Mira Kasslin "Minusta piti tulla maailman paras"

Mira Kasslin kuului Suomen pyöräurheilun huippuihin. Nuorten maailmanennätyksen ajaneen Miran tavoitteena oli olympiakulta. Haave rikkoutui sekunnin murto-osassa, kun rekka heitti Miran pientareelle harjoituslenkillä. Hän ei antanut periksi, vaikka yritykset nousta huipulle tuhoutuivat kerta toisensa jälkeen.

ksitoista vuotta sitten ryhmä huippupyöräilijöitä polki päivittäistä harjoituskierrostaan Saksan Büttgenissa, Düsseldorfin lähistöllä. Ryhmään kuului kolme latvialaista, yksi virolainen ja Mira Kasslin, 20, joka polki viimeisenä moottoritien leveää piennarta.

Miralla oli tuossa vaiheessa jo paljon voittoja takanaan. Hän oli saavuttanut Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin voitettuaan nuorten MM-kisoissa pronssia 1995. Hänellä oli myös ollut jo viisi vuotta hallussaan nuorten maailmanennätys. Nyt Mira oli havittelemassa isoa pottia, mitalia ensin MM-kisoista ja sitten olympialaisista. Sydneyn olympialaisiin oli aikaa enää kaksi vuotta.

Päivä oli kuuma ja vauhti kova. Mira oli jättänyt kuumuuden takia kypäränkin kotiin. Takaapäin ajoi virtanaan autoja. Yksi sadan kilometrin tuntinopeudella ajavista autoista oli iso, betonimyllyä kuljettava rekka. Kuljettaja oli joko juovuksissa tai nukahti hetkeksi. Koskaan ei saatu tietää, miksi hän ajoi niin lähellä pyöräilijöiden letkaa, että viimeisen pyöräilijän kohdalla betonimylly osui tähän.

– Se oli senteistä kiinni, sanoo Mira rauhallisesti.

– Jos se olisi osunut takapyörään, olisin kaatunut rekan alle. Nyt se osui vasempaan pakaraan ja heitti minut ulos tieltä.

Mira suojasi käsillä kypärätöntä päätään ja sai niihin runsaasti ruhjeita. Lonkkaan tuli murtuma, ja hän joutui lepäämään kolme kuukautta.

– Minulta lyötiin kirjaimellisesti jalat alta. Olin huippukunnossa ja tekemässä läpimurtoa aikuisten sarjassa. Kausi oli pilalla, ja sen myötä ehkä myös tulevat kisat. Se oli valtava pettymys.

– Toisaalta minun piti olla kiitollinen. Minunhan olisi kuulunut kuolla. Rekka heitti satasen tuntivauhdilla pientareeseen, eikä minulla ollut edes kypärää päässä. Tunteeni velloivat laidasta laitaan. Tuli myös kuolemanpelko. Siihen asti en ollut koskaan juuri ajatellut kuolemaa. Nyt se hipaisi niin läheltä, ja kuitenkin annettiin vielä mahdollisuus.

Kovalla työllä kohti kärkeä

Istumme Miran työpaikalla Helsingissä. Ratapyöräilijä on nyt 31-vuotias. Hänen elämäänsä on jo kuulunut runsaasti niin voittoja kuin tappioitakin. Viime vuosikymmen on painottunut urheilussa tappioiden puolelle. Jokainen isku on kuitenkin kasvattanut sisua. Mira on vahva ja tasapainoinen nainen, jonka olemuksesta ei huomaa, miten paljon hän on kärsinyt myös fyysisiä kipuja.

Helsinkiläinen Mira innostui pyöräilystä jo 8-vuotiaana. Ensimmäiset kisansa hän kilpaili Helkaman Kaunottarella, mutta sitten hankittiin jo oikea kilpapyörä. Kun Mira oli 13-vuotias, hän osallistui Pohjoismaiden mestaruuskisoihin ja voitti ensimmäisen mitalinsa.

