"Lapseni luopui äidin lisäksi sisaruksistaan"

Sauli Kotikangas, 25, oli viettämässä iloista baari-iltaa kotikaupungissaan Raahessa. Eteisessä hän kirjaimellisesti törmäsi pirteän näköiseen nuoreen naiseen ja – ikänsä pesäpalloa pelanneena – otti ”kopin”. Pari jutteli koko illan ja sopi seuraavaksi päiväksi treffit. Tuli heti tarve tutustua paremmin, koska nainen vaikutti niin mukavalta. Suhde eteni nopeasti.

”Kuukauden päästä muutimme jo yhteen”, Sauli muistelee.
Näin alkoi Saulin ja Katjan suhde kahdeksan vuotta sitten. Juuri lähihoitajaksi valmistunut Katja oli kolmen lapsen yksinhuoltaja. Henna, 5, Anna-Riina, 4, ja Konsta, 1, tykästyivät heti Sauliin. Tämä taas, vaikkakin poikamies, oli tullut aina lasten kanssa hyvin toimeen.

Katja ja Sauli avioituivat vuonna 2007 Katjan tultua raskaaksi. Vauva syntyi kesäkuussa. Ristiäisviikon alussa Katja sai lääkäriltä puhelinsoiton.
Hän oli edellisenä syksynä poistattanut poskestaan ison luomen, koska kampaajan sakset usein osuivat siihen. Luomi oli alkanut kasvaa. Mitään ilmoitusta sen mahdollisesta pahanlaatuisuudesta ei kuitenkaan tullut.

”Kun Katja saapui synnytyksen jälkeen kotiin, poskeen oli kasvanut iso pahka. Lääkäri arveli sen olevan tulehtunut sylkirauhanen ja antoi antibioottikuurin. Poski ei parantunut. Siitä otettiin koepala, ja ristiäisviikolla soitettiin, että kyse on pahanlaatuisesta kasvaimesta.”
Sauli muistaa vieläkin, miten uskomattomalta se tuntui. Katja oli tuolloin 31-vuotias.

Parin viikon päästä tehtiin iso leikkaus. Toinen sivu kaulaa jouduttiin kokonaan avaamaan. Leikkauksen jälkeen lääkäri arveli toiveikkaasti, että kasvain oli saatu kokonaan poistetuksi. Kuukauden kuluttua poskeen tuli kuitenkin taas musta patti.
Poski leikattiin jälleen. Tämän jälkeen annettiin sädehoitoa 55 kertaa. Hoitojen päätyttyä lääkäri oletti niiden tepsineen. Katja itse vaati kuitenkin varmentavaa viipalekuvausta. Siinä näkyi, että syöpä olikin levinnyt keuhkoihin.

Hoidot eivät auttaneet

Lääkäri sanoi suoraan, että tauti tulee jossakin vaiheessa viemään potilaan hengen, mutta siihen olisi vielä aikaa. Aloitettiin sytostaattihoidot, jotka ensin purivat, mutta myöhemmin eivät enää auttaneet. Tammikuussa 2009 lääkäri totesi, ettei ollut enää mitään hoitoa, jota kannattaisi kokeilla.

”Se oli hirveä sokki”, Sauli sanoo raskaasti.
”Alkoi kuoleman odotus. Lääkäri lupasi elinaikaa enintään kolme kuukautta.”
”Meitä oli kohdannut aiemmin myös toinen murhe. Kun Katja leikattiin ensimmäisen kerran, oli maanantaipäivä. Saman viikon torstaina äitini soitti, että pikkuveljelläni Karilla on kivessyöpä.”

Ammattikorkeakoulussa opiskeleva Kari oli eräänä päivänä yskinyt verta ja mennyt saman tien lääkäriin. Syöpä oli levinnyt jo keuhkoihin.
”Hän eli diagnoosin saatuaan vajaan vuoden ja kuoli vuonna 2008 vain 24-vuotiaana.”

Saulin ääni värähtää. Pikkuveljen kuolema ja vaimon sairastuminen parantumattomasti samoihin aikoihin oli äärettömän raskasta.
”Minulla ei ole selkeitä muistikuvia siitä ajasta. Kaikki oli vain mustaa massaa.”

Sauli romahti täydellisesti. Hän muistaa päivämäärän, jolloin se tapahtui. Se oli 16. tammikuuta. Silloin kerrottiin lopullinen diagnoosi: Katjaa ei voitaisi enää hoitaa. Siihen loppui Saulin kestokyky. Voimavarat eivät riittäneet sen jälkeen enää mihinkään. 

