Madeira yllättää ─ alussa saari oli autio ja tyhjä

Madeiran luonto pakahduttaa sydäntä ja saa miettimään luomiskertomusta.

Aurinko putoaa punaisena pallona valtamereen. Funchalin silkkisessä lämmössä tarjoilijat kantavat lautasilla pöytiin läheltä pyydettyä kalaa ja kaatavat laseihin nurkan takana kypsynyttä viiniä. Satamassa syttyvät lamput, jotka muodostavat tekstin Funchal 500 anos. Ihmisen ajanlaskun mukaan siinä on Madeiran historia, ikään kuin saari olisi korkin lailla pulpahtanut merestä sillä hetkellä, kun portugalilainen tutkimusmatkailija Gonçalves Zarco havaitsi sen rosoisen siluetin horisontissa keskellä Pohjois-Atlanttia.

Havainto tehtiin vahingossa. Oikeastaan Zarco oli purjehtimassa Länsi-Afrikan rannikkoa vuonna 1418, kun raivokas myrsky heitti hänet sivuun kurssista ja hän pelastui karulle, hiekkaiselle ja vuoriselle Porto Santon saarelle. Tarina ei kerro, mitä Zarco tuumaili tilanteestaan, mutta mieliala lienee kohentunut, kun merellä lounaassa näkyi ”helvetin kidasta syöksevää höyryä”. Hän tiesi, mitä pilvet merkitsivät, ja suunnisti niitä kohti.

Zarco antoi sankan metsän peittämälle löydölleen nimen ”Puu”, Madeira.

Kun nykymadeiralainen viikonloppuna nousee laivaan ja suuntaa kohti Porto Santoa, hän tuskin uhraa ajatustakaan Gonçalvesille. Hän lähtee rentoutumaan saaren golfkentille tai kylpylään, ratsastamaan, nauttimaan hiekkarannoista tai, jos on nuori, bailaamaan. Moni säästää aikaa tekemällä matkan lentäen.

Paratiisin portilla

Karun Pohjolan kasvatti sen sijaan pysähtyy Madeiralle, jossa rikkaruohona kasvaa se, mikä kotona kukkimatta kituu ruukussa. On sama, milloin tänne tulee, jokainen vuodenaika on paras. Orkideat, alppiruusupuut, jasmiinit, juudaksenpuut, jakarandat, tulppaanipuut, magnoliat, lumipallopuut, sinisarjat, kirsikat, passionhedelmät, tangeriinit, neidonhiuspuut, liljat, aprikoosit, oleanterit, akaasiat, greipit, melonit, temppelipuut, päärynät, joulutähdet, aaloet, avokadot, banaanit – mitä täällä ei ole, sitä ei tarvita, mutta täällä kasvaa sekin, mitä ei osaa edes kaivata.

Varovaisen lähestymisen tähän Edenin puutarhaan voi aloittaa Funchalin kauppahallista. Eksoottisen kukkameren takaa vastaan tulvii kahdessa kerroksessa yhtä eksoottisten hedelmien paljous. Ne saattavat olla rumia, mutta ne sulavat suussa.

- Pekkole! Pekkole! myyjä selittää ja halkaisee vihreän kuoren. Sen sisältö maistuu epämääräisesti tutulta marjalta mutta aivan uudelta, makealta.

Rakennuksen toisella puolen kalahallissa kauppiaat paloittelevat valtavia tonnikaloja, alle 9 euroa kilo, ja punnitsevat ylikasvaneen ankeriaan näköistä kansalliskalaa espadaa, alle 5 euroa kilo. Täällä kalapuikkoateria olisi pyhäinhäväistys.

Mukavan kävelymatkan päässä alkaa köysirata teleferico. Gondoli nousee rinnettä juhlallisen hitaasti pyykkinaruja hipoen ja syviä rotkoja hotkaisten. Oranssit krassit läikittävät valtavina mattoina joutomaata, mimosat puskevat pientä sitruunankeltaista kukkaa. Alle jää auringossa kylpevä kaupunki ja sinisenä kimaltava meri. Täältä näkee, kuinka kaupungin hotellialue levittäytyy yhä pidemmälle rantaviivaa pitkin.

Päätepysäkillä odottaa kostea, varjoisa vaippa.

Ei oikeastaan voi sanoa, että ylhäällä sataa – siellä vain tihkuu kosteutta. Kun pohjoisesta työntyvät pilvet koskettavat rinteen puita, ne muuttavat olomuotonsa kontaktisateeksi. Siksi Madeiran lukuisissa puutarhoissa ei tarvita sadettajia eikä vedestä ole ollut pulaa sen jälkeen, kun se keksittiin ottaa talteen. Yksi puu tuottaa 40 litraa vettä päivässä.

