija saa olla tarkkana. Silloin on hindujen pyhiinvaelluksen aika, Pyhän Shivan yö, ja jalankulkijoita paljon liikkeellä.

Pyhiinvaelluksen kohde on Grand Bassinin pyhä järvi eli hindiksi Ganga Talao, ja osa pyhiinvaeltajista taittaa matkan jopa paljain jaloin. Omistautuneimmat jäävät kolmeksi päiväksi rukoilemaan ja nukkuvat lammen rannalla. Toisaalta moni tapauskovainen kurvaa autolla parkkipaikalle ja kävelee vain sata metriä autolta rantaan.

Kraaterijärven veden uskotaan olevan henkisessä yhteydessä Ganges-joen veteen.

”Viime vuonna pääministerikin kävi täällä. Silloin turvatoimet olivat tiukat”, Ahmad tietää.
Siitä hän ei ole varma, tallusteliko pääministerikin paljain varpain.

Suomalaisen silmissä pastellisävyiset jumalpatsaat tekevät hindujen pyhästä paikasta melkein kuin huvipuiston, vaikka komeita patsaat toki ovat. Patsaille on tuotu lahjaksi hedelmiä ja kukkia. Pariin banaaniin on tökätty palava suitsuke.

Rinteessä on näköalapaikka ja pieni kappeli. Kun laskeudumme portaita alas, nuori mies ojentaa hymyillen kookospaloja. Hän on viemässä niitä jumalille, mutta muutama liikenee ulkomaalaisille vieraillekin. Kun pureskelen kookosta, kaksi nauravaa pikkutyttöä rientää paljaat jalat läpsyen ylös kohti kappelia.

Mauritiuksella uskonnot elävät rauhallisesti rinnakkain. Kaupungissa voi nähdä moskeijan ja heti seuraavassa korttelissa hindutemppelin. Muslimi Ahmad tahtoo ehdottomasti näyttää meille hindujen pyhän paikan, sillä onhan se osa maan keskeistä kulttuuriperintöä.

Saarella on noin 1,3 miljoonaa asukasta, joista 70 prosenttia on intialaista alkuperää. Loput ovat juuriltaan afrikkalaisia tai siirtomaaisäntien jälkeläisiä.
Pääkaupunki Port Louisissa asuu hieman alle 200 000 ihmistä.

Vuorilla kaikki on toisin

Port Louisin asukkaat esittelevät vierailleen ensimmäisenä sataman uudisrakennuksia. Caudan Waterfrot on merkkiliikkeiden ja baarien keskittymä, mutta mauritiuslaista luonnetta siitä saa hakea. Suomalaisen mieleen rakennukset tuovat 90-luvun.

Hyppäämme mieluummin paikallisbussiin, joka vie meidät Valleé de Pretresiin. Vartin matka pääkaupungin kuhisevasta Chinatownista ja Immigration Squarelta – ja olemme paratiisissa. Vuorilta näkee merelle, ja Port Louisin keskusta kimmeltää alhaalla iltavaloissaan kuin koru.

Tapaamme Rajen Gobardhan hänen palaillessa kotiinsa sokeriruokoviljelmiltään. On sunnuntai, mutta hindulle se on normaali työpäivä. Rajen kertoo, että aikoinaan melkein kaikki maa Valleé de Pretresin alueella­ kuului hänen suvulleen.

Rajenin ja hänen vaimonsa Nadinin pihassa kasvaa mangojen lisäksi ainakin papaijaa, vihreitä papuja, mansikkaa, timjamia ja valkosipulia. Nadini kipaisee hakemaan meille tuoreen tertun banaanipuusta.

Rajen näyttää puita tien reunassa. Kun tarkkaan katsoo, huomaa, että lepakot ovat käyneet nakertamassa vielä vihreitä mangoja.
Rajen ja Nadini ovat lähtöisin vaatimattomista oloista. He ovat ylpeitä siitä, että kaikki heidän kolme lastaan menestyvät opinnoissaan. Esikoinen on jo töissä konsulttifirmassa.

Nadini ei kaipaa uraa, vaan nauttii perhekeskeisestä elämästä. Punainen merkki otsassa ja oranssi raita keskellä päänahkaa kertovat, että hän on naimisissa. Punainen nauha ranteessa suojaa pahoilta hengiltä.

”Lokakuussa juhlitaan kaksi viikkoa durgaa isossa temppelissä. Marraskuun alussa sadat lyhdyt viestittävät, että on diwalin eli valon juhlan aika. Diwaliin kuuluu herkuttelu: naapureita ja sukulaisia ilahdutetaan kakuilla, ja vastalahjaksi saadaan vähintään yhtä makeita herkkuja”, Nadini kertoo hindujen juhlista.

Diwali-koristeina käytetään pieniä kynttilöitä ja jopa sähkövalot kelpaavat – valon juhlaan ei kuulu tiukkapipoisuus. Eikä se näytä kuuluvan mauritiuslaiseen luonteeseenkaan.