Sen jälkeen Miran elämä oli lähes pelkkää urheilua. Tyttö kulki ristiin rastiin maailmalla jopa 250 päivää vuodessa. Joskus olivat vanhemmat mukana, mutta useimmiten hän matkusti ilman heitä.

– Se oli hyvin kurinalaista elämää, ja siinä kouliintui kohtuullisen kovaksi. Ei saanut liiaksi ikävöidä kotiin. Toki ikävän hetkiäkin tuli, mutta niiden kanssa oppi elämään. Jos ei niin sanotusti pipo pidä, ei huipulle kannata edes yrittää, Mira toteaa.

– Urheilu täytti koko elämäni. Koulua kävin siinä sivussa vain, jotta olisi ammatti sitten joskus, kun pyöräily loppuu. Olin määrätietoinen ja kunnianhimoinen sekä äärimmäisen vaativainen itseäni kohtaan. Minusta piti tulla maailman paras.

San Marinossa 1995 alkoi matka huipulle, kun nuorten MM-kisoista tuli pronssia. Mira itse olisi ottanut mieluiten kultamitalin, sillä hän oli huippukunnossa ja kultaan oli kaikki mahdollisuudet. Kirkkain mitali jäi saavuttamatta kisoissa tapahtuneiden teknisten ongelmien ja myöhästymisten vuoksi.

Se harmitti, mutta seuraavana vuonna Sloveniassa Mira sai hyvityksen. Hän voitti nuorten MM-kisoissa kultaa niin 500 metrin aika-ajossa kuin eräajossakin. Aikuisten kisoissa 17-vuotias Mira oli kuudes 500 metrin aika-ajoissa. Samalla syntyi nuorten maailmanennätys, mikä oli voimassa kaikkiaan 10 vuotta.

Seuraavana vuonna Atlantan olympialaisissa 1996 hän sijoittui eräajossa yhdenneksitoista. Näistä asemista oli hyvä lähteä tavoittamaan mitalia Sydneyn olympialaisiin. Kunnes eräs väsynyt tai juopunut rekkakuski muutti kaiken Saksan Büttgenissa 1998.

– En lyönyt kuitenkaan onnettomuuden jälkeen hanskoja tiskiin. Kolmen kuukauden kuluttua lähdin Dallasiin Yhdysvaltojen maajoukkueen mukana treenaamaan seuraavan vuoden MM-kisoja varten.

– Ensimmäiset viikot olivat rankkoja. Olin kolme kuukautta kulkenut kirjaimellisesti raahaten toista jalkaa perässäni. Tervettä jalkaanikaan en ollut treenannut, koska vain yhden jalan harjoittaminen olisi aiheuttanut ongelmia pyörityksessä.

Urheilija häviää yksin

Mira treenasi neljä kovaa kuukautta amerikkalaisten kanssa, mutta aika ei riittänyt. Häntä ei hyväksytty MM-kisoihin, ja sen myötä meni mahdollisuus päästä olympialaisiin. Pettymys oli valtava. Yhtä suuri oli hämmennys, kun hänelle myönnettiin juuri ennen MM-kisoja niin sanottu villi kortti, jolla hän sai sittenkin luvan osallistua niihin.

– Se myönnettiin, koska olin menestynyt niin hyvin ennen onnettomuutta. Valmistautuminen kisoihin meni kuin sumussa, en edes muista siitä ajasta mitään. Kaikki ne valtavat pettymykset, kovat kuntoutusjaksot ja yhtäkkinen pääsy kisoihin  – se oli hämmentävää.

Mira oli 19. eräajoissa ja lunasti sillä kisapaikan Sydneyyn.

– Olin seuraavana vuonna mitalikunnossa, ainakin pronssimitali olympialaisista oli realistinen tavoite, mutta toisin kävi. Se oli onnettomien sattumusten summa. Kilpapyörät olivat seitsemän päivää kateissa. Sitten sairastuin flunssaan kylmässä parakkimajoituksessa. Sijoitukseni olivat 12. ja 19.

