Mirja Pyykkö: Unelmat ovat kiinni arjessa

Mirja Pyykkö, 64,  tulee ovelle vastaan Fredi-koira sylissään. Meneillään on koiranpennun kouluttaminen.
Fredi tuli Mirja Pyykön ja hänen miehensä Alf Larssonin kotiin Helsingin Kruununhakaan kaksi kuukautta sitten. Hellyttävä pentu valloitti emäntänsä ensisilmäyksellä.

”Fredi herää vieläkin aamuyöstä varmaan siksi, että se on asunut pikkupentuna kodissa, jossa on kissoja. Ja kissathan viettävät tunnetusti yöelämää”, Mirja sanoo.
Tämä on nyt se tärkein uutinen. Toisin oli ennen. Televisio-ohjelmia 39 vuotta tehnyt toimittaja herätteli kansakunnan omatuntoa kantaa ottavilla ohjelmillaan.
Syöpäosasto 10:n lapset, insestin uhrit ja valtionpäämiesten haastattelut saivat ihmiset ajattelemaan.

Pyykön haastateltaviin kuuluivat rikkaat ja köyhät, mahtimiehet ja laitapuolen kulkijat Muammar Gaddafista Maharishi Mahesh -joogiin.

Mirja Pyykkö ei tuntenut luopumisen tuskaa, kun hän lopetti työt. Mitään ei jäänyt kesken.

”Olkoon vaikka kuinka klisee, mutta nautin tästä kolmannesta elämästäni täysillä. Töistä poisjäänti oli uuden elämän alku.”
”Psyykkasin itseni eläkkeelle. Jo kaksi vuotta ennen lähtöä tein täsmällisen suunnitelman. Tiesin tarkan kellonlyömän, milloin eläkkeelle lähtö tapahtuu”, Mirja
Pyykkö kertoo.

Hänelle ei ole tullut ikävä adrenaliinia, joka virtaa suonissa ennen suoraa lähetystä.
”Sitä jännitystä en kaipaa, ainoastaan ihmisiä, joiden kanssa koluttiin monet paikat. Kun on valtava draivi päällä, niin huumori kukoistaa. Ne hetket muistan ikuisesti”, Mirja Pyykkö sanoo.

Ajan taju muuttuu

”Luonto näyttää hoitavan hyvin elämänmuutokset. Ajan taju muuttuu. Olen nykyään onnellinen, kun saan lukea aamulehteni rauhassa”, Mirja Pyykkö sanoo.
”Meillä on mieheni kanssa joka päivä treffit. Kun Alf pääsee töistä, menen häntä vastaan ja käymme syömässä, elokuvissa tai taidenäyttelyssä.”

Alf Larsson on tuonut Mirjan elämään korutaiteen ja musiikin. Jalokivitutkija harrastaa myös säveltämistä.
”Olen tehnyt sanoituksia mieheni sävellyksiin Tuula Amberlan levylle. Ideoimme koko ajan uutta. On käsittämätöntä, miten nopeasti päivät kuluvat. Kuinka ehdin koskaan edes olla töissä”, Mirja päivittelee.
Hän suosittelee pehmeää laskua eläköitymiseen.
”Ensin otin koiran ja sitten kirjoitin kaksi kirjaa.”
Edellinen karvapää, monirotuinen Lulu, inspiroi emäntäänsä kirjoittamaan ensimmäisen kirjan. Avec Lulu on sukellus koiramaailman ilmiöihin. Toinen kirja Ruudun takana kertoo Mirja Pyykön lapsuudesta ja pitkästä työurasta.

”Kun kirjat tulivat valmiiksi, tunsin hetken levottomuutta. Kolusin antiikkikauppoja ehkä liikaakin. Oli koko ajan lähdettävä jonnekin. Nyt osaan jo olla kotona.”
Läheinen koirapuisto korvasi ensimmäisenä eläkevuotena työyhteisön.
”Meitä oli siellä viiden porukka. Kävimme aamulenkillä läpi kaikki mahdolliset asiat. Kun joukkoon kuului taiteilijaa, juristia ja psykoterapeuttia, puhuttavaa riitti. Se korvasi Ylen kuppilan, jossa aamukahvin lomassa juttelimme edellisillan ohjelmista ja poliitikkojen tempauksista.”