Ilma on kevyttä hengittää, ja lintujen laulukin kuulostaa erityisen soinnukkaalta. Tie johtaa kartanoon ja puistoon, jonka muuan skotti aikoinaan perusti kesäasunnokseen. Valtio osti sen yli 50 vuotta sitten. Ohitettuaan kuuluisat mäkikelkat (25e kahdelta hengeltä) kulkija siirtyy kiviselle polulle ja päätyy jyrkkää rinnettä kiivettyään kirkkoon, jossa voi muistella Itävallan keisaria Kaarle I:ä. Hän kuoli täällä maanpaossa ollessaan.

Paluumatka toisella gondolihissillä kulkee pääosin luonnonmetsän yli, ja kasvillisuuden muuttuminen korkeuserojen vaihtuessa näkyy selvästi. Seuraava pysäkki onkin kasvitieteellisen puutarhan yläportilla.

Nyt tarvitaan kunnollisia jalkineita: rinteillä kaartelevat polut on päällystetty rannalta poimituista pikkukivistä, joita sade kostuttaa. Kaiteet ovat puolen metrin korkeudella, joten paimenkeppikään ei olisi pahitteeksi. Mutta mitä siitä! Tämän lähemmäs paratiisia ei Euroopassa pääse. Madeiran saarilla kasvaa 1 226 lajia, joista vain 10 prosenttia on alkuperäisiä. Suurin osa lajeista näyttää olevan täällä. Tuossa ojentuu puun oksa, jonka keltainen kukka tuoksuu popkornilta. Olkoon siis popkornipuu, kun muillekin kasveille on annettu niin kuvaavat nimet: Madeiran ylpeys, älä-koske-minua, koirapuu, voikuppi, enkelin trumpetti, lampaankorva, mansikkapuu. Osa kukkii, osassa on hedelmiä. Ja mikäs se tuolla kurkistaa? ”Pekkole” – joka kodin kasvatti, peikonlehti!

Sokeri toi vaurauden

Kun tieto Madeiran olemassaolosta ehti manner-Portugaliin, prinssi Henrik Purjehtija ryhtyi sponsoroimaan sen asuttamista. Tarvitsi vain ankkuroida alus poukamaan, rannalla ei ollut ristin sielua esittämässä vastalauseita.

Henrikillä oli loistava bisnesidea: Madeiralla ryhdyttäisiin kasvattamaan sokeriruokoa ja makeaa Malvasia-rypälettä, venetsialaisten ja genovalaisten monopolituotteita. Nopea laskutoimitus osoitti, että pellonraivaamiseen menisi miesvoimalla ikuisuus. Kehityksen nopeuttamiseksi metsä tuikattiin tuleen. Se paloi seuraavat seitsemän vuotta, mutta niinpä saari olikin vuosisadan loppuun mennessä maailman suurin sokerintuottaja, ja Portugali rikastui, vaikka sokerin hinta putosi puoleen.

Se, mitä metsästä jäi jäljelle, viheriöi nyt rinteillä viinin, banaanin, maissin, perunan, guavan, papaijan, sokeriruo´on ja muiden tulokaskasvien yläpuolella suojeltuna kansallisomaisuutena ja UNESCO:n maailmanperintönä, Laurissilvana, lauraceas madeirensena. Yli 22 tuhatta hehtaaria Laurissilvaa kasvaa 300–1 300 metrin korkeudessa ja peittää noin 16 prosenttia saaren pinta-alasta.

Yksi tapa ottaa lähikontaktia Laurissilvaan on lähteä kävelemään pitkin levadoja. Ne ovat 1500-luvulla rakennettuja kastelukanavia, joilla vesi saatiin myös etelään ja saaren kuivaan lounaisosaan. Niitä rakentamaan tuotiin Pohjois-Afrikasta 3 000 orjaa. Kävelyreitilleen voi valita mieleisensä vaikeusasteen. Helppokin reitti voi olla vaativa, polulla on kapeita kohtia ja jyrkkiä pudotuksia, jalka saattaa livetä. Mutta jokainen levadoilla kävellyt vakuuttaa retken vaivan arvoiseksi, jotkut palaavat yhä uusille vaelluksille.

Levadoita on yhteensä 2 000 kilometriä, eikä niiden sokkeloihin ole suositeltavaa eksyä. Useimmille reiteille on otettava opas mukaan. Hän tietää sopivan levähdys- tai yöpymispaikan ja viihdyttää vaeltajaa. Vesiputouksen juurella ehtii myös filosofoida maailman menosta. Miten ahneeksi ihmiskunta on muuttunut, miten pelottavaa globalisaatio voi olla. Perheasiatkin tulevat käsitellyksi. Ja missäpä ovat nuoren miehen juuret?