Mira synkistyy vieläkin vuoden 2000 olympiakisoja muistellessaan.

– Urheilu-urani kauhein hetki oli, kun kävelin lehdistöhuoneeseen ja istuin penkkiin viidentoista toimittajan eteen. Selitellä ei kannattanut, vaikka selityksen tiesin: olin kuumeinen ja jouduin ottamaan särkylääkettä flunssaan. Kuumeilu vei voimat ja lihaksista räjähtävyyden.

Mira sanoo, että on totta, että urheilija voittaa koko kansan kanssa mutta häviää yksin.

– Se oli musertava kokemus. Kaikki, jotka olivat tukeneet minua ja uskoneet minuun, alkoivat liukua pois läheltäni. Myös heille pettymyksen ja surun tunne oli niin suuri, etteivät he kyenneet kestämään sitä kanssani.

Vastoinkäymisten summa oli liikaa, ja Mira lopetti urheilu-uransa.

– En pyöräillyt edes Jopolla vuosiin.

Kesäkuussa 2007 Mira lähti Tanskaan vuodeksi työkomennukselle. Siellä oli iltaisin ja aamuisin paljon vapaa-aikaa.

– Aloin pyöräillä huvikseni ja kuntoni vuoksi. Siitä se taas lähti – palailin pikkuhiljaa urheilun maailmaan.

Samana vuonna Mira lähti Pekingin esiolympialaisiin huoltajana. Siellä hän tarkkaili pyöräilyn tasoa ja mietti, että hänelläkin voisi olla vielä jotakin annettavaa lajille.

Huhtikuussa 2008 penkkiurheilijat lukivat lööpistä: ”Mira Kasslin palaamassa huipulle!” Mira palasi kilparadalle entistä kokeneempana ja sitkeämpänä. Hän testautti kuntonsa. Lihasmassaa oli tullut lisää ja, kuten Mira sanoo, pää oli vahvempi. Motivaatio oli korkealla, ja tavoitteena oli mitali Lontoon olympialaisissa 2012.

– Pääsiäisenä olin Saksassa samassa paikassa harjoittelemassa, missä kymmenen vuotta aiemmin olin joutunut onnettomuuteen. Olin harjoitellut kolme kuukautta ja ajoin yhtä kovaa kuin ennen Sydneytä. Tajusin, että kaikki on mahdollista.

Liian paljon, liian ahnaasti

Mira treenasi kovempaa kuin koskaan – tosin ilman valmentajaa. Vasen jalka oli kyllä kipeä, mutta ainahan urheilijaa johonkin sattuu.

– Varsinkaan miesten kanssa treenatessa ei voi eikä saa valittaa. Helsingin lääkäriasemalla testeissä mainitsin, että jalka on vähän kipeä. Testin jälkeen tiedustelin kuitenkin, oliko paikalla urheilulääkäriä, koska jalkaan sattui kävellessä melkoisesti.

Paikalla oli jalkapalloilijoiden lääkäri, joka passitti Miran magneettikuvaukseen. Paljastui, että jalassa oli reisiluun kaulan rasitusmurtuma. Mira määrättiin kymmenen viikon täydelliseen lepoon.

– En totellut, vaan kävin uimassa pitääkseni yllä peruskuntoa. Se oli virhe, sillä rasitus pahensi entisestään vammaa. Lopulta minun oli jäätävä paikalleen.

Peli ei ollut vielä menetetty, vaikka kymmenen viikkoa meni sairastaessa. Viime kesänä alkoi seuraava harjoitusjakso. Mira ajoi radalla valmentajan moottoripyörän perässä. Viimeisen kierroksen lopussa valmentaja kääntyi oikealle ja osui Miraan, joka oli myös kääntymässä oikealta puolelta radalta pois.

– Moottoripyörä kaatoi minut 60 kilometrin tuntivauhdissa, ja menin pitkin betonipintaa. Sain runsaasti pintahaavoja, jotka tulehtuivat. Jalka tulehtui niin pahasti, että se muuttui muodottomaksi. Makasin viisi päivää tiputuksessa Meilahdessa. Siihen loppui urheilu.