Eläinten puolesta

Mirja Pyykkö on ollut lapsesta saakka eläinten ystävä. Kirjassaan Avec Lulu hän kertoo myös eläintenhoidon nurjasta puolesta.

”Eläinten huono kohtelu alkaa tuntua ylivoimaiselta seurata. Hongkongissa en voi kävellä eläinkauppojen ohi tuntematta raivoa. Ja Kiinassa lapset pelaavat jalkapalloa koiranpennuilla. Suomessakin on pentutehtaita ja ihmisiä, jotka tappavat koiranpentunsa paistinpannulla, kuten olemme lehdistä lukeneet.”
Vierailu Anjalankosken pentutehtaalta löydettyjen koirien luo on saanut kirjassa oman lukunsa.
”Lähdimme poikani Joskan kanssa katsomaan ja kuvaamaan, mitä siellä tapahtuu. Näky oli uskomaton.”

Mirja ei ikinä unohda koirien katseita. Ahtaissa tiloissa oli kasvanut yli sata koiraa ala-arvoisella ravinnolla ja olemattomalla hoidolla. Kun koirat löydettiin, eläinlääkäri joutui lopettamaan niistä parikymmentä.

”Omistajapari sai vain neljän vuoden eläintenpitokiellon. Vaarana on, että toiminta jatkuu taas. Kun jokaisesta koirasta maksetaan 350 euroa, kiusaus tehtailuun on suuri”, Mirja sanoo.

Hän siteeraa eläinten puolestapuhuja Peter Singeriä, joka on sanonut, että jos mikään muu ei yhdistä ihmistä ja eläintä, niin ainakin kärsimys.
Eikä Mirja olisi Mirja, jos hän ei olisi järjestänyt viimeisessä televisio-ohjelmassaan sokkia.

”Olin saanut käsiini kuvanauhan, jossa näytettiin, miten Kiinassa pidetään karhuja pienissä häkeissä, joissa ne pääsevät tuskin kääntymään. Karhujen kylkiin pistetään kanyylit, joiden kautta sappineste virtaa pulloon. Sappinesteestä tehdään lääkettä ihmisille.”

Elämän käännekohtia

Mirja Pyykkö alkoi seurustella kuvanveistäjä Kimmo Pyykön kanssa 16-vuotiaana ja avioitui 22-vuotiaana. Pari erosi 24 vuotta myöhemmin.
”Taiteilijan rinnalla eläminen oli hyvää vastapainoa yhteiskunnalliselle työlleni. Päätin jo silloin, etten tee iltaisin töitä kotona. Oli vapauttavaa muuttaa kokonaan toiseen maailmaan, kun palasi töistä kotiin.”

Eron jälkeen Mirja oli sinkkuna seitsemän vuotta. Ystävät pitivät huolen, ettei tarvinnut kokea yksinäisyyttä.
”Huomasin aika pian, ettei sinkkuus ollut minun juttuni. Olen parisuhdeihminen. Kävin sinkkuvuosinani myös ravintoloissa. Siellä oli paljon nuorena avioituneita ja sittemmin eronneita. Tunnelma ravintoloissa oli kuin lastentarhassa. Porukka aloitti viisikymppisenä seurusteluvaiheen alusta. Keski-ikäiset käyttäytyivät kuin 17-vuotiaat”, Mirja kertoo naurahtaen.

Kaksitoista vuotta sitten Alf Larsson ilmestyi Mirjan elämään. Lyhyt kohtaaminen jäi molempien mieleen ja johti kesähäihin vuonna 2000. Perhepiiri kasvoi kerralla.
Nyt Mirjan pojat Miska ja Joska ovat jo aikuisia miehiä. Miska on rahoitusalalla, ja Joska työskentelee viestinnän parissa. Heidän lisäkseen myös Alfin kolme
aikuista lasta vierailevat usein Kruununhaassa.

Kärsimys on kaikille yhteistä

Mirja Pyykkö ei ole jäänyt kiinni menneeseen. Tunnettujen ihmisten haastattelut ovat muistojen kirstussa.
”Sen ainakin opin, että kun haastattelin lama-aikana kahden asunnon loukussa olevia ihmisiä, oli sama, istuiko edessäni valtaapitävä vai tavallinen kansalainen. Kärsimys oli kaikille yhteistä.”