”Pahimpina aikoina en tahtonut kyetä nousemaan edes sängystä, mutta lasten takia oli pakko. Katjalla oli vahva lääkitys, joka vaikutti muistia huonontavasti. Minun oli huolehdittava paitsi lapsista myös arjen asioista. Ilman lapsia en ehkä olisi koskaan selvinnyt siitä suosta.”

Talous romahti

Lisäksi rahahuolet valtasivat Saulin mielen. Hän oli ostanut auton, jonka remonttiin piti ottaa lainaa. Hän joutui kuitenkin pitämään masennuksen vuoksi pitkiä sairauslomia koneasentajan työstään, eikä jaksanut maksaa lainaeriä.
”Voimani eivät riittäneet myöskään lainamaksujen järjestelyyn. Masennukseni oli niin suuri. Pystyin ainoastaan huolehtimaan siitä, että rahat riittivät lasten ruokaan. Lainat menivät ulosottoon, ja saman tien menetin luottotietoni.”

Jälkeenpäin Sauli harmittelee sitä, ettei yhteiskunnasta löydy tällaisiin tilanteisiin edunvalvojia, jotka auttaisivat, kun itse ei jaksa enää hoitaa asioitaan.
Mies koetti välillä käydä työssä, vaikka Katja oli erittäin huonossa kunnossa. Nuorin lapsi oli vasta vajaan vuoden vanha. Perhe yritti saada kotiapua sosiaalitoimistosta, mutta avunpyyntöihin suhtauduttiin nuivasti resurssipulan vuoksi.

Paikallislehden toimittaja kävi haastattelemassa Katjaa ja Saulia. Samaan aikaan Ylen Ajankohtaisessa kakkosessa tehtiin ohjelmaa kuntien katoavista palveluista. Ohjelman tekijä näki sattumalta raahelaislehden jutun.

”Meitä onnisti. Katjaa pyydettiin esiintymään ohjelmassa, ja sen jälkeen tilanne parani. Sosiaalipuolelta löytyikin varaa järjestää kotiapua.”

”Ohjelman jälkeen aivan vieraatkin ihmiset tulivat kaupassa ystävällisesti juttelemaan. Kerran ovelle ilmestyi tuntematon vanha rouva, joka oli leiponut meille valtavat pussit karjalanpiirakoita. Ne syötiin alta aikayksikön”, Sauli naurahtaa.
”Sama rouva kävi myöhemmin monta kertaa tuomassa syömistä, emmekä koskaan saaneet tietää hänen nimeään.”

Katja valmisteli kuolemansa

Ajankohtaisen kakkosen toimittaja Tiina Merikanto tiedusteli myöhemmin Katjalta, mitä mieltä tämä olisi, jos tehtäisiin dokumentti Katjan viimeisistä ajoista.
”Mietimme pitkään ja päätimme suostua. Ehkä siitä olisi jollekin apua. Se oli oikea ratkaisu, jota en ole kertaakaan katunut. Ohjelmassa puhuttiin ääneen vaietuista asioista: syövästä ja kuolemanpelosta. Oulun syöpäpoliklinikalla monet hoitajat tulivat sanomaan, että on hienoa, kun lähditte ohjelmaan mukaan.
Niin monet kokevat, että nämä asiat pitää piilottaa.”

Silminnäkijä-ohjelmassa seurattiin Katjan matkaa kohti kuolemaa. Kahdessa osassa esitetty dokumentti liikutti suuresti katsojia. Katja valmisteli läheisiään omaan lähtöönsä ja huolehti myös kuoleman jälkeisestä ajasta. Lasten piti ehdottomasti saada olla varmoja siitä, että äidin kuoleman jälkeen heistä huolehditaan hyvin.

Katja kuoli 4.8.2009, kaksi vuotta ja yksi kuukausi ensimmäisen syöpädiagnoosin jälkeen. Hän oli viimeiset kolme viikkoa Raahen sairaalassa. Kipulääkkeitä annettiin mahdollisimman paljon – jos enemmän olisi annettu, hän ei olisi ollut tajuissaan – mutta kivut olivat silti kovat.

”Kun Katja veti viimeisen kerran henkeä, olin helpottunut. Nyt hänen ei tarvinnut enää kärsiä.”
Katja kuoli elokuussa, ja syksyllä kolme vanhinta lasta muuttivat oman isänsä luokse Pyhäjoelle.

”Muutto oli etukäteen sovittu ja suunniteltu. Koin sen silti hyvin raskaana. Puolen vuoden sisällä menetin lähes kaiken, minkä varaan olin rakentanut. Aluksi tuntui, että menetin lapset kokonaan, mutta vähitellen olen tottunut ajatukseen. Onneksi he käyvät usein luonani ja soittelevat. Myös Kaapolle oli vaikeaa luopua äidin lisäksi sisaruksista.”