Miran ääni värähtää tuskin huomattavasti.

Urheilun lisäksi oli loppua muutakin. Mira oli opiskellut

kansainvälistä liiketaloutta ja hakeutunut pankkiin töihin. Työnantaja oli kouluttanut häntä lisää. Ryhtyessään harjoittelemaan vielä kerran olympialaisiin Mira toimi johtotehtävissä Sampo-pankissa.

– Päättäessäni keskittyä treenaamaan Lontoon olympialaisiin sanoin itseni irti. Jouduinkin sairauslomalle ja olin äkisti ilman työtä ja ilman urheilu-uraa. Se tuli aika kalliiksi, Mira hymähtää.

Mira työskentelee nyt Re/Max Casa Alton toimitusjohtajana. Hänen olemuksensa on ryhdikäs ja määrätietoinen, kuten johtajalta voi odottaakin. Harvalla johtajakollegalla on kuitenkaan sellaisia kokemuksia – ja arpia säärissään – kuin Miralla.

– Näin jälkeenpäin analysoitaessa ehkä pahinta oli kuitenkin se, että rekkaonnettomuuden jälkeen minulla jäi jarru korvien väliin. Olin ollut nuori ja voittamaton, mikään ei estänyt minua.

– Edesmenneen valmentajani Raimo Vauhkosen kanssa meillä oli vain yksi haave ylitse kaiken. Olin kolmentoista, kun asetimme tavoitteeksi Suomen pyöräilyhistorian ensimmäisen arvokisamitalin. Sille naureskeltiin, mutta kaikki mitä tein vei vain tuota päämäärää kohti.

Piti katsoa peiliin

Nuori huippu-urheilija koki urallaan kolme kovaa kolausta: auto-onnettomuuden, reisiluun rasitusmurtuman ja moottoripyöräkolarin. Aina hän jaksoi yrittää uudestaan ja uudestaan, kunnes kroppa ei enää kestänyt. Mira sanoo päässeensä katkeruuden tunteista.

– Viime kesä oli opettavainen. Asetin tavoitteen, jätin jopa työpaikkani ja lopulta putosin tyhjän päälle. Silloin viimeistään piti katsoa tarkoin peiliin: mitä olen ihmisenä ja millaisia voimavaroja minulla on, jotta tästä päästään yli.

– Seurustelen, ja minulla on ihana viisivuotias Veera-tytär sekä läheinen perhe. Pelkästään heissä on iso voimavara, joka kannattelee. Tärkeä tekijä on myös vahva ammattitaito. Katkeruus on kuluttava ja negatiivinen asia, sitä ei kannata ruokkia. Jos ajattelee aina vain pahoja asioita, käy ennen pitkää niin, että ne rupeavat toteutumaan.

Mira toteaa kuitenkin, että Saksan onnettomuus seuraa aina mukana.

– Siitä jäi pelko. Aina kun ajan maantiellä, alitajunta muistuttaa, että kohta saattaa takaa tulla rekka. Kuoleman kätteleminen painuu mieleen, siitä on vaikea kokonaan toipua koskaan. Sain pahoja ruhjeita, mutta henkinen ruhje oli kaikkein pahin.

Nuori toimitusjohtaja saattaa vieraansa ovelle. Haastattelusta on jäänyt päällimmäiseksi pakahduttava neuvottomuuden tunne; niin paljon työtä suuren unelman eteen, turhaan.

Aivan kuin Mira olisi vaistonnut ajatukseni. Hän naurahtaa iloisesti.

– Arvaa mitä. Minulla on tällä hetkellä valmennettavanani nuori pyöräilijä, Aino Huxley. Ajoin hänen kanssaan muutama viikko sitten SM-kisojen pari-sprintissä. Saim-me pronssia. Ajattele, pronssia!

teksti Eija Huusari - kuva Timo Villanen