”En jännittänyt haastateltavia aseman vuoksi. Olin kiitollinen, että he olivat virittäytyneet kameran edessä antamaan parastaan.”

Parhaiten Mirjan ohjelmista muistetaan Osasto 10. Kahden leukemiaa sairastavan lapsen äidit kirjoittivat Mirjalle kirjeen, jossa he pyysivät häntä kiinnittämään huomiota Helsingin Lastenklinikan osasto K10:n tilaan. 1980-luvulla osastolla ei ollut omaa lääkäriä, eikä lapsia nukutettu edes luuydinnäytteitä otettaessa. Suomi oli jäänyt pahasti jälkeen eurooppalaisesta hoitotasosta.

Ohjelman jälkeen käynnistetty kansalaiskeräys tuotti nopeasti 3,5 miljoonaa markkaa. Keräyksen tuotolla hankittiin laitteita ja palkattiin henkilökuntaa, ja hoidon taso parani.

”Ohjelmassa mukana olleista lapsista useimmat menehtyivät, vain kaksi parani. Toinen heistä on lähihoitajaksi valmistunut Petra, jonka kutsuin läksiäisjuhliini”, Mirja kertoo.

Kirjassaan Mirja Pyykkö kertoo myös, mitä tapahtuu, kun toimittaja kävelee instituution yli. Hyksin johdossa koettiin tuolloin, että sairaalan maine oli menetetty. Oman osansa sai myös Lastenklinikan ylilääkäri Niilo Hallman, joka tuki keräyshanketta alusta asti.

Lopputulos oli se, että Mirja Pyykkö sai porttikiellon Hyksiin kymmeneksi vuodeksi.

Jos vielä tekisit televisio-ohjelmia, mihin epäkohtaan tarttuisit?
”Lasten huostaanotot ovat lisääntyneet Suomessa huolestuttavasti. Nyt nähdään, mitä 90-luvun lama sai aikaan. Siitä pitäisi puhua nykyistä enemmän.”

Perusasioiden äärellä

Nykyään Mirja Pyykön elämään tuovat iloa yhä pienemmät asiat.
”Kun vien Fredin ulos kävelemään, ja se suostuu vihdoin ottamaan askeleita ulkona, se on palkitsevaa. Fredi on vielä arka pentu, joka tarvitsee paljon turvallisuutta.”

”Terveys on toinen asia, jota todella arvostan. Minulla todettiin lapsena synnynnäinen sydänvika, mutta lapsille ei juuri tehty sydänleikkauksia 40- ja 50-luvuilla.”
Mirjan sydämessä ollut reikä ommeltiin umpeen vasta, kun hän oli 34-vuotias.
”Lasken usein aikaa ennen ja jälkeen sydänleikkauksen. Ehkä toimenpide horjuttaa niin vahvasti perusturvallisuutta.”

Mirja sanoo, että on aina tuntenut itsensä terveeksi, silloinkin kun sydänvika aiheutti jatkuvia rytmihäiriöitä.
”Pidän tärkeänä hyvinvoinnille juuri sitä, että kokee itsensä terveeksi vaivoista huolimatta.”
”Olen elänyt rikkaan elämän. Myös vastoinkäymiset ovat olleet tarpeellisia. Olen yrittänyt kasvattaa poikianikin niin, etteivät he ajattelisi elämän olevan pelkkää onnea. Huonot ja hyvät ajat seuraavat toisiaan.”

Mirjan omat unelmat ovat arjessa kiinni, juhlat ovat vain sattumia sopassa.
”Rakastan matkustamista. Siksi luovuimme Sipoon-torpastammekin. Tapasin kerran yrittäjän, joka kertoi säästäneensä koko ikänsä, että voisi eläkkeellä matkustaa. Nyt hän makaa liikuntakyvyttömänä sängyssään.”  

Mirja sanoo tiedostavansa elämän katoavaisuuden. Isän menetys vuonna 2003 oli kova paikka. Äiti oli kuollut jo aiemmin, hiipunut hiljaa pois.
”Istuessani hautajaisissa kirkon etupenkissä pojat vierelläni, tajusin konkreettisesti, että olen ottanut vanhempieni paikan. Enää en voinut kysyä vanhemmiltani, milloin noustaan ylös ja milloin lasketaan kukat. Nyt omat poikani katsoivat minuun.”