– Tummahkosta ihonväristäni päätellen esi-isäni on tuotu tänne orjaksi, nuorukainen vastaa. Hänen opettajavaimonsa juuret taas ovat Venezuelassa, jonne monet madeiralaiset ovat lähteneet leveämmän leivän perässä. Venezuelasta useimmat tulivat takaisin toisin kuin Etelä- Afrikasta, jonne siirtolaisia on myös paljon muuttanut.

Eikä siinä vielä kaikki!

Jos luulin, että tärkein tuli jo nähdyksi, erehdyin pahasti. Madeira on vain 57 kilometriä pitkä ja 22 leveä. Nykyään sen hurauttaa idästä länteen ja etelästä pohjoiseen tuossa tuokiossa ja lähiaikoina vielä nopeammin, kun EU-rahalla rakennettuja pikateitä tunneleineen syntyy lisää. Mutta kiirettä ei kannata pitää, kun lähtee autolla kiertämään saarta. Siis kaikessa rauhassa Funchalista Porto Moniziin, jossa tarvittaessa yöpyy 55 eurolla kahden hengen huoneessa. Kylässä on myös valtavat merivesialtaat virkistäytymistä varten. Matka jatkukoon pitkin pohjoisrannikkoa, hitaasti ja nautiskellen. Joka mutkan takana odottaa entistä henkeäsalpaavampi maisema. Täällä vuorilla ovat myös funchalilaisten omat kesämökit – ikkunattomat majat, jotka ennen ovat toimineet karjasuojina. Tänne on hyvä paeta, kun kuumuus kesäkuukausina painostaa alhaalla rannassa. Satunnaiselle kävijälle on elämys ajaa kilpaa pilvien kanssa ja pelastautua luomuravintolaan. Kukaan ei voivottele sadetta.

Välillä auton täyttää yskänpastillin tuoksu. Eukalyptus kuluttaa vettä ja valtaa alaa niin kuin se tekee joka paikassa, minne sitä on aikanaan istutettu. Sen eteeriset öljyt tappavat hyönteisiä, joten linnunlaulua ei eukalyptusmetsässä myöskään kuule. Herkästi syttyvät lehdet aiheuttavat myös metsäpaloja. Tästä tulokkaasta eroon pääseminen on valtava, keskeytymätön työ.

Jos nyt luulin, että tärkein tuli nähdyksi, erehdyin vielä kerran.

Rynkytämme hajareisin kumiveneen satulamaisilla istuimilla ja tähystelemme merelle. Rannalla olevat kiikaroijat tiedottavat puhelimella nähneensä delfiiniparven, ja sitä tässä nyt etsitään. Hyvä arvaus on lipua hitaasti sinne, missä lokkiparvi keinuu aalloilla. Sitten jossain etäällä välähtää kylki, ja vielä etäämpänä jokin purskauttaa vettä. Se on valas, ja sillä on poikanen mukanaan. Hetken kuluttua ne viilettävät näköetäisyydeltä ohi.

Ensimmäiset delfiinit ilmestyvät aivan veneen laitoihin, niitä voisi koskettaa, mutta se on kielletty. Ne pitävät riemukasta korkeushyppykilpailua kuin aplodeja odotellen, mutta niistäkin on paras pidättäytyä. On täplikästä ja viirullista, isoa ja pientä. Luonto-opas arvelee, että olemme olleet erityisen onnekkaita – parvessa on ainakin 30 sukeltelijaa.

Vaikka meidät on opastettu kunnioittamaan delfiinien rauhaa, saarella on tarjolla retkiä, joilla asiakkaat pääsevät uimaan niiden seurassa. Tosin uintiretki loppuu heti, jos delfiini pyrstöllään läiskimällä, vettä vaahdottamalla tai yksinkertaisesti uimalla pois osoittaa, ettei leikki tänään sitä huvita.

Retken tarkoitus on osoittaa matkailijalle, miten arvokasta ja ainutlaatuista elämää rannikoillamme vielä on. Pitäkäämme huolta vesistämme!

Veneeseen kannattaa pukeutua lämpimästi, vaikka päivä maissa porottaisikin. Saarta kierretään koko rahan edestä, ja jollei vilu kangista suupieliä, niin ainakin jyrkät, kallioiset rinteet saavat hiljaiseksi. Moniväriset raidoitukset kertovat omaa tarinaansa maailman luomisesta. Aaltojen hiljainen liplatus antaa tilaa mielikuvituksen äänille: olipa kerran päivä, jolloin tulivuori korskui, pärski ja sylki tulta, maakerrokset nousivat sulan laavan tieltä ja vesi kiehui. Vihdoin hirviö uupui, jäähtyi ja jähmettyi. Syntyi saari, joka alussa oli autio ja tyhjä. Syntyi paratiisi, jonka muuan Gonçalves Zarco vasta äskettäin löysi, meidän onneksemme.

teksti Leena Soininen kuva Madeiran matkailutoimisto

Artikkeli on julkaistu Eeva -lehdessä 11/2008.