Hetki kerrallaan

Miten kukaan voi selvitä näin suuresta tragediasta?
Sauli hymähtää alakuloisesti.
”Päivä kerrallaan. Joka aamu pitää ajatella, että jospa tämän päivän vielä selviän. Huomista ei kannata miettiä lainkaan. Siinä olivat eväät pahimman vaiheen aikana.”

Sauli muistaa, että joskus häivähti mielessä valtava pelko: kun elämä on jo nyt näin hirvittävää, niin miten selviän Katjan kuoleman jälkeen?
”Tein kuitenkin tavallaan surutyön hänen vielä eläessään.”

Kuoleman jälkeinen suru ja masennus olisivat muussa tapauksessa olleet vieläkin voimakkaampia. Sauli sanoo olleensa aiemmin tyypillinen suomalainen mies, jonka on ollut vaikea ilmaista puhumalla tunteitaan. Äärirajoja koettelevassa tilanteessa hän oppi kuitenkin puhumaan ja on siitä kiitollinen.
”Olenkin kiitollisuudenvelassa mielenterveystoimistolle. Siellä käydessäni opin puhumaan surua ulos. Se helpotti. Myös lääkkeistä oli apua.”
”Minulla oli myös pari luottohenkilöä, Katjan serkku ja hänen miehensä. Heidän luokseen pystyin menemään aina, kun oli oikein vaikeaa. He eivät yllyttäneet minua puhumaan, mutta olivat valmiita tarvittaessa kuuntelemaan.”

Sauli on harrastanut ikänsä pesäpalloa ja valmentaa nykyisin E-tyttöjä. Valmennusillat ovat olleet ”höyrynpäästöhetkiä”, jolloin hän on pystynyt hetkeksi unohtamaan surunsa.

Valo kajastaa

Katjan kuolemasta on kulunut vajaa puolitoista vuotta. Joulu on taas tulossa. Edellinen joulun odotus aiheutti Saulille suurta pelkoa.
”Joulu on meillä aina ollut iso juhla. Jännitin koko viime syksyn, miten tulisin siitä selviämään. Vietimme Kaapon kanssa aattoa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, mutta se oli silti hyvin raskas päivä. Mietin, eikö tämä tuska helpota koskaan.”
”Joulun jälkeen päivät alkoivat pidentyä ja vähitellen tuli valoisampi mieli. En elä enää päivä kerrallaan, vaan voin suunnitella elämää jo parikin viikkoa eteenpäin.”
Henna, Ansku ja Konsta käyvät usein tervehtimässä Saulia ja Kaapoa. Henna oli äidin tyttö, joka liikutti suuresti katsojia Silminnäkijä-dokumentissa. Hän sanoi äidilleen, että jos läksyjen kanssa tulee ongelmia, hän käy sitten äidin haudalla neuvottelemassa niistä.
Hennalla on ollut hyvin raskasta, ja itku tulee joka kerta, kun hän katsoo äidin kuvaa.
Vähitellen hänelläkin on kuitenkin alkanut helpottaa. Koulunkäynti sujuu, ja uusia kavereita on löytynyt.

Saulin raha-asioissakin tapahtui myönteinen käänne.
”En ollut tiennyt, että Katja kuului työssä käyvänä ryhmähenkivakuutuksen piiriin. Vakuutustoimistosta tuli kysely, miksi henkivakuutusmaksua ei ole haettu. Sain maksetuksi näillä rahoilla kaikki ulosotot pois. Luottotietomerkinnänkin pitäisi jossakin vaiheessa kadota”, Sauli toteaa.
Hän käy jälleen säännöllisesti työssä, ja Kaapo on päiväkodissa. Uusi ihmissuhdekin on löytynyt. Sauli on muuttanut avoliittoon. Perheeseen kuuluu kahden koiran lisäksi myös uuden avovaimon lapset, Ninni, 7, ja Kasper, 5.
”Suhtaudun elämääni taas toiveikkaasti. Eräänä päivänä nauroin jollekin Kaapon jutulle niin kuin ennen vanhaan”, Sauli hymyilee.

Katja alkoi ensimmäisen diagnoosin jälkeen pitää päiväkirjaa. Se julkaistaan ehkä joskus, mutta sitä ennen Saulin pitäisi lukea teksti läpi.
”En ole kyennyt siihen vieläkään. Olen päässyt vain muutaman sivun eteenpäin”, Sauli sanoo.
”Siitä olen kuitenkin hyvin onnellinen, että sain sanoa Katjalle ennen hänen kuolemaansa kaiken, minkä halusin. Sain puhua asiat selviksi ja jättää kunnolla jää-
hyväiset.”